Muistatko sinäkin Emilia-runotytön, Ingalsin Lauran ja Tiinan? Aika monella keski-ikäisellä naisella on yhteisiä lapsuuden ystäviä.

Heinolan kaupunginkirjasto 1980-luvulla, keltainen kaksikerroksinen kivitalo.

Ulkona hämärä iltapäivä. Sisällä yläkerran lastenosastolla kumarassa istuva alakouluikäinen tyttö lukee Anni Polvan kirjaa Tiina saa suukon. Tytöllä on perunanenä ja kivipestyt farkut.
Näetkö?

Perunanenäinen tyttö olen minä.

Muistan yhä, missä kohtaa hyllyä Tiinat olivat. Pieni talo preerialla -sarja sijaitsi vähän alempana. Ihanimmat, Runotytöt, aika lähellä nekin. Juoksutin sormia kirjojen selkämyksiä pitkin, valitsin, asetuin ikkunan viereen ja käänsin ensimmäisen sivun esiin.

Runotyttö Emilian silmät olivat suuret ja harmaat. Hänen hymynsä oli arvoituksellinen.

Lukemisen lomassa arvuuttelin, millainen mahdan olla vanhempana. Kirjoitin kirjeen 25-vuotiaalle itselleni ja tiedustelin huolettomasti: Ootko jo saanut poikakaverin sen yhen? Tuliko Runotyttö sarjaan neljäs osa ja mitenkä Emilialle kävi siinä?

Ei tullut. Mutta kolme osaa ovat kannatelleet aikuiseksi asti. Kulkeneet mukana muutosta toiseen, pysyneet itse muuttumattomina. Sellaista lohdullisuutta sielu tarvitsee.

Tänä syksynä vanhempani vanhenevat, kuopukseni itkee öisin, olen keski-ikäinen. Vedän villasukat jalkaan ja luen, vaikka osaisin ulkoakin.

Vuosien takaa Emilia neuvoo: Puraise hampaat happamaan omenaan irvistämättä, näe tähtiin saakka.

Mikä lapsena lukemasi kirja on sinulle yhä tärkeä?