…ja muita väärinkäsityksiä ulkomaille muuttamisesta kirjoittaa Anna Sillanpää kolumnissaan.

KATSELIN POIKAANI KOULUN pihassa. Hän seisoi paikoillaan. Hartiansa hän oli painanut lysyyn, kuin olisi yrittänyt kutistaa itsensä. Jalkojaan hän ei pystynyt liikauttamaan.

Pojaltani oli viety äidinkieli. Hän oli menettänyt kykynsä puhua ja ymmärtää. Samalla häneltä oli kadonnut kyky juosta ja hyppiä.

Olin luullut varautuneeni. Tiesin, että kun yhdeksänvuotias ujo poikamme menisi kielitaidottomana eteläafrikkalaiseen kouluun, luvassa olisi monta itkuista aamua. Sitä en ollut tajunnut, että ilman kieltä hän ei uskaltaisi edes heiluttaa varvastaan.

Kuukauden kuluttua poika seisoi yhä välituntinsa yksin. Samoin kahden kuukauden kuluttua.

Viikko viikolta päässäni soi yhä voimakkaammin lause: lapset sopeutuvat niin helposti. Se on väite, jota aikuiset hokevat erityisesti silloin, kun lapsen sydän on vaarassa särkyä.

Jotkut lapsista sopeutuvatkin. Mutta lapset ovat ihmisiä, vaikka ovatkin ihmisiksi lyhyitä ja hassuja, ja ihmiset ovat erilaisia. ”Lapsi sopeutuu helposti” on yhtä älytön väite kuin ”aikuinen pitää parsakaalista”. Joku pitää. Moni ei.

Minun lapseni sopeutuu vaikeasti. Silti, tai ehkä juuri sen ansiosta, tästä voi tulla yksi hänen elämänsä arvokkaimmista vuosista.

KUN POIKANI JA 12-vuotias tyttäreni aloittelivat täällä kouluaan, rehtori totesi: ”Tärkeintä on itseluottamus. Kun lapsi luottaa itseensä, hän lentää!”

Tässä kohdassa tirautin pari kyyneltä, sillä näin lapseni päättäväisinä mutta silti rentoina lentämässä kohti onnea.

”Rento ja itsevarma lapsi oppii vieraan kielen parissa kuukaudessa, naps vain!” rehtori jatkoi ja napsautti sormiaan.

Ihan varmasti oppii. Ongelma oli vain siinä, että nimenomaan rentous ja itsevarmuus olivat juuri poistuneet lapsistani.

Yhtenä iltana poikani ilmoitti, ettei osaa enää mitään. Hän pyysi tuomaan tyynyn, jotta voisi harjoitella nukkumista. Sen jälkeen hän sulki silmänsä ja sanoi harjoittelevansa mustan näkemistä, koska ei osannut kuulemma enää sitäkään.

Vakuutin, että vaikean päivän jälkeen tulee helppo päivä. Joskus voi olla kaksikin kamalaa päivää peräkkäin, mutta hirveän harvoin kolme. Kolmas on yleensä helpompi. Se vain on.

”Kun voitat pelkosi nyt, isona uskallat mitä tahansa”, lupasin.

”Ai benjihypynkin?” poika kysyi.

”Senkin. Vaikka silmät kiinni ja takaperin.”

VIIMEINEN TOIVONI oli jalkapallo. Se pelastaisi kaiken. Tiedättehän: Jalkapallo on kieli. Heittäkää vain pallo lapsille ja jipii, lapset alkavat pelata.

Poikani on potkinut palloa yhtä kauan kuin on kävellyt. Niinpä vein hänet täkäläisen futisseuran treeneihin. Hän katseli sivusta. Neljä kuukautta hän katseli sivusta ja hoki, ettei osaa enää pelata. Hoin takaisin: osaatpas, juuri pelata osaat, ja nyt kyllä menet ja muutut huolettomaksi tai poltan päreeni. Mitä ihmettä niin pelkäät?

”Virhettä”, hän vastasi ja varmisti virheettömyytensä sulkemalla jälleen suunsa.

Nyt olemme asuneet Afrikassa viisi kuukautta. Enää poikani ei seiso välituntejaan. Hän kävelee ympäri pihaa kaverinsa Tirelon kanssa.

Siksi on alkanut tapahtua ihmeitä. Viime viikolla poikani oli sanonut Tirelolle bussiretkellä: ”Kun tulemme takaisin, saanko istua tässä?”

Selvästi. Englanniksi.

Tänään hän meni ensimmäisiin futistreeneihinsä.

KK:n toimittaja Anna Sillanpää asui vuoden 2015 Etelä-Afrikassa. Juttu on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 12/2015.

TÄTÄ MIELTÄ. Masennus voi lamauttaa toimintakyvyn ja itsetunnon. Kaikilla tarvitsevilla ei ole tarpeeksi voimia hakea apua, kirjoittaa Emmi Laukkanen.

”Oletko varma, että tarvitset tätä?” kysyi ääni langan toisessa päässä.

Seisoin keskellä espoolaista metsää ja mietin, olenko varma.

En ole yrittänyt itsemurhaa. Jaksan nousta aamuisin sängystä. On päiviä, joina ei koko ajan ahdista.

Olin 22-vuotias opiskelija ja hain apua pitkään jatkuneeseen ahdistukseen. Minulla oli opiskelupaikka yliopistolla, kesätöitä, ihana perhe ja ystäviä, mutta kurkkua kuristi. Iltaisin yksiön seinät kaatuivat päälle. Sain paniikkikohtauksia ja hengitin paperipussiin keittokomeron lattialla.

Takana oli kivulias ero, josta en tuntunut pääsevän eteenpäin. Sosiaaliset tilanteet saivat hengityksen salpautumaan, ja ystävät olivat väsyneet lohduttamaan.

Silti avun pyytäminen hävetti. Mietin viikkoja, onko minulla oikeus tähän. Eivätkö synkät kaudet kuulu jokaisen elämään?

Nykyään ajattelen, että minulla oli onnea. Pystyin sanomaan kysyjälle ”kyllä, olen varma”.

Nykyään ajattelen, että minulla oli onnea.

Jaksoin jonottaa vuoroani hoitoon kolme kuukautta. Jaksoin etsiä yksityiseltä terapeutin, jolle puhua jo ennen sitä. Jaksoin vastata, kun lääkäri kysyi samat kysymykset kuukaudesta toiseen. Ennen kaikkea jaksoin kertoa, mitä haluaisin: Terapiaan, en vain lääkkeitä.

Miten käy heille, jotka eivät jaksa edes nousta sängystä?

Vaatiiko avun saaminen liikaa voimia?

Nimimerkki Murtunut äiti Espoosta kirjoitti Helsingin Sanomien mielipidepalstalla lokakuussa, ettei lääkäri ottanut hänen poikansa itsemurhapuheita todesta. Ensimmäinen yritys jäi viimeiseksi.

”Pystyäkseen löytämään avun erilaisten palvelukanavien, ­menetelmien ja sovellusten ­sekamelskasta ihmisen täytyy olla ensin suhteellisen terve ja hyvin toimintakykyinen”, äiti kirjoittaa.

Hän yritti hakea pojalleen apua yli kymmenen vuotta. Se on liian kauan.

Masennuksesta voi parantua

Masennukseen sairastuu Suomessa vuosittain yli 300 000 ihmistä. Kaikki eivät koskaan hakeudu hoitoon. Vain joka neljäs masentunut saa laadukasta hoitoa.

Masennuslääkkeitä syö vuosittain noin puoli miljoonaa suomalaista. Osa hyötyy lääkkeistä selvästi, osaa lääke auttaa jonkin verran, mutta ei tarpeeksi, sanoo Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen ylilääkäri Jukka Kärkkäinen.

Kaikki eivät saa apua lääkkeistä. Masennuksen vuoksi eläkkeelle jää vuosittain yli 3 000 ihmistä. Heistä vain 10 prosenttia on saanut psykoterapiaa.

”Masennuksen ennuste on hyvä. Siitä pitäisi voida parantua. Sitä vasten tämä on erikoista”, Kärkkäinen sanoo.

Hänen mukaansa erikoissairaanhoitoon pääsyä joutuu usein odottamaan julkisessa terveydenhuollossa liian kauan eikä lyhytkestoisia psykoterapioita ole juuri saatavilla.

”Masennuksen ennuste on hyvä. Siitä pitäisi voida parantua.”

Työssäkäyvät ja opiskelijat ovat oikeutettuja Kelan tukemaan psykoterapiaan, mutta sitä eivät voi hakea esimerkiksi työelämän ulkopuolella olevat ja eläkeläiset. Jos tarjolla olisi enemmän 10–20 hoitokerran lyhytterapiaa, ongelmiin pystyttäisiin puuttumaan nopeasti jo niiden alkuvaiheessa.

Jokainen tarvitsee tukijan

Minä aloin voida paremmin, koska sain apua ajoissa.  Löysin terapeutin, jonka sohvalla oli hyvä puhua – ja hyvä olla hiljaa niinä päivinä, kun ei huvittanut puhua. Paniikkikohtaukset katosivat. Aloin ymmärtää itseäni.

Kaikki eivät saa apua heti, kun he sitä tarvitsevat. On masennuspotilaita, joille hampaiden pesu, imurointi ja syöminen ovat suuria ponnistuksia.

Siksi hoitoon pääsemisen ei pitäisi koskaan olla kiinni sairastuneen omasta reippaudesta. Jos voimat eivät riitä arjen pyörittämiseen, kuinka ne riittävät avun vaatimiseen?

Jos voimat eivät riitä arjen pyörittämiseen, kuinka ne riittävät avun vaatimiseen?

Avun piiriin ei voi pakottaa. Jotta avusta on hyötyä, on tärkeää, että ihminen haluaa sitä itse.

Hän tarvitsee silti tukea. Onko sitä saatavilla? Onko tarpeeksi ihmisiä, jotka tarttuvat ongelmaan jo ensimmäisellä avunpyynnöllä? Onko resursseja niin paljon, että terapiaa saa jokainen, joka sitä tarvitsee? Onko tahoa, joka kyselee perään silloinkin, kun vastaanotolle saapuminen tuntuu ylivoimaiselta?

Jokainen masentunut, ahdistunut ja uupunut tarvitsee ihmisen, joka kysyy, kuinka voit. Jonkun, joka kuuntelee ja ohjaa lempeästi mutta tarmokkaasti eteenpäin. Ihmisen, joka ei vähättele, tuomitse tai kyseenalaista.

Kukaan ei hae apua huvikseen.

Artikkelin luvut ovat peräisin THL:n tilastoista. 20.–27.11.2017 vietetään valtakunnallista mielenterveysviikkoa.

Kai Lehtinen on näyttelijä, ohjaaja ja kuuden lapsen isä.

Ongelmat täytyy selvittää – niin avioliitossa kuin työpaikalla, kirjoittaa Kai Lehtinen.

Se voi olla mustamaalaamista tai mitätöintiä, vähättelyä tai muuta epäasiallista kohtelua. Se voi olla ilmeitä, piikittelyä tai mykkäkoulua. Se voi olla hyvin huomaamatonta tai muidenkin havaitsemaa. Se lisää stressiä ja ahdistusta ja heikentää toimintakykyä. Niin mikä?

Sinikka Sokka lauloi aikoinaan, että ”työ ihmisen tuo tekijälleen mielen niin iloisen”. Entä jos ei tuo? Lumikki-sadussa kääpiöt taas lauloivat töihin mennessään ”Ain laulain työtäs tee”. Entä jos ei laulata?

Puhun työpaikkakiusaamisesta.

Kiusaaja ei välttämättä koe itseään kiusaajaksi

Itselläni ei ole kokemusta työpaikkakiusaamisesta, mutta sen kokeneita löytyy tuttavapiiristäni. Ulkopuolisena sitä kuuntelee uskomattomia tarinoita ja miettii, miksi ihmiset suostuvat sietämään kaltoinkohtelua tai seuraamaan vierestä muihin kohdistuvaa huonoa käytöstä.

Asia ei tietenkään ole näin yksinkertainen. Ongelmien vyyhtiä voi olla vaikea purkaa, jos se on syntynyt pikkuhiljaa.

"Aluksi tapahtumia ei kenties edes osaa sanoittaa."

Aluksi tapahtumia ei kenties edes osaa sanoittaa. Työkaveri lohkaisee epäasiallisuuksia muka vitsinä. Jos ympärillä nauretaan eikä tilannetta pidetä vakavana, voi olla vaikea edes mieltää olevansa työpaikkakiusattu. Epämääräinen paha olo tai unettomuus voivat vähitellen herättää tajuamaan, että kyse on vakavasta tilanteesta, johon pitäisi puuttua.

Kiusaaja ei välttämättä koe itseään kiusaajaksi, vaikka toisen oireilu aiheuttaisi jo toistuvia sairauslomia. Henkistä ylivaltaa voi olla vaikea todistaa. Jos ristiriitatilanteisiin ei puututa heti, ne kroonistuvat ja tulevat väärällä tavalla osaksi työyhteisön normaalia päivittäistä toimintaa.

Entä jos kiusaaja on esimies?

Jokaisella työpaikalla  on ristiriitoja ja erimielisyyksiä, mutta jos niistä pystytään puhumaan ja asioita selvitetään, ei kiusaamista niin helposti pääse syntymään. Ratkaisevassa roolissa on esimies.

Erityisen vaikea tilanne on, jos esimies itse kiusaa. Työyhteisöön voi olla pesiytynyt kielteinen ilmapiiri, jonka syyksi ei paljastukaan kuriton henkilökunta vaan epäloogisesti ja epäasiallisesti toimiva esimies. Pahinta on, jos esimies vain kasvattaa egoaan ja samalla huonontaa työnteon edellytyksiä.

Hyvässä työpaikassa on turvallinen ilmapiiri, jonka huomaa ulkopuolinenkin.

Hyvältä johtajalta vaaditaan hyviä ihmissuhdetaitoja ja vuorovaikutuskykyä. Ripaus nöyryyttä ja maalaisjärkeäkään ei ole pahitteeksi. Kaiken tulosjohtajuuden lisäksi tarvitaan tuntosarvet eli herkkyyttä havaita, jos työntekijät eivät voi hyvin.

Pomon pitäisi myös itse olla valmis ottamaan vastaan palautetta. Henkilökunta voisi välillä pitää esimiehelleen kehityskeskusteluja. Hyvä johtaja haluaa kuulla, luottaako henkilökunta häneen.

Aina ei voi olla samaa mieltä lähiesinaisen kanssa

Tuloksia saadaan vain, jos työntekijät voivat hyvin. Jos johtajalla ei ole sosiaalisia taitoja eikä kykyä oikeudenmukaisuuteen, ongelmia todennäköisesti syntyy.

Hyvässä työpaikassa on turvallinen ilmapiiri, jonka huomaa ulkopuolinenkin. Ihmiset viihtyvät, ja vaikeistakin asioista voidaan puhua avoimesti.

Samanlaista on toimivassa avioliitossa. Aina ei voi olla samaa mieltä lähiesinaisen kanssa, ja joskus tulee kinaa, mutta asiat puhutaan selviksi ennen nukkumaan menoa. Yleensä viimeistään seuraavana päivänä tai ainakin ensi viikolla. Ehdottomasti ennen joulua kuitenkin.

Kolumni on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 22/2017.

Arja - Kodin Kuvalehti
Seuraa 
Liittynyt12.8.2014

Kai Lehtisen kolumni: Hyvä pomo pysäyttää työpaikkakiusaajan, ellei ole sellainen itse

Muusa kirjoitti: Esimies voi olla työpaikkakiusaaja ja opettaja voi olla koulukiusaaja. Kummassakin tilanteessa kiusatulla ei ole käytännössä mitään toivoa; paras on poistua tilanteesta. Eli vaihtaa työtä tai koulussa luokkaa. Yhteiskunnassamme kun kiusattu on aina se syntipukki, joka saa syyt niskoilleen kun kiusaajia kuunnellaan enemmän ja heitä uskotaan. Siinä ei auta rehtorin kanssa puhuminen tai työsuojelu, kun kiusaajat alkavat tosissaan perseilemään. Hei nimimerkki Muusa,...
Lue kommentti
Vierailija

Kai Lehtisen kolumni: Hyvä pomo pysäyttää työpaikkakiusaajan, ellei ole sellainen itse

Työpaikkakiusaaminen on vakava asia ja monet työpaikat ovat kuin aikuisten hiekkalaatikoita ja monesti muotoutuneet sellaiseksi useiden vuosien kuluessa ja kulloisenkin esimiehen hiljaisella hyväksynnällä. Itse kiinnittäisin huomiota ammatillisuuteen – tai oikeammin – sen puutteeseen. Jostain kumman syystä ammatillinen käyttäytyminen on monille hyvinkin vaikeaa ja sitä pitäisi oikein harjoitella. Työpaikalla ei olla kaveriroolissa vaan ammattiroolissa, vaikka sitten työn ulkopuolella...
Lue kommentti