On asioita, joita en vain saa tehdyksi, vaikka ne ärsyttävät jokaikinen hetki.
Neljä kuukautta siinä meni, että sain kiinnitettyä kahvikannuun kahvan.
Irrotin kahvan, koska sen alla oli likaa. Ruuvin sain ruuvattua irti helposti. Sitten minulla olikin kädessäni viisi osaa. Kannun pesun jälkeen yritin kokoamista kerran. En onnistunut, ja jätin osat keittiöradion päälle.
Jouduin kahvin kaatamista varten käyttämään patakintaita.
Kahva oli kyllä mielessä:
Kannu meni keitettäessä niin kuumaksi, että jouduin turvautumaan kahvin kaatamisessa patakintaisiin. Pienen määrän kanssa tämä onnistui, mutta jos kannu oli täynnä, osa kahvista kaatui pöydälle.
Siksi aloinkin kaataa kahvin toiseen pannuun, kun tarjoilin sitä vieraille. Maitokahvia juovien kanssa tämä olikin kätevää. Sain lämmitettyä maidon ja sekoitettua sen tarjoilukannuun. Tapa, jota aion ehdottomasti jatkaa.
Mutta muuten. Olipa ärsyttävää, kun kahvi ei toisessa kannussa pysynyt tarpeeksi kauan kuumana. Tiskiäkin tuli tuplasti. Ja miten monta kertaa kannu meinasi livetä kädestä, kun asettelin sitä astianpesukoneeseen. Tai kun yritin kaataa kannulla vettä vesisäilöön − pöydälle meni.
Sekin ärsytti, kun kahva keräsi radion päällä pölyä. Ruuvien pelkäsin katoavan jonnekin jemmapaikkaan, mistä en niitä enää löytäisi.
Appi ei mitenkään pystyisi aamutuimaan muistamaan kaikkia kommervenkkejä, joita kahvattomuus toi.
Onneksi appi tuli käymään. Jos en saisi kahvaa nyt kiinnitettyä, kahvi olisi pitkin pöytiä ja kannu sirpaleina. Appi ei mitenkään pystyisi aamutuimaan muistamaan kaikkia kommervenkkejä, joita kahvattomuus toi.
Appi oli samaa mieltä. Ensimmäisen kahvinkeittokokemuksen jälkeen appi nappasi kahvan osat ja ruuvimeisselin ja noin 20 sekunnin kuluttua kahva oli jälleen osa kannua.
Saa nähdä miten kauan siedän liian liukkaita kengännauhoja.
Saa nähdä, miten kauan siedän liian liukkaita kengännauhoja. Tai tyhjiä pesuainepulloja, jotka tuppaavat putoamaan lattialle jokaikinen kerta, kun kurotan ottamaan pesuaineen täyttöpakkausta...
