Anna Sillanpäästä tuli Etelä-Afrikassa madame.

MUSTA, VALKOINEN, musta, musta, valkoinen.

En voi sille mitään. Vilkaisen jokaista vastaantulijaa sillä silmällä. Näen ihonvärin, vaikka en katso sitä. 

Ruokakaupassa en voi olla huomaamatta, että kaikki myyjät ovat mustia. Takanani jonottavat ovat valkoisia. Ostoskassieni pakkaajat ovat mustia. Lasteni koulussa valtaosa oppilaista on mustia, mutta opettajista vain yksi. Hän opettaa zulua.

Mitä tästä voi päätellä? Vähemmän kuin kuvittelisi. Minun suomalaiset silmäni näkevät vain pintaa. 

Muutin joulukuussa Etelä-Afrikan Johannesburgiin mieheni työkomennuksen vuoksi. Ensimmäisellä viikolla raportoin Suomeen: "Paikalliset naiset ovat pitkiä ja laihoja, ja heillä on tapana värjätä hiuksensa hohtavanvaaleiksi."

Puhuin potaskaa. Näin vain sen, mitä osasin katsoa. Bongasin ympäriltäni pelkät alipainoiset blondit, koska siinä vaiheessa ainoat tietämäni  eteläafrikkalaisnaiset olivat Monacon Albertin surusilmäinen ruhtinatar Charlene ja malli Reeva Steenkamp (jonka pikajuoksija Oscar Pistorius vuosi sitten ampui vessaan).

Yli puolet eteläafrikkalaisista sinnittelee alle 1,9 eurolla päivässä. He ovat mustia. Yhtä totta on, että komeimmissa Porscheissa istuu yhä useammin musta bisnesnainen. Porsche-naista ei vain aina huomaa, kun keskittyy väistelemään autotiellä poukkoilevia mustia aurinkolasi- ja saippuakuplamyyjiä. 

KATSON NAISTA, joka ripustaa alushousujani pyykkinarulle. Olemme samanikäisiä, 41-vuotiaita, mutta hänen odotettu elinikänsä on  56 vuotta. Minun on 84.

Nainen on kotiapulaiseni, Caroline. Hän käy siivoamassa kotiamme kahtena päivänä viikossa. Caroline on ylväs ja nauravainen ja kävelee kankeasti.

Hän on jättänyt viisi lastaan äitinsä hoidettaviksi kotimaahansa Zimbabween, jotta saisi ripustaa housujani. Palkallaan hän saa maksettua lastensa koulumaksut.

Rotuerottelun päättymisestä on vasta 20 vuotta. Vain kahta ei ole onnistuttu erottamaan toisistaan koskaan: valkoista rouvaa ja kotiapulaista. Lähes jokaisessa keskiluokkaisessa eteläafrikkalaisperheessä työskentelee yhä musta apulainen. Useimmat heistä asuvat työnantajansa luona takapihalle rakennetussa vierastuvassa.

Kun pissitän Veikko-koiraani, apulaiset moikkailevat minua takapihoiltaan. He hoitavat pyykit, vauvat ja koirat. Laki turvaa heille minimipalkan, joka nousi juuri 155 euroon kuukaudessa.

Minua Caroline kutsuu jääräpäisesti nimityksellä "mum". Se särähtää korviini joka kerta. Hänelle olen madame, halusin tai en.

JOKA AAMU Caroline kysyy minulta, miten lapseni voivat. Itkuista on, vastaan. Vihaavat koulua, kun eivät tajua englantia.

Sitten kysyn, miten hänen lapsensa voivat. Vähän ikävöivät. Kuusivuotiaan on kuulemma vaikea ymmärtää, miksi äitiä ei ole näkynyt kahdeksaan kuukauteen. Poikaa ei lohduta fakta Zimbabwen työttömyysprosentista, joka huitelee yli 90:ssä. Siksi Caroline hokee hänelle puhelimessa, että tulee pian. 

"Vaikka en tiedä, tulenko. Tiedät varmaan tunteen?" Caroline kysyy.

En tiedä. Minulla, joka saan pitää rakkaani halaus-, kyllästymis- ja huutoetäisyydellä, ei ole siitä hajuakaan.

KK:n toimittaja Anna Sillanpää asui vuoden 2015 Etelä-Afrikassa. Tämä on kolumnisarjan ensimmäinen osa ja julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 6/2015.

 

Mistä tunnistaa viisikymppisen naisen? Ainakin leukakarvapihdeistä ja viisi vuotta vanhasta profiilikuvasta, miettii Minna McGill.

Istuin taannoin iltaa viidenkympin molemmin puolin olevien naisten kesken. Kiitos, ystävät, ilman teitä ja ikätoveruuden tuomaa hellää ymmärrystä ei tästä elämänvaiheesta selviä. Näitäkin asioita siihen nimittäin kuuluu:

  1. Ihmettelet, kun tietokoneen välimuistista löytyvät yllättäen sanat mesoterapia, lämpöneulaus, valoimpulssihoito ja happokuorinta. Tunnet pientä syyllisyyttä siitä, että moisia ikää hämääviä vippaskonsteja olet edes ajatellut. Äitikin aina opetti, ettei luojan luomaa tarvitse muuttaa.
  2. Joudut jatkuvasti veivaamaan laseja nähdäksesi vuorotellen lähelle ja kauas. Lohduttaudu sillä, että ainakin yhden tutkimuksen mukaan seksikkäintä naisessa ovat aurinkolasit otsalla. Ehkä myös huoltoaseman alahyllyltä poimitut viiden euron lukulasit.
  3. Katsot aamulla työpaikan hississä peiliin ja tervehdit uutta tuttavuuttasi, tyynyn painaumaa poskella. Siellä se on, uskollinen ystäväsi, aamusta toiseen tästä eteenpäin.
  4. Jos et koskaan punastellut nuorena, nyt voit ottaa siitä kaiken irti. Onhan vain jännittävää, kun kuuma aalto iskee juuri silloin, kun osaat sitä vähiten odottaa.
  5. Aloitat lauseen ja unohdat, mitä olit sanomassa. Niin kävi usein nuorempanakin, mutta nyt mietit, onko se oire jostakin.
  6. Muistelet, miten hyvältä tuntui olla nuori ja notkea – mutta harkitse tarkoin. Nouset varovasti aamuisin sängystä ylös tai könyät pitkän ajomatkan jälkeen autosta ulos. Oiot jäsenet yksi kerrallaan kuin hyvä naprapaatti ikään.
  7. Saat varata aikaa iltatoimiin. Pese kasvot, hiero ja kuori, hanki pihdit. Yhtä varmasti kuin aurinko laskee, leuasta puskee uusi terhakka karva, joka kasvaa metrin päivässä, jollet toimi. Nyt. Heti. Päättäväisesti.
  8. Otat uusia kuvia itsestäsi, mutta Facebookin profiilikuvana on yhä viisi vuotta vanha otos. Se yksi ainoa hyvä.

TÄTÄ MIELTÄ. Ulkona oleminen muuttaa meitä enemmän kuin järjellä ymmärrämme, miettii Arja Kuittinen.

Ei tarvitse matkustaa kansallispuistoon eikä tehdä vaikuttavia ulkoilusuorituksia lokakuisessa tihkusateessa. Silti yksi parhaista keinoista oman onnellisuuden lisäämiseksi on se, että menee ulos.

Luonnossa hauskaa on se, miten hallitsemattomasti se meihin vaikuttaa. Vuodenaikojen ja säätilan muutokset koskettavat enemmän kuin voi järjellä ymmärtää. Harvassa muussa paikassa muuttuu jotenkin ihan toiseksi ilman erityistä yritystä.

Harvassa muussa paikassa voi myöskään tuntea jonkin hetken niin syvästi, että melkein alkaa itkettää. Luonnossa tajuaa avaruuksien kokoisia asioita ilman suurta pohtimista – tai ainakin kuvittelee, että tajuaa.

Ulkona tajuaa, kuinka arvokas on jokainen auringonnousu ainutkertaisena näytöksenään.

Suhteellisuudentajuakin lenkillä tulee ihan pyytämättä. Ymmärrystä siitä, miten kaikki on hetkellistä, murheet ohimeneviä ja miten arvokas on jokainen auringonnousu ainutkertaisena näytöksenään.

Jopa elämän kulumisen tajuaa paremmin luonnon keskellä. Ehkä myös siksi vuodenaikojen vaihtelu koskettaa niin paljon. Kasveissa ja niiden olemuksessa on vuoden eri aikoina jotain riipaisevaa: Kasvi on keväällä hento ja vaaleanvihreä, kesällä siitä tulee värikäs ja voimakas. Syksyllä se lakastuu ja kerää voimansa ytimiinsä, kunnes talvella lopulta katsoo sivusta ja kuolee.

Luonnon kiertokulussa on ihmeellisen samanlainen kaari kuin omassa elämässä. Pian koko elämä on ohitse, mutta "onhan eletty kerta!".

Satoi tai paistoi, tuuli tai tihutti, ulkoilu tekee aina hyvää. Muutut toiseksi. Näet toisin.