En pelkää Afrikassa rosvoja, vaan makuuhuoneeni hätänappulaa, kirjoittaa Anna Sillanpää kolumnissaan.

TERVEISIÄ HENGENVAARASTA, Etelä-Afrikan Johannesburgista! Jos uskoisin pelkkiin rikostilastoihin, en olisi tänäänkään uskaltanut nousta peiton alta. Niin tiuhaan täällä murhaillaan ja ryöstetään.

Silti tunnen oloni turvallisemmaksi kuin koskaan. Henkeäni suojellaan niin mahtipontisesti, että tätä menoa elän ehkä ikuisesti.

Asun muurien ympäröimässä talossa, kuten useimmat keskiluokkaiset eteläafrikkalaiset. Jos kaverini haluaa luokseni kahville, vartija skannaa portilla hänen ajokorttinsa ja soittaa puhelimeeni. Jos päättelen, ettei ystäväni ole roisto, avaan portin painamalla kännykästäni yhdeksikköä.

Sänkyni vieressä hohtaa hätänappula. Olohuoneen seinään on naulattu ambulanssi- poliisi- ja paloautonappulat. Kotiavaimeeni vuokranantajamme on kiinnittänyt huomaavaisesti nappulan, jossa lukee: PANIC (paniikki).

Rauhoittavaa nappuloissa on vain se, ettei yksikään niistä toimi. Ne ovat turhia, jäänteitä menneisyydestä. Ovathan?

ETELÄAFRIKKALAISET SUHTAUTUVAT turvallisuuteen intohimoisesti. He harrastavat sitä kuin krikettiä. Lehdet pursuavat turvallisuusvinkkejä:

1. Jos näet pihallasi tuntemattoman ihmisen, soita heti poliisi.

2. Jos lähdet lomalle, pakkaa autosi piilossa. Pyydä, että poissa ollessasi naapurisi käyvät sytyttelemässä ja sammuttelemassa kotisi lamppuja.

3. Hanki sekä iso että pieni koira. Pieni reagoi varkaaseen nopeammin, mutta iso pelottaa. Varmimmin puree spanieli.

4. Leivo naapureillesi leipää. Ole heille kiva. Naapurisi ovat henkivartijoitasi.

5. Pysy väleissä puutarhurisi ja kotiapulaisesi kanssa. Muista, että 80 prosentissa ryöstöistä osallisena on alainen.

6. Älä nukahda heti, kun sammutat valot. Pysy aina hetki hereillä. Tarkkaile. Kuulostele.

VINKEILLE ON HELPPO virnuilla. Mutta jos äitini, isäni, opettajani ja presidenttini olisivat kasvattaneet minut lapsesta asti uskomaan, että köyhyys tekee ihmisestä varkaan, saattaisin olla yhtä säikky kuin naapurini. Hänen uima-allastaan vahtii viisi lehmänkokoista koiraa.

Rikoksia tapahtuu, mutta harvemmin uima-altaalla. Useimmat uhreista asuvat peltihökkeleissä.

En osaa pelätä rosvoja. Pelkään päälleni vyöryvää turvallisuutta: hätänappeja, piikkilankoja ja valvontakameroita. Ne tuntuvat näytelmältä. Kotiamme ympäröivät muurit, mutta ne ovat niin matalat, että lapseni loikkivat niiden yli.

Yhtenä aamuna olin hurja. Olin vienyt lapset autolla kouluun, mutta päätinkin kävellä koululta kauppaan. Kävelymatkaa oli 500 metriä.

Käveltyäni 20 metriä minut pysäytti musta, jakkupukuun pukeutunut nainen.

"Missä autosi on?" hän kysyi.

"Et saisi kävellä täällä. Ole varuillasi, kultaseni."

Loppumatkan olin aikeissa pelätä, mutta se oli vaikeaa, koska jokainen tuntematon vastaantulija tervehti ja kysyi miten voin. Johannesburgissa on hämärät korttelinsa, mutta useimmiten tunnelma on lempeä kuin vastapuristettu mangomehu.

Ne, jotka eivät omista mitään, eivät jaksa edes pelätä. He seisovat hymyillen keskellä liikenneruuhkaa, kerjäävät eivätkä hievahdakaan, vaikka auto kiihdyttäisi kohti.

Vain rikkaalla on varaa pelätä. Ihmisen, jolla ei ole mitään, on vain luotettava, että kuski väistää.

KK:n toimittaja Anna Sillanpää asui vuoden 2015 Etelä-Afrikassa. Kolumni on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 8/2015.

TÄTÄ MIELTÄ: Ei ole äidin syy, jos lapsesta kasvaa ahdistelija, mutta parhaansa tässä voi silti yrittää. Onneksi #MeToo-keskustelu on antanut ongelmalle sanat, miettii Salla Stotesbury.

Kun ultraaja kertoi kolmannessa raskaudessani, että pojalta täällä vahvasti näyttää, hätkähdin hiukan, sitten hymyilin. Kahden tytön jälkeen ajatus poikalapsesta oli vähän yllättävä. Onnellinen olen tietysti kaikista lapsistani, ja aivan yhtä onnellinen olisin ollut kolmannesta tytöstäkin. Hätkähdys liittyi enemmänkin siihen, mitä minä osaisin pojalleni opettaa. Omaa kokemusta poikana olemisesta kun ei ole.

Todellisuudessa ensimmäisten parin vuoden aikana ei ole ollut eroa siinä, miten lapsen kanssa ollaan, ei ainakaan sukupuoleen liittyviä. On luettu samoja kirjoja kuin siskojen kanssa, leikitty samoilla palapeleillä, muovieläimillä, Duploilla ja barbeilla. Ihailtu samoja autoja ja Korkeasaaren asukkeja.

Ehkä erot tulevat eteen myöhemmin – viimeistään siinä vaiheessa, kun isosiskot joutuvat pohtimaan, uskaltaako tulla yöbussilla kotiin tai minkä hetken valitsisi kesätyöpaikalla kahvipaussille, ettei joudu jäämään pomon kanssa kahden taukohuoneeseen. Tai mitä tehdä, kun keskellä kirkasta päivää pankkiautomaatilla tuntematon käsi kouraisee äkkiä takapuolesta (minä potkaisin). Poikien kanssa näistä tuskin keskustellaan. Mutta ehkä nimenomaan pitäisi.

Kenenkään ihmisarvoa ei saa viedä 

Tämän viikon #MeToo-ahdistelukeskustelussa on kuulunut myös ääniä, joissa äidit kiittävät onneaan, että heillä on vain poikia – eipä tarvitse murehtia ahdisteluongelmia, kun lapset kasvavat.

Minä päinvastoin murehdin tuplasti. Eivät pojatkaan ole koskemattomia seksuaalisen häirinnän suhteen. He kohtaavat sitä myös, sekä miesten että naisten taholta, vaikka todennäköisesti paljon harvemmin kuin tytöt.

Miten tehdään pojalle selväksi, mikä ero on ahdistelulla ja flirtillä? Kummallisen moni ei tunnu sitä eroa hahmottavan.

Ja sitten on tämä toinen puoli: entä, jos poikani olisikin se, joka ahdistelee?

Ei ole äidin syy, jos lapsesta kasvaa kusipää, mutta parhaansa tässä voi silti yrittää. Miten saisin poikani jo pienestä pitäen ymmärtämään sen itsestään selvän asian, että jokaisella on oikeus koskemattomuuteen ja ihmisarvoon – riippumatta esimerkiksi sukupuolesta, ammatista, kellonajasta, sivukujan pimeyden asteesta tai hameenhelman pituudesta?

Halaa, rutista, ota kainaloon – kerro, että hän on tärkeä

Onneksi on Jari Sinkkonen. Kokenut lastenpsykiatri antoi Helsingin Sanomissa poikalasten(kin) vanhemmille viisaita vinkkejä.

Sinkkosen mukaan seksuaalisen ahdistelun ytimessä on pojan tai miehen ajatus omasta riittämättömyydestään. Siihen taas auttaa, kun kasvattaa pojan arvostamaan muiden lisäksi itseään.

Halaa, rutista, ota kainaloon, kerro, että hän on tärkeä. Auta poikaa ymmärtämään, että hänen ei tarvitse kompensoida mitään alistamalla muita, neuvoi Sinkkonen HS:ssä.

Tämän ehkä osaan. Kunpa vain muistaisin tehdä sitä koko poikani lapsuuden ajan – silloinkin, kun taaperosta kasvaa koululainen ja myöhemmin pitkäsäärinen teini.

"Auta poikaa ymmärtämään, että hänen ei tarvitse kompensoida mitään alistamalla muita."

Eikä se tietenkään yksin minun asiani ole. Sinkkosen mukaan ratkaiseva rooli on silläkin, miten poikalapsen isä osoittaa rakkauttaan: mielellään mahdollisimman konkreettisesti sanoin ja teoin. Meillä sekään ei toistaiseksi ole ollut ongelma.

Aika piankin tulee aika jutella pojan kanssa siitä, miten ilmaista ihastumisensa niin, ettei toinen tunne oloaan epämukavaksi. Tehdä selväksi, mikä ero on ahdistelulla ja flirtillä; kummallisen moni ei tunnu sitä hahmottavan. Kertoa hänelle, että kosketuksen ja läheisyyden rajat piirtää jokainen ihan itse, ja että niistä rajoista on jokaisella myös oikeus muuttaa mieltään.

Siis aivan samat asiat, jotka käymme läpi pojan isosiskojen kanssa.

Ehkä tästä vielä selvitään. Ainakin #MeToo-keskustelu on antanut ongelmalle sanat.

TÄTÄ MIELTÄ. Mökillä saunominen on meditaatiota, joka alkaa heti, kun saavun autolla mökin pihaan, kirjoittaa Anne Soininen.

”Kun soivat kiukaan mustat urut, unohtuvat arjen surut.”

Kyltti on roikkunut kesämökin saunan verannalla niin kauan kuin muistan. Lause on kirjoitettu mustalla fraktuuralla, sillä vanhan ajan koukeroisella fontilla.

Kun olin pieni, sanat näyttivät ja kuulostivat juhlallisilta, jopa vähän pelottavilta.

Pelottava mökkisauna ei tietenkään ollut. Se oli kesäparatiisi.

Isä lämmitti saunan joka päivä, ja siellä ylälauteilla kylvin serkkujeni kanssa tunteja tehden saunomaennätyksiä ja kysellen arvoituksia. Suurin osa ajasta pulikoitiin tietysti järvessä, ja saunaan kipaistiin vasta, kun hampaat kalisivat.

Enää en sauno tuntitolkulla, eivätkä hampaat ole kalisseet uimisen takia vuosikausiin.

Mökkisauna on silti paras sauna maailmassa. Se on varmimmin rentouttava meditaatiokeskus, jonka tiedän.

Heti kun saavun mökille, alan ajatella saunomista.

Kannan vedet, täytän pesän puilla ja raapaisen tikun. Jään odottamaan. Jos puut eivät heti syty, haen tuohta, keksin keinot. Ajankulku pysähtyy. Sillä hetkellä saunan lämmittäminen on kaikkein tärkeintä. Samalla kuuntelen ulkoa kantautuvia ääniä: ropiseeko sade peltikattoon, kukkuuko käki, molskahtaako rantakaislikossa hauki.

Saunan löylyt ovat pehmoiset ja happi kulkee. Jos en aina uskalla uida, järven katseleminenkin riittää.

Kuistilla katseeni osuu kyltin koukeroisiin kirjaimiin. Nyökkään itsekseni: Tässä paikassa arjen surut unohtuvat kuin itsestään. Siksi yksikään tänne ajetuista 350 kilometristä ei tunnu turhalta.

Artikkeli on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 20/2017.