Isotädin brändi kaipaa kipeästi päivitystä, kirjoittaa toimittaja Tarja Hirvasnoro.
Mitä tulee mieleen sanasta isotäti? Joo, niin minullekin. Jotain hyvin vanhaa ja aika kiukkuista.
Isotädin suu on tiukka viiva, jonka yläpuolella kiiluu kaksi tuikeaa silmää. Jos joku nuoremmista sukulaisista yrittää joskus sanoa jotain, isotäti vaientaa hänet kopauttamalla kepillä lattiaa. Nuoret sietävätkin häntä vain perinnön toivossa, vaikka hän on salaa tehnyt testamentin kodittomien kissojen hyväksi (mitä minä kissaihmisenä arvostan).
Ei, minulla ei tiettävästi ole ollut tuollaista isotätiä. Kun synnyin, kaikki isotätini olivat kuolleet – tietysti, ikivanhoja kun olivat.
Ehkä mielikuva kumpuaa vanhoista kotimaisista elokuvista, joissa aina on mukana yksi äreä täti-ihminen. Tai mustavalkoisista valokuvista, joissa isotädit poseeraavat hymyttöminä ja kireänutturaisina. Mikä tietenkin johtuu silloisesta muodista ja valokuvaustekniikasta.
Isotädin brändi kaipaa kipeästi päivitystä.
Nyt vain on niin, että minusta on tullut isotäti. Veljentyttären perheeseen syntyi keväällä kaksi suloista tyttövauvaa.
Asiaa pari kuukautta pohdittuani olenkin sitä mieltä, että isotädin brändi kaipaa kipeästi päivitystä. Isoäitien merkitys on jo tunnustettu ja tutkimuksin todistettu, mutta kai isotädistäkin voi iloa olla?
Ehdotan, että aloitamme nimenmuutoksesta. Isoäidithän ovat mummoja, mummeja ja mummuja, jotka jo sanoina tursuavat rakkautta ja pullantuoksua. Ne kuuluvat myös ”sanoihin”, joita vauva jokeltaessaan tapailee: mam-mam niin kuin mummo, ba-ba niin kuin pappa, täi-tä niin kuin äiti.
Isotäti voisi tulla kuvaan siinä kohdassa, jossa vauva oppii päristämään. Ainakin minun tavoitteeni on tulla isotädiksi, jonka nähdessään vauvat alkavat räpyttää pulleita raajojaan ja pyrryytellä suullaan niin, että sylki lentää monta metriä.
Siitä syntyy uusi nimikin kuin itsestään, ja se on kaukana kiukusta ja ikivanhuudesta. Minä olen pyrrö.
