millainen mummo olisit? tee testi

Tiesitkö, että sinustakin voisi tulla hyvä isoäiti? Tunnista oma mummotyyppisi tällä testillä, joka ei kysele vastaajan ikää eikä sukupuolta.

 

 

 

 

"Minua on helpottanut, ettei enää tarvitse esittää. Voin kertoa masennuksestani avoimesti", kahdesti masennukseen sairastunut Hanna Virmalainen sanoo.

Jokainen tuntee masentuneen, vaikkei välttämättä tiedä sitä. Merja Tarvainen, Mikko Kankaala ja Hanna Virmalainen kertovat, miltä masennus tuntuu, vaikka välillä olisi helpompi sanoa sairastuneensa johonkin ihan muuhun. 

Eihän sinulla voi olla masennusta, kun olet niin sosiaalinen höpöttäjä, ihmiset sanovat Merja Tarvaiselle. Otat vain vähän positiivisemman asenteen. Hei eivät ole nähneet sitä Merjaa, joka ei jaksa pedata sänkyään kahteen viikkoon.

Ensimmäisellä terapiakäynnillä psykologi kysyi Mikko Kankaalalta, millaisia unelmia tällä on. Mikko mietti päänsä puhki, muttei keksinyt yhtäkään. Kolmantena terapiavuonna Mikko uskalsi sanoa varovasti: moottoripyörä voisi olla ihan kiva.

Hanna Virmalainen masentui ensimmäisen kerran jo 13-vuotiaana. Hän toipui, mutta parikymppisenä voimat alkoivat taas loppua. Hanna järkeili, ettei masennus voi tulla takaisin – ei, vaikkei hän jaksanut viedä koiraansa lenkille kuin kotitalon ympäri.

Merja, Mikko ja Hanna kertovat, mikä auttoi heidät yli pahimmasta ja miltä elämä maistuu nyt. Lukijat valitsivat artikkelin Kodin Kuvalehden 18/2017 parhaaksi jutuksi. Nyt pääset lukemaan sen digitaalisena erikoissovelluksena täältä (ks. kuvat alla).




20.27.11.2017 vietetään valtakunnallista mielenterveysviikkoa.

Monia masentuneita on auttanut, kun joku läheinen konkreettisesti kiskoi ulos talosta ja antoi muuta ajateltavaa.

Ystävät, terapia, liikunta. Musiikki, käsityöt ja metsässä kävely. Se, että joku kysyi vointia. Oli seurana, mutta antoi omaa tilaa.

Nämä kaikki ovat auttaneet masennuskyselyymme vastanneita voimaan paremmin. Monelle tärkeintä on ollut läheisten tuki.

”En kaivannut apua, mutta oli tärkeää tietää, että ympärillä on ihmisiä, jotka välittävät”, eräs vastaajista kertoo.

Nainen, 43: ”Ystävä vei metsäpolulle ja kulki lähellä”

”Muistan aina sen hetken, kun tajusin voivani paremmin. Tuntui kuin yhtäkkiä olisi taas nähnyt selvästi ja kuullut lintujen laulun. Värit palasivat, ja oli helppo hengittää.

Minua auttoivat tietyt läheiset ihmiset, eläimet, luonto, usko ja ajatus siitä, että olen selvinnyt paljon muustakin. Ennen kaikkea hetkessä eläminen ja oman vahvuuden huomaaminen.  

Sain myös tukea läheisiltä. Kaipasin sitä, että sain olla toisten seurassa vähän aikaa kerrallaan ja sitten taas yksin. Ystävä vei metsäpolulle ja kulki lähellä, mutta antoi silti tilaa ja omaa rauhaa.

Auttoi, kun minulle puhuttiin lempeästi ja samalla luottaen. Se, että sanottiin pieniä kivoja asioita usein.”

Nainen, 49: ”Kuulumisten kysyminen tuntui hyvältä”

”Masennus tuli salakavalasti. Havahduin vasta, kun aloin itkeä yleisillä paikoilla. Lääkärillä romahdin täysin. Onnekseni hän tajusi heti tilanteeni vakavuuden.

Olin melkein vuoden sairauslomalla. Toipuminen jatkuu edelleen, ja on päiviä, joina pelottaa, että menen taas yhtä syvälle. On mentävä päivä kerrallaan.

Paljon on muuttunut vuodessa. Olen alkanut nähdä asioita eri tavalla. Nyt olen alkanut tunnistaa, milloin pitää relata. Ihana terapeutti ja ystävät ovat auttaneet. Lasten takia on ollut pakko jaksaa, vaikka usein se on tuntunut tosi raskaalta.

”Lasten takia on ollut pakko jaksaa, vaikka usein se on tuntunut tosi raskaalta.”

Harva läheisistäni ymmärsi. He, jotka ymmärsivät, olivat jollain tasolla kokeneet samaa itse tai lähipiirissään. Pelkkä kuulumisten kysyminen tuntui hyvältä.

Päivittäiset kotityöt pitivät minut vuorokausirytmissä. Lähdin myös pari kertaa kuussa lähikaupunkiin syömään ja shoppailemaan.

Aloin voida paremmin, kun olin käynyt noin kuukauden terapiassa. Aloin tajuta mennyttä ja pieni usko paremmasta tulevaisuudesta alkoi itää. Takapakkia tulee vieläkin, mutta enää en ole kuopassa vaan kuopan reunalla.”

Nainen, 68: ”Sanoja ei oikein tarvita”

”Puhuminen auttaa ja se, että joku aidosti kuuntelee ja ymmärtää.

Läheiset lähinnä hämmentyvät tilanteesta, joten yritän olla kuormittamatta heitä liikaa. Kaipaisin ystävää, jonka kanssa saisin olla oma itseni. Sanoja ei oikein tarvita, koska nekin saattavat satuttaa haavoittuvaa mieltä.

”Kaipasin ystävää, jonka kanssa saisin olla oma itseni.”

Ei auta, jos sanotaan, että sinullahan on kaikki hyvin, ryhdistäydy! Liikunta auttaa ja kaikenlainen puuhastelu, mutta pahimmillaan ei vain saa itseään liikkeelle.

Muistan, kun sain itseni ulkoilemaan ja samoihin aikoihin tekemättömät kotityöt alkoivat kiinnostaa. Tuli voittajan olo, että ehkä tämä tästä vielä helpottaa.”

Nainen, 52: ”Masentunut tarvitsee läheisiä, jotka hakevat kotoa”

”Mikään, mikä ennen oli kiinnostanut ja tuottanut iloa, ei tuntunut miltään. En jaksanut pitää ulkomuodostani huolta enkä käydä enää liikuntaharrastuksissa. Oli tärkeä päästä sohvalle makaamaan ja katsomaan tiettynä ajankohtana tulevia tv-ohjelmia. En jaksanut siivota.

En käynyt lääkärissä. Juttelin työterveyshoitajalle vasta, kun masennus oli ohi. En siis saanut siihen hoitoa.

Perhe ja ystävät pitivät yhteyttä soittamalla ja tulemalla tapaamaan, vaikken itse jaksanut olla vastavuoroinen. Hienovaraisesti he kysyivät, kuinka voin ja voivatko he jotenkin auttaa.

En kaivannut apua, mutta oli tärkeää tietää, että ympärillä on ihmisiä, jotka välittävät. Seura ja puhelut tuntuivat kiusallisilta, mutta samalla kaipasin entistä iloista energistä elämääni.

”En kaivannut apua, mutta oli tärkeää tietää, että ympärillä on ihmisiä, jotka välittävät.”

Musiikin kuuntelu ja käsityöt auttoivat.  Lapsi kävi usein kaupassa ja vei roskat.

Yksi kaveri haki minua säännöllisesti vesijuoksemaan. Liikunta oli hyvin tärkeää, mutta masentuneena ei jaksa itse pitää itsestään huolta. Masentunut tarvitsee läheisiä, jotka konkreettisesti hakevat kotoa ja pakottavat lähtemään, liikkuvat mukana.”

Nainen, 29: ”Oma aika auttaa pitämään pään järjestyksessä”

”Olen sairastanut masennusta noin kymmenen vuotta. Lääkehoidon lisäksi olen saanut keskusteluapua, jonka olen kokenut hyödylliseksi. Välillä olen tuntenut jääväni aivan yksin, ja se on ollut kaikista raskainta.

Se, että puoliso jaksaa kuunnella murheita ja pysyy silti vierellä, auttaa jaksamaan. Oma aika auttaa pitämään pään järjestyksessä. Myös juoksu, jooga ja käsityöt ovat olleet avuksi. Kai siinä samalla tietoisesti tai alitajuisesti käsittelee asioita.

Kovinkaan moni läheinen ei kysellyt kuulumisia, ja itse en jaksanut pitää yhteyttä. Olisin toivonut kutsuja ulos talosta, tapaamisia jossain muualla kuin omissa nurkissa. Se, että joku sanoo ’toivottavasti helpottaa’ ei auta eikä tunnu empaattiselta. Se, että kyselee voinnista ja jaksamisesta enemmän, osoittaa sairastuneelle, että hän on edelleen tärkeä ja välittämisen arvoinen.

”Olisin toivonut kutsuja ulos talosta, tapaamisia jossain muualla kuin omissa nurkissa.”

Toiset pienten lasten äidit ovat tarjonneet lastenhoitoapua. Arvostan sitä todella paljon, mutta en ole osannut ottaa apua vastaan.

Välillä on hetkiä, joina mieli on tyyni ja ajatuksiin mahtuu paljon kaikkea muuta paitsi oman olon tarkkailua. Koko keho energisöityy ja on mukava suunnitella tulevaa.”

Mies, 34: ”Minussa ei ole vikaa”

”Ensimmäinen huomioni oli väsymys. Yöunet eivät olleet palauttavia, ja aamulla olo tuntui jaksamattomalta. Huomasin olevani yhä enemmän omissa oloissani. Se oli ainoa asia, joka tuntui hyvältä ja oikealta.

Masennukseni todettiin työterveyslääkärissä, ja siitä alkoi lääkityksen ja hoitosuhteiden muodostaminen.

Alussa ihmiset kysyivät, miten voit. Ne olivat vaikeimpia hetkiä. Tiesin, että toinen on huolissaan ja haluaa auttaa, mutta jotenkin tuon kysymyksen esittäminen sai olon tuntumaan pahemmalta.

”Alussa ihmiset kysyivät, miten voit. Ne olivat vaikeimpia hetkiä.”

Minua ovat auttaneet läheisten tuki, liikunta, terveellinen ruokavalio ja terapia. Tärkeintä toipumiselleni on ollut se, että masennuksesta on tullut julkisesti näkyvää. Minussa ei ole vikaa. En ole ainoa, epänormaali, hullu tai vainoharhainen.

Totta kai asian esille tuominen pelotti. Päällimmäiset ajatukset olivat, että olen tuottanut pettymyksen ja vaivaksi muille. On kummallista, miten ne ajatukset osoittautuivat vääriksi. Ihmisellä on mieletön empatiakyky ja alkukantainen halu auttaa toista, kun siihen on tarvetta.

Sanoja ei tarvittu. Hiljaisuus ja se, että sain vain olla toisen ihmisen lähellä, antoi uskoa ja voimaa.”

20.27.11.2017 vietetään valtakunnallista mielenterveysviikkoa.

Vierailija

”Muistan aina sen hetken, kun oli taas helppo hengittää” – kuusi masennuksen sairastanutta kertoo, mistä he saivat toivoa

En kertonut läheisilleni (läheiset=toisella paikkakunnalla asuvat iäkkäät vanhemmat joilla itselläänkin terveysongelmia) masennusdiagnoosista koska en halunnut rasittaa heitä ja aiheuttaa huolta. Omaa perhettä ei ole. Ystävät auttaneet paljon. Samoin sosiaalisen median tukiverkosto, oli ihmisiä jotka kokeneet samaa.
Lue kommentti