"Vanhemmuus on diili, joka ei pääty koskaan."
"Vanhemmuus on diili, joka ei pääty koskaan."

TÄTÄ MIETIN. Haluan olla mummo, joka on käytettävissä. Se on minun viestikapulani sukupolvelta toiselle.

Juu juu, tiedetään. Isovanhemmilla on oikeus elää omaa elämäänsä ja he ovat jo lapsensa hoitaneet eikä heillä ole velvollisuutta ryhtyä ilmaisiksi lapsenvahdeiksi ja mitä kaikkea.

Aina silloin tällöin joku näitä minullekin kertoo. Aina mutisen vastaukseksi jotain ”niinhän se varmasti on” -tyyppistä.

Hiljaa itsekseni ajattelen, että höpö höpö.

Olen terve ja hyväkuntoinen.

Olen pitkäpinnainen.

"En keksi yhtään syytä, miksi minua ei saisi käyttää lapsenvahtina."

Olen korviani myöten rakastunut lapsenlapsiini.

En keksi yhtään syytä, miksi minua ei saisi käyttää lapsenvahtina, apuhoitajana ja harrastuksiin kuskaajana, jos sellaiselle on tarvetta.

OLIVAT MUUTEN MEILLÄ yökylässä menneenä viikonloppunakin, muruset. Lauantaina kävin saunassa ensin 2-vuotiaan kanssa. Hän ampui meille löylyä vesipyssyllä.

Sitten jatkoin kylpemistä 5-vuotiaan kanssa, joka halusi tehdä kokeen: mitä tapahtuu, kun kiukaalle heittää kaksi täyttä vesikauhallista peräperää? Pakenimme huutaen lauteilta.

Hitsi, että oli hauskaa!

"Ei käynyt mielessä yhtään työasiaa."

Iltapalaksi söimme lettuja, joita vaari oli paistanut ison pinon. Yönsä muruset halusivat ja saivat nukkua mummon vieressä.

Ei käynyt mielessä yhtään työasiaa koko viikonloppuna.

NOIN 25 VUOTTA SITTEN minulla itselläni oli samanikäisiä lapsia kuin lapsenlapseni ovat nyt. Silloin sain joka joulu parhaan lahjani anopilta.

Lahja oli simppeli joulukortti, jossa luki: ”Soittakaa heti, jos lapset sairastuvat tai tarvitsette muuten lapsenpiikaa. Tulen päivän varoitusajalla. Terveisin mummi.”

”Aina meillä ovat mummot lapsia hoitaneet”, anoppi vastasi iloisesti.

Kesälläkin lapset viettivät pitkiä aikoja mummolassa. He muistelevat edelleen lämpimästi ihmeellisiä kesäpäiviä mummin ja papan asuntovaunupaikalla, jossa rantamutaan sai kaivautua vaatteet päällä eikä jäätelö loppunut koskaan. Mummi on heille edelleen hyvin rakas.

”Aina meillä ovat mummot lapsia hoitaneet”, anoppi vastasi iloisesti, jos arasti kyselin, että onkohan lapsista kovasti vaivaa.

NIINPÄ. PAITSI RAKKAUDESTA, kyse on myös viestikapulasta.

Vanhemmuus on diili, joka ei pääty.

Jos omilla lapsillani on joskus ilo ja onni saada lapsenlapsia, kapula siirtyy heille.

Vanhemmuus on diili, joka ei pääty koskaan. Olen vakaasti sitä mieltä, että se kattaa myös lasten auttamisen silloin, kun he ovat vuorostaan tulleet vanhemmiksi.

Lapsen kasvattamiseen tarvitaan kylän lisäksi koko heimo.

Yhteinen tv-ilta tekee maanantaistakin juhlapäivän.
Yhteinen tv-ilta tekee maanantaistakin juhlapäivän.

Tässä sarjassa kiinnitetään huomiota arjen isoihin pieniin hetkiin, jotka tekevät elämästä hyvää.

”Voisin tulla teille katsomaan telkkaria”, ystävä sanoo, kun keskustelemme syksyn suunnitelmista.

Sydämessäni läikähtää.

Yhteinen tv-ilta on paras tapa paeta pimenevää syysiltaa. Ei tarvitse stressata, siivota tai miettiä, mitä pukisi päälleen – vain raivata yksi paikka sohvalta ja ojentaa sipsikulhoa.

Katsottavaksi ei koskaan valita mitään rauhaa tai keskittymistä vaativaa. Ohessa täytyy voida keittää kahvit, puida juonenkäänteet ja vaihtaa kuulumiset.

Ei tarvitse stressata, siivota tai miettiä, mitä pukisi päälleen – vain raivata yksi paikka sohvalta ja ojentaa sipsikulhoa.

Sohvan jakamisessa on jotakin turvallista. Se muistuttaa lapsuuden lauantai-illoista, joina tv:ssä pyöri Avara luonto ja äiti paistoi pannukakkua. Kaikki tärkeimmät olivat koolla.

Tänä syksynä aiomme ainakin perustaa Vain elämää -katsomon, testata omenapannaria ja jännittää Bacheloretten ruususeremo­niaa yhdessä Sohvaperunoiden kanssa.

Illan päätteeksi halataan. Se tarkoittaa: tervetuloa uudestaan.

Kodin Kuvalehden tuottaja-toimittaja Ulla Ahvenniemi keksii monta syytä, miksi haluaa katsoa telkkaria samalla tavalla kuin omassa lapsuudessaan.
Kodin Kuvalehden tuottaja-toimittaja Ulla Ahvenniemi keksii monta syytä, miksi haluaa katsoa telkkaria samalla tavalla kuin omassa lapsuudessaan.

Tiedän, tiedän! Ei telkkaria tarvitsisi katsoa 2000-luvulla näin. Mutta kun se viikon rytmittyminen ja odottamaan joutuminen tuntuu hyvältä.

Tiedän, mitä teen kuopukseni kanssa tänä syksynä perjantaisin kello 20. Tai ehkä 20.03 riittää, kun alussa on paljon mainoksia.

Lauantaisin meidän on oltava valmiina jo vähän aiemmin, kello 19.35.

Sunnuntaina kahdeksanvuotias saa istua sohvalla itsekseen kello 19.30, siinä kohtaa meidän makumme eroaa.

Viikkojamme rytmittävät kellonajat ovat tv-ohjelmien lähetysaikoja. Vain elämää on kahdeksanvuotiaan tyttären ja minun yhteinen perjantaiohjelma, johon kuuluu oleellisena osana popcornin tai jäätelön tai niiden molempien syönti.

”Tiedän, tiedän! Ei telkkaria tarvitsisi 2000-luvulla katsoa näin.”

Lauantaisin meidän perheelle tulee usein kiire ehtiä syödä ennen Fort Boyardia, ja välillä lauantairuokaa syödään vasta ohjelman jälkeen eli turhan myöhään, yhdeksältä.

Sunnuntaisin tokaluokkalainen katsoo Kaikki vastaan yksi. Kun se yhdeksältä loppuu, lapsen hampaat on pesty yhden tauon aikana ja hän on puolijuossut suihkuun ja takaisin toisella tauolla. Tokaluokkalaisen viikonloppu kääntyy kouluviikoksi, ja hän alkaa jo vähän odottaa seuraavaa perjantai-iltaa ja kello kahdeksaa.

Tiedän, tiedän! Ei telkkaria tarvitsisi 2000-luvulla katsoa näin. Ohjelmia voisi tallentaa tai katsoa nettipalveluista koska itselle sattuu sopimaan, hyppiä mainosten yli tai pysäyttää ohjelma hetkeksi koska vain.

Voisimme viis veisata ohjelmien lähetysajoista, lapsi voisi kannustaa sohvalla Jannin Hussin joukkueen ja minä vieressä Siim Liivikin joukkueen kilpailua Fort Boyardin -vankilasaarella vaikka maanantaina kello iltakuudelta ja seuraavan kerran keskiviikkona viideltä.

Se ei vain tuntuisi samalta.

Yläkouluaikoinani 1980-luvulla viikko huipentui perjantai-illan Dallasiin sohvalla äidin kanssa. Vaikka illan jaksossa JR:ia olisi ammuttu tai Sue Ellen olisi juuri ollut retkahtamassa juomaan, meidän piti odottaa seuraavaan perjantaihin, jotta tiesimme, miten tässä käy.

”TV-ohjelmien odottaminen on kivaa odottamista, ja odottamiseen on myös hyvä oppia.”

Samaa odottamista tv-ohjelmien kanssa on yhä meillä kotona, ja minusta se tuntuu hyvältä. Vaikka lapsi jokaisen Fort Boyardin jälkeen sanoo, että ei jaksa odottaa seuraavan ohjelman kilpailujen näkemistä, hän jaksaa kyllä. Se odottaminenkin on kivaa odottamista, ja odottamiseen on myös hyvä oppia.

Joku kummallinen viehätys on myös siinä, että katsomme ohjelman useimmiten juuri silloin kun se telkkarista tulee. Perjantaisin imurointiini tulee vauhtia ja lapsia auttaa sohvatyynyjen nostelussa imurin tieltä, kun kello lähestyy kahdeksaa.

Välillä on silti hetkiä, jolloin harkitsen nykyaikaan siirtymistä ja kaikkien minusta epäkiinnostavien teknisten asioiden opettelua television katselussani.

Kun pari vuotta sittten katsoin yläkoululaisen kanssa Saara Aallon X Factor UK -ohjelmia ja joka ainoalla (siltä ainakin tuntui) tauolla tuli jellyjortikka-mainos, mietin, että olisihan siinä mainosten yli kelaamisessakin omat hyvät puolensa. Aika monta taukoa sain kulumaan jääkaapilla käymällä ja puheen kääntämisellä hätäpäissäni Hannu Jortikkaan, mutta sitten kysymyksiin oli vastattava. Ehkä sekin oli lopulta ihan hyvä.

”Syksyisimpinäkin maanantaina on jokin täsmällinen oma hetki, jota odottaa.”

Nyt mietin jo vähän, kuinka aikataulutan lokakuiset maanantai-illat, jolloin tulee kiire saada tokaluokkalainen sänkyyn illalla yhdeksäksi. Silloin nimittäin haluan katsoa puolisalaa itsekseni Bachelorette Suomi -ohjelmaa ja vastata vain mieheni kysymyksiin siitä, onko ohjelmassa ruususeremonioineen muka järkeä.

Ehkä varsinaisesti ei, mutta ainakin on syksyisimpänäkin sademaanantaina jokin täsmälliseen aikaan alkava oma hetki, jota odottaa.