Kaipaan välillä alkuvoimaa. Karjahtelua. Hengitystä, Sanna Stellan kirjoittaa kolumnissaan.

PELKÄÄN LUONTOA. Ihailen ja kunnioitan sitä kyllä, mutta kaikkein eniten pelkään. Pelkään pusikoiden läpi kävelyä, koska lehtien alapinnoilla vaanii punkkeja, jotka luikahtavat housunlahkeesta ja piiloutuvat taipeen takakolkkaan. Mustikanvarpujen seassa tietenkin kyttää kyy, ja järven mustassa elävät mutalöllöeläimet ovat ällöttäviä.

Olen aina ollut auttamattomasti epäsynkassa luonnon kanssa. Kun menimme lapsuudenperheeni kanssa sienimetsään, onnistuin varoituksista huolimatta saamaan rouskua suuhuni. Loppuretken istuin kannonnokassa pillittämässä ikenet turvonneena ja kitalaki kirvellen.

Vieressä sisareni täytti luontopäiväkirjaansa ja vertaili jäkäläharvinaisuuksia edellisvuosien löydöksistä tekemiinsä merkintöihin. Hänen sienikorinsa oli jo täysi.

Haluaisin olla kuin siskoni, joka on onnellisimmillaan metsässä. Siellä se astelee pitkine kinttuineen mättäältä toiselle, eikä rasahdustakaan kuulu. Tuntee linnut ja sienet, osaa villiyrtit. Sen ei tarvitse koko ajan pälyillä olkansa yli karhuja.

Eikä sisko tarvitse elämäänsä paljon muuta. Ei haihattele maailman turhuuksien perään. Jo pienenä sille riitti ämpärillinen sammakonkutua leikkikaluksi.

VAIKKA OLEN luonnosta vieraantunut urpo, minäkin hinkuan ulos. Kai se tulee näillä leveysasteilla verenperintönä. Suunnistaminen liikuntatunnilla, telttaretket kamujen kanssa, ulkona palellut välitunnit. Eihän muualla maailmassa lapsilla ole edes kurahaalareita eikä samaa raittiin ilman pakkomiellettä kuin meillä. Jos tihuttaa, eurooppalaislapset istuvat sisätiloissa ja opettelevat kohteliaisuuksia. Samaan aikaan meidän mukulat etsivät toisiaan lumikinosten välistä pimeydessä.

Sieltä se kumpuaa, metsän jano.

Eikä minulle riitä kävely metsäpolulla. Kaipaan kiiltävän puhtaan todellisuutemme keskelle villiä alkuvoimaa. Karjahtelua. Hengitystä.

HIKI ON PAHASTA, paitsi jos se kimmeltää poliitikon otsalla maratonin jälkeen.

Allergiset lapset raapivat kalpeita ihojaan ja desinfiointiaine haisee.

Porukka ajaa autolla kuntosalille ajamaan pyörää ja ruokkii itseään protskupatukoin ja broiskuleikkein.

Rautakauppa myy puun näköiseksi verhoiltua styroksia. En tiedä, kuka sitä mihinkään tarvitsee, mutta siellä sitä on tarjolla metrikaupalla.

Lasten leikkipaikat ovat paikkoja, joissa puita on kaadettu ja tilalle tuotu kiipeilytelineitä. Maa on tasoitettu ja siihen on rakennettu hiekkaa muistuttavalla matolla luontoa jäljitteleviä muotoja, jotta lapsen motoriikka kehittyy.

Kirpputorin laarit ovat täynnä murtuneita tekonahkalaukkuja, joilla kukaan ei tee mitään.

JA MITÄS VIKAA tässä kaikessa on? Pitääkö sitä nyt aina haihatella jonkin vanhan perään? Kato kun kehitys kehittyy.

Ongelma on siinä, että mitä vieraantuneempia olemme luonnosta, sitä välinpitämättömämpiä olemme sitä kohtaan. Ja mitä välinpitämättömämpiä olemme, sitä huonommin sitä kohtelemme. Ja Maa on siitä vihainen. Se päästelee jo höyryjä ulos niin, että Siperiassa poksahtelee tundraan reikiä. Se murahtelee niin, että Suomen peruskallio halkeilee.

Pelottaa, mitä seuraavaksi.

Lupaan mennä sienimetsään tänä syksynä, jos vaikka vähän leppyisit, Äiti Maa.

Kolumni on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 18/2014. 

Anna Krogerus on kirjailija, dramaturgi ja neljän lapsen äiti.
Anna Krogerus on kirjailija, dramaturgi ja neljän lapsen äiti.

Kun keho on rento, mielikin muistaa, ettei mitään hätää ole, kirjoittaa kolumnisti Anna Krogerus.

VAIKKA ELÄMÄÄ ELETÄÄN sekunti, minuutti ja tunti kerrallaan, kaikki kevään varrella odottavat tekemättömät hommat vyöryvät tässä kohdassa vuotta tajuntaani helposti yhtä aikaa. Keho kiristyy, stressi iskee ja meiliin sen kun kilahtelee uusia viestejä.

”Olen tyypillinen suomalainen työntekijä, tunnollinen ja ankara itselleni.”

Olen tyypillinen suomalainen työntekijä, tunnollinen ja ankara itselleni. Kun tekemätöntä työtä on mielessä ruuhkaksi asti, iskee helposti paniikki: en mitenkään ehdi enkä riitä.

Mustimpina hetkinä näyttää todennäköiseltä, etten selviä edes hengissä kesään. Koska työt ovat tekemättä, mitään kivaa ei myöskään saa tehdä. Ensin työ, sitten huvi!

ME SUOMALAISET olemme kansana vähän kuin jo valmiiksi turpiimme saaneita. Unelmalomalla suomalainen näyttää anteeksipyytävältä ja pelkää olevansa tiellä toisten lomakuvissa. Suomalainen ammattiylpeyskin on helposti sellaista kainuulaista takakenoa: Älkää tulko mulle opettamaan. Täällä on ennenkin yksin pär­jätty.

”Omista vahvuuksista saa tuskin olla tietoinen, saati iloinen ja ylpeä.”

Suomessa tapaa harvoin ihmisiä, joista säteilee luottamus elämään ja omiin mahdollisuuksiin. Omista vahvuuksista saa tuskin olla tietoinen, saati iloinen ja ylpeä.

KUN KEHO KIRISTYY ja mieli jankkaa, etten selviä kaikesta, mitä on tullut taas luvattua, rauhoittelen itseäni tietoisesti. Hyvä lause on esimerkiksi: ”Just nyt ei ole kiire mihinkään.”

Vaikka tekemätöntä työtä olisi miten paljon, just nyt ei ole kiire mihinkään. Koskaan. Kun sen sanoo itselleen tarpeeksi usein, kiire lakkaa. Se päästää otteensa meistä. Ja miksi ei päästäisi, sehän on vain mielen luoma harha. Kaikki tarpeellinen tulee tehtyä ilman kiirettäkin.

VAIKEAMPAA HELLITTÄMINEN on niille, joille kiireen ongelma ei ole vain korvien välissä. Isoissa yrityksissä työtahti voi olla niin kova, ettei ruoka- ja vessataukoja ehditä pitää. Olen kuullut hoitoalan työntekijöiden vitsailevan, että vaipat pitäisi olla omassakin jalassa, kun vessaan ei työpaikalla kerta kaikkiaan kerkiä. Huumori auttaa ahtaalla olevaa, mutta vakavasti puhuen kenenkään työpäivän ei pitäisi olla niin tiukka, ettei omista perustarpeista ehdi huolehtia.

”Kun muutun armeliaammaksi itseäni kohtaan, myös aika muuttuu armeliaaksi minua kohtaan.”

Kun keho antaa merkkejä stressistä, olen opetellut lähtemään uimahalliin tai koiran kanssa metsään. Kehon rentoutuessa mielikin muistaa, että oikeasti ei ole mitään hätää. Työt voi tehdä ihan rauhassa, hartiat alhaalla ja perunan kerrallaan. Silloin myös työn jälki on hyvää. Kun muutun armeliaammaksi itseäni kohtaan, myös aika muuttuu armeliaaksi minua kohtaan. Se venyy ja riittää.

JOS IHMINEN PAKOTTAA jatkuvasti itseään jaksamaan vähän enemmän kuin jaksaisikaan, elämästä katoaa ilo. Myös ihmissuhteet kärsivät. Omasta pahasta olostaan alkaa syyttää jotakuta toista. Esimerkiksi puoliso on kätevä syyllinen, jonka niskaan meistä moni kaataa työpaineensa. Työ­kaverit ja esimiehet toimittavat likasangon virkaa varmasti aivan yhtä usein.

Jospa tänä vuonna olisimmekin oman elämämme aikuisia ja huolehtisimme ensin siitä, että itse voimme hyvin. Miltä mahtaisi työyhteisö tai kotiväki näyttää, jos niitä ei katsoisi niskat jumissa, mieli viulunkielenä ja sydän kyyryssä? Jos omassa silmässä on vähän pilkettä, sitä saattaa saada vaikka takaisinkin.

LEIKKI ON LASTEN TYÖTÄ, sanotaan. Työn pitäisi puolestaan olla aikuisten leikkiä, jotain innostavaa, mielenkiintoista tekemistä, jotain mistä nautimme, mihin haluamme uppoutua. Kun herätyskello aamulla soi, edessä on hyvä päivä – työpäivä.

TÄTÄ MIETIN. Vuonna 1987 päivätyt kirjeet! Tunneilla lähetetyt lappuset! Slämärit ja päiväkirjat! Keski-ikäisenä niiden arvon ymmärtää.

Joskus kaivan muistoni esiin. Säilytän niitä vanhassa arkussa, se on aivan täynnä. Arkku on kulkenut mukanani kuudessa muutossa. En ole koskaan edes harkinnut, että heittäisin sen sisällön pois.

Vihkot ja paperit ovat osittain jo kellastuneet, ja haisevat vähän pahalta. Niiden kirjoittamisesta on kulunut vuosikymmeniä.

Yläkouluikäisenä uskoin olevani aikuisena tasapainoinen, viisas ja tyyni. Hah!

Kirjoittamisen jälkeen olen kasvanut aikuiseksi, valmistunut ammattiin, ostanut rintamamiestalon, saanut kaksi lasta ja alkanut lapsineni lomailla kylpylöissä. Otsassani on ryppyjä, nenä on yhtä iso kuin aina.

Kun luen lappusia, kirjeitä ja päiväkirjoja, minua itkettää ja naurattaa ja nolottaa. Noinkin ajattelin, tuokin ahdisti. 

Yläkouluikäisenä uskoin olevani aikuisena tasapainoinen, viisas ja tyyni. Hah! Niin ei käynytkään. Ydin säilyi samana.

Mietin: Jääkö nykyisille teineille yhtä konkreettisia muistoja aikuistumisestaan? Toivon, että jäisi.

Minua nämä aarteet ovat auttaneet ymmärtämään jotakin hyvin tärkeää. Sen, kuinka paljon ja kuinka vähän ihminen oikeastaan muuttuu, vaikka vanhenee. Ja sen, kuinka tärkeitä ystävät ovat.

Esittelen osan muistoistani nyt, vaikka se vähän nolottaa:

1. Koulutunneilla salaa kirjoitetut lappuset

Tuntilappusissani murehdittiin finnejä – ja varmistettiin, että ystävälle kuuluu hyvää.
Tuntilappusissani murehdittiin finnejä – ja varmistettiin, että ystävälle kuuluu hyvää.

Nopeasti sutaistut viestit olivat luottamuksen osoitus ja merkki yhteisestä liittoumasta opettajaa vastaan. Muistan, miltä tuntui seurata kirjelapun siirtymistä luokan toiselta puolelta. Kädestä käteen, ja sitten pysähdys kohdallani, perillä.

Lapun päällä saattoi lukea esimerkiksi: ANNALLE YKSITYIS SALAISUUS, NÄPIT IRTI MUUT KU ANNA!

Ja sisällä: Mennääx välkällä Peksuun ostaan munkit? Epa on tänään niin tyhmä sika tyhmä, esittää kaikkee. Onx kaikki ok? Vastaa!!

Ajattelen, että jokainen aikuinenkin tarvitsisi tällaisia lappusia. Vain itselleen osoitettuja salaisuuksia.

2. Koulupäivän jälkeen hiljaisina iltapäivinä kirjoitetut kirjeet

"Eihän se Neumann osaa edes laulaa", kirjoitti kirjekaverini. Pahoitin mieleni, mutta opin samalla joustavuutta.
"Eihän se Neumann osaa edes laulaa", kirjoitti kirjekaverini. Pahoitin mieleni, mutta opin samalla joustavuutta.

Kirjekavereita etsittiin 1980-luvulla lehti-ilmoitusten kautta. Moni halusi kirjekaverin Porista, koska siellä asui Dingo.

Aluksi tutustuttiin varovasti: Mikä susta on parasta, Mars vai Raider vai Tupla?

Vuosien myötä avauduttiin parhaassa tapauksessa paljon suuremmistakin asioista. Oli ihanaa kävellä koulusta kotiin ja miettiä, onko kirjekavereilta tänään tullut postia.

Kirjeet oli usein koristeltu tarroilla. Tuntemattomalle kirjekaverille saattoi uskoutua asioista, joista oli vaikea puhua.

Kirjoittaako kukaan enää paperisia kirjeitä? 

3. Kädestä käteen kiertävät slämärit eli slämyt eli slam bookit

80-luvun slämäreideni perusteella makaronilaatikko oli herkkua, eikä sushista ollut kuullut kai kukaan.
80-luvun slämäreideni perusteella makaronilaatikko oli herkkua, eikä sushista ollut kuullut kai kukaan.

Vihkot, joiden omistajan keksimiin kysymyksiin jokaisen piti vastata, ovat hurmaava ajankuva. 

Paras bändi tai laulaja? Scorpions, Yö, Popeda, Sinitta, Pet Shop Boys,  Madonna...

Lempiruoka ja -juoma? Makaronilaatikko, maito, ranskalaiset, maito, lasagne, hawaijinleike, maito, spagetti, cocis, broileri, maito, en mä ruuist tiedä mut juomist ehdottomasti Pisang Ambon...

Minusta olisi ihanaa, jos saisin vielä kerran elämässäni kirjoittaa jonkun slämäriin. Kirjoittaminen oli samaan aikaan itsetutkiskelua ja kiehtovaa oman identiteetin tutkailemista.

4. Päiväkirjat, jotka sisälsivät salaisimmat ajatukset

Juice oli mielestäni hellyyttävä, koska hän uskalsi olla oma itsensä. Minulla sellaista rohkeutta ei ollut.
Juice oli mielestäni hellyyttävä, koska hän uskalsi olla oma itsensä. Minulla sellaista rohkeutta ei ollut.

Ajatus siitä, että joku lukisi edes sivun päiväkirjastani, tuntui 13-vuotiaasta maailmanlopulta.

Ajatus siitä, että joku lukisi edes sivun nykyisestä päiväkirjastani, tuntuu 43-vuotiaasta maailmanlopulta.

13-vuotiaan päiväkirjaan suhtaudun nykyään vapaamielisemmin. Joskus luen siitä otteita tyttärelleni. Häntä naurattaa.

Silloin kirjoitin: En kyl tiiä mikä musta tulee "isona". Ehkä hammaslääkäri tai jotain!?! Eniten kai toivon et oisin onnellinen!

Olen iloinen, että olen keski-ikäinen. Ymmärrän itseäni vähän paremmin. Minulla on tilaisuus katsoa samaan aikaan ees ja taas, nuoruuteen ja vanhuuteen. Sama ihminen näkyy kummassakin suunnassa.