Toimittaja Anna Sillanpää pitää urheiluselostajista, jotka innostuvat niin, että alkavat vahingossa huutaa.

Vuosia ihmettelin kilpaurheilua.

Katsoessani kolmiloikkaa mietin, miksi jonkun unelma on loikkia pidemmälle kuin joku muu. Miksi juuri kolmella loikalla?

Katsoessani estejuoksua ihmettelin, miksi jonkun intohimo on juosta niin hankalasti. Juokseminen on muutenkin vaikeaa. Miksi joku haluaa tielleen esteitä?

Eniten ihmettelin urheilijoiden tahdonvoimaa. Miten ihminen voi olla niin varma, että haluaa nimenomaan maailman parhaaksi painijaksi? Seiväshyppääjäksi? Melojaksi?

Kadehtiakin taisin. Urheilija uskaltaa valita. Hän ei keskity haaveilemaan, mitä kaikkea elämässään voisi tehdä, vaan hän tekee. Hän yrittää tulla joka päivä paremmaksi lajissaan, uskaltaa voittaa ja hävitä muiden edessä.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen jälkeen

Kun katsoin elokuussa Rion olympialaisia, en enää ihmetellyt. Nautin vain.

Kisat tuntuivat minusta mahtipontiselta leikiltä, jossa juhlitaan sitä, että ollaan elossa ja ihmisiä. Katsokaa, ihminen pystyy juoksemaan näin lujaa! Hyppäämään noin korkealle! Ampumaan noin tarkasti! Ei mitään hyötyä eikä järkeä, mutta tuleepa iloinen olo!

Usein kun pientä poikaani painaa murhe, hän ehdottaa: Katotaanks urheilua? Sitten katsomme. Telkkarissa aikuiset ihmiset hyppivät, pudottelevat rimoja, potkivat palloja maaliin ja maalin ohi. Useampi häviää kuin voittaa, eikä se haittaa, koska pian on seuraavat kisat.

Sen tajuaminen lohduttaa aina.

Suurinta humpuukia

Tavalliset työssäkäyvät ihmiset, jotka pitävät yhteiskuntaa pystyssä ovat ikäänkuin jotakin pelkää rupusakkia, mutta kun joku heittää keihästä 100m, on hän suuri sankari tai kun tekee jonkun muun urheilusuorituksen, jolla ei ole mitään vaikutusta mihinkään, tästä pitäisi alkaa keskustelemaan oikein tosissaan, eli urheilun tyhjäpäisestä turhuudesta, mutta aihe taitaa olla tabu.

Sisältö jatkuu mainoksen alla