Anna Sillanpäästä tuli Etelä-Afrikassa madame.

MUSTA, VALKOINEN, musta, musta, valkoinen.

En voi sille mitään. Vilkaisen jokaista vastaantulijaa sillä silmällä. Näen ihonvärin, vaikka en katso sitä. 

Ruokakaupassa en voi olla huomaamatta, että kaikki myyjät ovat mustia. Takanani jonottavat ovat valkoisia. Ostoskassieni pakkaajat ovat mustia. Lasteni koulussa valtaosa oppilaista on mustia, mutta opettajista vain yksi. Hän opettaa zulua.

Sisältö jatkuu mainoksen jälkeen

Mitä tästä voi päätellä? Vähemmän kuin kuvittelisi. Minun suomalaiset silmäni näkevät vain pintaa. 

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Muutin joulukuussa Etelä-Afrikan Johannesburgiin mieheni työkomennuksen vuoksi. Ensimmäisellä viikolla raportoin Suomeen: "Paikalliset naiset ovat pitkiä ja laihoja, ja heillä on tapana värjätä hiuksensa hohtavanvaaleiksi."

Puhuin potaskaa. Näin vain sen, mitä osasin katsoa. Bongasin ympäriltäni pelkät alipainoiset blondit, koska siinä vaiheessa ainoat tietämäni  eteläafrikkalaisnaiset olivat Monacon Albertin surusilmäinen ruhtinatar Charlene ja malli Reeva Steenkamp (jonka pikajuoksija Oscar Pistorius vuosi sitten ampui vessaan).

Yli puolet eteläafrikkalaisista sinnittelee alle 1,9 eurolla päivässä. He ovat mustia. Yhtä totta on, että komeimmissa Porscheissa istuu yhä useammin musta bisnesnainen. Porsche-naista ei vain aina huomaa, kun keskittyy väistelemään autotiellä poukkoilevia mustia aurinkolasi- ja saippuakuplamyyjiä. 

KATSON NAISTA, joka ripustaa alushousujani pyykkinarulle. Olemme samanikäisiä, 41-vuotiaita, mutta hänen odotettu elinikänsä on  56 vuotta. Minun on 84.

Nainen on kotiapulaiseni, Caroline. Hän käy siivoamassa kotiamme kahtena päivänä viikossa. Caroline on ylväs ja nauravainen ja kävelee kankeasti.

Hän on jättänyt viisi lastaan äitinsä hoidettaviksi kotimaahansa Zimbabween, jotta saisi ripustaa housujani. Palkallaan hän saa maksettua lastensa koulumaksut.

Rotuerottelun päättymisestä on vasta 20 vuotta. Vain kahta ei ole onnistuttu erottamaan toisistaan koskaan: valkoista rouvaa ja kotiapulaista. Lähes jokaisessa keskiluokkaisessa eteläafrikkalaisperheessä työskentelee yhä musta apulainen. Useimmat heistä asuvat työnantajansa luona takapihalle rakennetussa vierastuvassa.

Kun pissitän Veikko-koiraani, apulaiset moikkailevat minua takapihoiltaan. He hoitavat pyykit, vauvat ja koirat. Laki turvaa heille minimipalkan, joka nousi juuri 155 euroon kuukaudessa.

Minua Caroline kutsuu jääräpäisesti nimityksellä "mum". Se särähtää korviini joka kerta. Hänelle olen madame, halusin tai en.

JOKA AAMU Caroline kysyy minulta, miten lapseni voivat. Itkuista on, vastaan. Vihaavat koulua, kun eivät tajua englantia.

Sitten kysyn, miten hänen lapsensa voivat. Vähän ikävöivät. Kuusivuotiaan on kuulemma vaikea ymmärtää, miksi äitiä ei ole näkynyt kahdeksaan kuukauteen. Poikaa ei lohduta fakta Zimbabwen työttömyysprosentista, joka huitelee yli 90:ssä. Siksi Caroline hokee hänelle puhelimessa, että tulee pian. 

"Vaikka en tiedä, tulenko. Tiedät varmaan tunteen?" Caroline kysyy.

En tiedä. Minulla, joka saan pitää rakkaani halaus-, kyllästymis- ja huutoetäisyydellä, ei ole siitä hajuakaan.

KK:n toimittaja Anna Sillanpää asui vuoden 2015 Etelä-Afrikassa. Tämä on kolumnisarjan ensimmäinen osa ja julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 6/2015.

 

Aino

Sitä on ehkä sokea mustille bisnesnaisille, mutta kuinka hyvin silmä huomaa, ettei kotiapulainen ole koskaan valkea? Valkoisella on aina parempi asema, etuoikeutettu asema. Mustakin voi hyvällä tuurilla kiivetä sosiaaliluokasta toiseen, mutta valkoisen ei tarvitse, koska hänelle se tulee syntymäoikeutena.

Sisältö jatkuu mainoksen alla