Jokaiseen perheeseen tarvittaisiin yksi suloinen mummeli, Sanna Stellan kirjoittaa kolumnissaan.
JOS VANHOJEN NAISTEN viisautta saisi ostaa purkissa, hankkisin heti useamman kaappiin hätävaraksi.
Vanhat naiset nimittäin tietävät kaikesta ihan kaiken, niistäkin asioista, joista eivät tiedä yhtään mitään. Ja se on oikein hyvä.
Ihan liian kauan nainen ei oikein uskalla tietää mitään. Samoihin aikoihin kun hän alkaa käyttää punaisia vaatteita ja leopardikuoseja, hän alkaa tietää. Tieto ei kuitenkaan ole päällekäyvää tai äänekästä. Ei, vanhojen naisten tieto on hiljaista viisautta.
Se on sellaisia asioita, joita on vaikea pukea sanoiksi tai löytää Googlesta. Se on ergonomisin käden asento, kun siivoaa liesituulettimen sisäpintaa. Se on häivähdys hymyä silmien takana, kun mies haluaa olla oikeassa. Se on taito hyväksyä, hiljentyä ja luopua.
SAIN ENSIMMÄISEN puutarhani vuosi sitten. Äitini on kukkahommissa vanha konkari, joten hän on ollut paljon apuna. Siellä me lampsimme yhtä kulahtaneissa kotiasuissamme pitkin pihaa, suunnittelemme, kaivamme ja ähisemme.
Samalla valtava määrä tietoa siirtyy seuraavalle sukupolvelle. Ai, kynsi pitää laittaa noin, kun napsauttaa pelargoninkukan poikki. Enpä tiennytkään, että ruusun juurelle voi heittää kahvinpurut. Oho, tuo kasvi pitääkin istuttaa noin syvälle.
Anopin luona kyläillessäni perkasimme yhdessä pari sangollista sieniä. Huljuttelimme orakkaita juoksevan veden alla ja juttu soljui. Kun sienisäilykkeiden ainekset olivat kasassa, olimme käyneet läpi kirjon asioita sienten ominaisuuksista otsikoissa olleeseen perhesurmaan.
Sellaisia hetkiä soisi olevan enemmän.
OLEMME VALTAVAN YKSIN. Kun perheyksikkö on kutistettu kahteen vanhempaan ja jälkikasvuun, on aikuisten paine kova. Heidän pitää olla toisilleen anopit ja appiukot, piiat ja rengit, siivoojat, rakastajat, ystävät ja ties mitä muuta. Moneksi saa revetä, että homma toimii.
Kyllä siihen yhtälöön yksi vanhempi nainen mahtuisi. Suloinen mummeli, joka meditatiivisesti viikkailisi pyykkejä ja osaisi siankärsämöhauteet. Rauhoittaisi koko perheen naururypyillään.
Paitsi ettei yhteiselo välttämättä ihan noin menisi. Mummeli saattaisikin olla kuin pohjaanpalanut valurautapannu: musta ja raskas. Anna ny ku äites näyttää. Ku et tuotakaan osaa.
Ja hyvähän minun on tässä maalailla, kun oma sukuni on satojen kilometrien päässä ja äidin saaminen paikalle on yhtä juhlaa. Jos äityli seisoisi kädet puuskassa vieressäni kaiket päivät ja opastaisi joka asiassa, saattaisin vannoa individualistisen elämäni nimeen.
KERRAN TUOREENA ÄITINÄ hieraisin vauvani herkkää ihoa vahingossa jollakin myrkkypesuaineella. Kun lapselle nousi järkyttävä ihottuma, lähdimme lääkäriin.
Lääkäri – vanhempi nainen – katsoi vauvani ihoa, sitten minua ja kysyi: "Onko lähipiirissäsi ketään vanhempaa naista?"
Vastasin, että on, montakin. Lääkäri lempeästi kehotti minua seuraavalla kerralla kysymään ensin vanhemmalta naiselta neuvoa. Olisivat jonot kuulemma paljon lyhyemmät, jos ihmiset tekisivät niin.
Kolumni on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 20/2014.
