Kaipaan välillä alkuvoimaa. Karjahtelua. Hengitystä, Sanna Stellan kirjoittaa kolumnissaan.

PELKÄÄN LUONTOA. Ihailen ja kunnioitan sitä kyllä, mutta kaikkein eniten pelkään. Pelkään pusikoiden läpi kävelyä, koska lehtien alapinnoilla vaanii punkkeja, jotka luikahtavat housunlahkeesta ja piiloutuvat taipeen takakolkkaan. Mustikanvarpujen seassa tietenkin kyttää kyy, ja järven mustassa elävät mutalöllöeläimet ovat ällöttäviä.

Olen aina ollut auttamattomasti epäsynkassa luonnon kanssa. Kun menimme lapsuudenperheeni kanssa sienimetsään, onnistuin varoituksista huolimatta saamaan rouskua suuhuni. Loppuretken istuin kannonnokassa pillittämässä ikenet turvonneena ja kitalaki kirvellen.

Vieressä sisareni täytti luontopäiväkirjaansa ja vertaili jäkäläharvinaisuuksia edellisvuosien löydöksistä tekemiinsä merkintöihin. Hänen sienikorinsa oli jo täysi.

Sisältö jatkuu mainoksen jälkeen

Haluaisin olla kuin siskoni, joka on onnellisimmillaan metsässä. Siellä se astelee pitkine kinttuineen mättäältä toiselle, eikä rasahdustakaan kuulu. Tuntee linnut ja sienet, osaa villiyrtit. Sen ei tarvitse koko ajan pälyillä olkansa yli karhuja.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Eikä sisko tarvitse elämäänsä paljon muuta. Ei haihattele maailman turhuuksien perään. Jo pienenä sille riitti ämpärillinen sammakonkutua leikkikaluksi.

VAIKKA OLEN luonnosta vieraantunut urpo, minäkin hinkuan ulos. Kai se tulee näillä leveysasteilla verenperintönä. Suunnistaminen liikuntatunnilla, telttaretket kamujen kanssa, ulkona palellut välitunnit. Eihän muualla maailmassa lapsilla ole edes kurahaalareita eikä samaa raittiin ilman pakkomiellettä kuin meillä. Jos tihuttaa, eurooppalaislapset istuvat sisätiloissa ja opettelevat kohteliaisuuksia. Samaan aikaan meidän mukulat etsivät toisiaan lumikinosten välistä pimeydessä.

Sieltä se kumpuaa, metsän jano.

Eikä minulle riitä kävely metsäpolulla. Kaipaan kiiltävän puhtaan todellisuutemme keskelle villiä alkuvoimaa. Karjahtelua. Hengitystä.

HIKI ON PAHASTA, paitsi jos se kimmeltää poliitikon otsalla maratonin jälkeen.

Allergiset lapset raapivat kalpeita ihojaan ja desinfiointiaine haisee.

Porukka ajaa autolla kuntosalille ajamaan pyörää ja ruokkii itseään protskupatukoin ja broiskuleikkein.

Rautakauppa myy puun näköiseksi verhoiltua styroksia. En tiedä, kuka sitä mihinkään tarvitsee, mutta siellä sitä on tarjolla metrikaupalla.

Lasten leikkipaikat ovat paikkoja, joissa puita on kaadettu ja tilalle tuotu kiipeilytelineitä. Maa on tasoitettu ja siihen on rakennettu hiekkaa muistuttavalla matolla luontoa jäljitteleviä muotoja, jotta lapsen motoriikka kehittyy.

Kirpputorin laarit ovat täynnä murtuneita tekonahkalaukkuja, joilla kukaan ei tee mitään.

JA MITÄS VIKAA tässä kaikessa on? Pitääkö sitä nyt aina haihatella jonkin vanhan perään? Kato kun kehitys kehittyy.

Ongelma on siinä, että mitä vieraantuneempia olemme luonnosta, sitä välinpitämättömämpiä olemme sitä kohtaan. Ja mitä välinpitämättömämpiä olemme, sitä huonommin sitä kohtelemme. Ja Maa on siitä vihainen. Se päästelee jo höyryjä ulos niin, että Siperiassa poksahtelee tundraan reikiä. Se murahtelee niin, että Suomen peruskallio halkeilee.

Pelottaa, mitä seuraavaksi.

Lupaan mennä sienimetsään tänä syksynä, jos vaikka vähän leppyisit, Äiti Maa.

Kolumni on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 18/2014. 

Sisältö jatkuu mainoksen alla