20-lapsisen perheen sisarukset: ”Kaikki oli opittava jakamaan – lelut, huone ja äidin aika”

No päivää, eipä suakaan oo näkyny sen jälkeen kuin viimeksi!

Onpa kiva, kun nääki pääsit käymään.

No onko se ite meijän Heikki?

Mitäpä sannoo meijän Mirja?

Kun Elisa Siltakoski tahtoo tavata kaikki siskonsa ja veljensä yhtä aikaa, tarvitaan paljon tervehdyksiä ja iso tila oltavaksi.

Tässä on sisarusjoukko vanhimmasta nuorimpaan: Ulla, 52 vuotta, Matti, 50, Paula, 49, Paavo, 48, Katja, 47, Juha, 45, Mirja, 44, Sanna, 43, Tuula, 42, Heikki, 41, Sisko, 40, Riitta, 38, Antti, 37, Elisa, 35, Laura, 34, Eeva, 33, Saara, 32, Heidi, 31, Jaakko, 29, ja Jenni, 28.

Sisaruksia on 20. Heillä on yhteensä 18 puolisoa ja tällä hetkellä 60 lasta.

”Eikö Paula sulla ookin kuusi lasta, piti ihan hetki miettiä?” sisko varmistaa.

”Sellainen on tämä perhe. Lähimmät omaiset”, Elisa sanoo.

”Eikö Paula sulla ookin kuusi lasta, piti ihan hetki miettiä?” hän varmistaa.

”Oikein meni. Mutta Matilla on eniten, hänellä on kahdeksan”, Paula vastaa.

Elisa sisaruksineen vuokraa kerran vuodessa urheiluseuran talon Ylikiimingistä yhdeksi iltapäiväksi. He eivät mahtuisi kenenkään kotiin edes puolet pienemmällä porukalla. Vuokrakeittiössä he kaivavat esiin isot kattilat ja mittaavat veden ja riisit. Puuroon tulee 18 litraa vettä ja neljä kiloa riisiä.

Kohta syödään ja muistellaan.

Bertta ja Seppo vihittiin tammikuussa 1967. He olivat 19- ja 21-vuotiaita ja toivoivat saavansa oman kodin ja lapsia.

Keskustelu, josta kaikki alkoi

Kesällä 1966 Seppo Oikarinen seisoskeli mahdollisimman huolettoman näköisenä ladon nurkalla Vepsänkylässä, Oulun lähellä. Tätä reittiä tumma, kaunis tyttö yleensä iltalenkillään kulki.

Seppo oli pannut tytön merkille. He olivat olleet samoissa lestadiolaisten seuroissa, eikä kylällä muutenkaan ollut nuorisoa liiemmälti.

Tyttö tuli. Seppo aloitti keskustelun.

Vanhemmat ajattelivat jokaista lasta lahjana eivätkä käyttäneet ehkäisyä.

Puolen vuoden kuluttua, tammikuun alussa, Bertta Ämmänpää ja Seppo vihittiin. Bertta oli 19-vuotias ja Seppo kaksi vuotta vanhempi. Ensimmäinen lapsi syntyi saman vuoden joulukuussa.

Pienelle perheelle riitti pieni koti, vaatimaton talonpuolikas. Bertta ja Seppo suunnittelivat hankkivansa myöhemmin oman kodin, lehmiä ja peltoa.

He toivoivat saavansa myös lapsia. Kotoa perityn uskon mukaan he ajattelivat jokaista lasta lahjana eivätkä käyttäneet ehkäisyä.

Kummallakin oli neljä sisarusta. Sellainen voisi olla mukava lapsimäärä, he miettivät, mutta sitä asiaa ei tarvitsisi onneksi itse päättää.

Kun oma omakotitalo valmistui Vepsänkylään vuonna 1983, lapsia oli kaksitoista ja lehmiä kymmenkunta.

Lohduttaja ja pikkusisko

Kun lapsia oli paljon ja äitejä yksi, isosisko oli välillä vähän kuin toinen äiti. Niin kuin Paula, lapsista kolmanneksi vanhin, oli Siskolle, yhdenneksitoista vanhimmalle.

Paula: ”Muistan, kun Sisko syntyi, täytin samana päivänä itse yhdeksän vuotta. Mummu leikkasi juuri kakkua, kun sairaalasta soitettiin. Sinä vuonna minulle oli tehty syntymäpäiväkakku.”

Sisko: ”Ei niitä joka syntymäpäiville ehditty tai muistettu tehdä.”

Paula: ”Sanoin, että se vauva on sitten minun tyttö. Vuoden ikäisenä nukuit jo joka yö minun vieressäni. Muistatko sinä itse?”

Sisko: ”Muistan hämärästi, kuinka olin kainalossa. Kyllä minä sinun luoksesi aina tulin, jos jotain lohdutusta tarvitsin.”

Paula: ”Eihän äiti ehtinyt. Kerran minua pelotti, kun näit painajaisunta ja sanoit, että lehmiä lentää taivaalla. Silloin piti sytyttää valot. Olin kuitenkin vain yhdeksän vuotta vanhempi.”

Sisko (vas.) ja Paula ja valmistelevat syömistä sisaruksille perheineen. Kun kaikki ovat paikalla, heitä on yhteensä 98.

Kolmen metrin pöytä

Seppo-isä rakensi perheen kodin talkoolaisten kanssa. Punaisen puutalon 180 neliötä lämmitettiin turpeella tai puulla.

Nuorimmat tytöt nukkuivat kahdessa pikkutyttöjen kamarissa kodin yläkerrassa, saman käytävän varrella. Huoneissa oli käynnissä loputtomat ihanat kotileikit.

Käytävän päässä oli isojen tyttöjen huone. Sinne pääsi, kun joku isoista muutti pois kotoa.

Pienemmät odottivat malttamattomasti omaa vuoroaan päästä isojen huoneeseen. Siellä oli piironki ja peilipöytä, ja sieltä kajasti iltaisin salaperäinen valo. Isosiskot juttelivat ja nauroivat vielä, kun pienet sammuttivat oman lamppunsa.

Jos halusi omaa rauhaa, mentiin saunan lauteiden alle, uunin päälle, vaatehuoneeseen, omaan sänkyyn tai ulos.

Vessoja talossa oli kolme ja suihkuja yksi. Vintillä oli poikien valtakunta.

Jos halusi omaa rauhaa, mentiin saunan lauteiden alle, uunin päälle, vaatehuoneeseen, omaan sänkyyn tai ulos.

Keittiössä oli kolmen metrin pituinen pöytä ja iso teollisuuspesukone. Ruoka syötiin yhdessä joka päivä koulun jälkeen, kolmen maissa. Makaronilaatikkopäivänä kaikki halusivat lisää.

Aamupuuron keitti joku lapsista, muun ruuan valmisti äiti.

Lauantaisin siivottiin. Jokaiselle oli jaettu oma siivousalue, mutta niiden rajat olivat häilyvät. Aina saattoi myös yrittää huijata väittämällä, että täytti tiskikoneen jo illalla ja vuoro on siirtynyt seuraavalle.

Kouluun käveltiin kolme kilometriä. Jos pakkasta oli yli kolmekymmentä astetta, äiti soitti tutulle taksikuskille.

Sunnuntaisin syötiin aina riisipuuro ja soppa. Äiti ja isä lähtivät hengellisiin seuroihin, mutta lapset saivat itse päättää, lähtevätkö mukaan.

Suurin osa jäi kotiin.

Äidin migreeni

Paula ja Sisko miettivät äidin jaksamista. Äiti ei valittanut väsymystä, mutta kyllä sen huomasi.

Sisko:”Kun tulimme koulusta, pöydässä oli joskus samat astiat, joista pienemmät olivat päivällä syöneet.”

Paula: ”Kun äiti leipoi, hän makasi välillä pirtin penkillä huilaamassa sen aikaa, kun leivät paistuivat uunissa.”

Sisko: ”Minä muistan, että äidillä oli usein migreenejä. En tiedä, oliko se oikeasti päänsärkyä, vai halusiko äiti vain olla rauhassa ja levätä.”

Paula: ”Ei elämä olisi toiminut, jos te nuoremmat ette olisi olleet usein vanhempien lasten vastuulla.”

Sisko: ”Äiti teki ihan hirveästi töitä. Heräsi aamulla ennen viittä hoitamaan lehmät ja lapset, kun isä oli metsähommissa.”

Paula: ”Äiti ei koskaan käyttänyt eineksiä.”

Sisko: ”Joskus kaverit huokailivat, että ihanaa, kun teillä on lämmintä lihakeittoa koulun jälkeen. Kun menin heille, olin ihan, että miksei meillä ole mikropitsoja.”

Paula: ”Kaikki oli itse tehtyä, itse metsästettyä, itse kasvatettua ja itse kalastettua.”

Loppuun pelattu Kimble

Voi ei. Juuri tuo. Että pitikin.

1980-luvulla yläasteen ruotsintunnilla Paula laski nopeasti, mikä kysymys sattuu kohdalle. Hur många syskon har du?

Vastaus oli mentävä kirjoittamaan taululle. Paula oli 13-vuotias, ja hänellä oli 13 sisarusta.

Kysymys kuului, että kuinka monta sisarusta sinulla on, opettaja korjasi. Kyllä minä sen ymmärsin, Paula vastasi.

Hetken häntä nolotti.

Siskoja ja veljiä oli ollut ympärillä aina, toisenlaista elämää ei voinut kuvitella.

Viimeistään kotona Paulasta tuntui taas tavalliselta. Siskoja ja veljiä oli ollut ympärillä aina, toisenlaista elämää ei voinut kuvitella.

Kenet heistä antaisi muka pois?

Joukkue syntyi aina, kun halusi alkaa jalkapalloa, krokettia, pesäpalloa, piilosta, konkkaa tai kotista.

Luokkakaverit tulivat usein kylään ja sanoivat: teillä on ihanan rentoa.

Paulasta ei koskaan tuntunut, että hän haluaisi enemmän omaa rauhaa. Hän ei ole varma, tuntuiko jostakusta muusta siltä. Ainakaan kukaan ei ole sanonut.

Kun joululahjaksi saatiin Kimble tai elektroniikkapeli, se oli pelattu hajalle tammikuussa. Niin kovassa käytössä pelit olivat, vuorotellen jokaisella .

Hetki äidin kanssa

Sisarukset muistelevat, mitä ovat tehneet äidin kanssa kahdestaan.

Elisa: ”Muistan neuvolareissuja, joilla olen ollut äidin kanssa kaksin, ja yhden sairaalareissun.”

Ulla: ”Pääsin yksin äidin mukaan hilloja poimimaan. Muistan sen suon vieläkin.”

Mirja: ”Noin seitsemänvuotiaana pääsin äidin viereen yöksi, kun isä oli armeijassa kertaamassa. Illalla äiti perkasi vattuja ja sanoi, että mene sinä jo nukkumaan.

Kun aamulla heräsin, äiti istui samassa kohdassa perkaamassa. Kysyin, onko hän ollut siinä koko yön.”

Matti: ”Kalalla olemme varmaan olleet jonkun kerran kahden.”

Jaakko: ”Jotain sellaista kai.”

Sisko: ”Äiti herätti minut neli- tai viisivuotisneuvolaan, kun toiset nukkuivat. Hän keitti kaakaota, eikä pöydässä ollut muita. Oli hiljaista ja tunnelmallista. Muistan, miten sillä hetkellä ajattelin, että jos sisaruksia ei olisi, minulla olisi aina tällaista.”

Nyt saat oottaa

Kun jonkun kaveri kehui saavansa luokkaretkelle 50 markkaa ja lapset ottivat asian kotona puheeksi, äiti pyysi laskemaan: jos teille jokaiselle on luvattu kymppi retkirahaa ja teitä lähtee retkelle seitsemän, paljonko siitä tulee yhteensä?

Kovin usein tällaista laskutoimitusta ei tarvinnut tehdä. Asia oli selvä muutenkin.

Ajokortin kustantaminen 20 lapselle olisi ollut mahdotonta.

Toisinaan äiti sanoi: vingu, vingu ja vongu, vongu, mutta nyt saat oottaa.

Ajokortin kustantaminen 20 lapselle olisi ollut mahdotonta. Syntymäpäivälahjoja ei joka vuosi ostettu, mutta syntymäpäivänä usein joku toinen kattoi pöydän, vaikka olisi ollut sankarin vuoro.

Leipä haettiin leipomosta suurissa säkeissä. Kauppa-autolle lapset saivat omia kolikoita. Kun lähdettiin kylään, häihin tai hautajaisiin, mukaan pääsi vain muutama lapsi. Ne, jotka mahtuivat äidin ja isän autoon, ja ehkä isosisarusten kyytiin.

Seuraavat pääsivät seuraavilla kerroilla. Piti osata oottaa.

”Olenko minä nyt kahdestoista vai kolmastoista... Heti perään syntyi Laura. Sitten Eeva. Sitten Saara. Sitten Heidi. Oli ihanan paljon pikkutyttöjä siinä”, Elisa muistelee.

Vähän vähemmän rutiineita

Elisa miettii itsenäisyyttä. Sitä, miten siihen oli lapsena opittava ja opittiin. Sisarukset katsoivat toistensa perään. Kun tuli riitaa, hetki riideltiin ja sitten oltiin kuin mitään ei olisi tapahtunut.

Elisa: ”Ei meillä oikein ollut tiettyjä nukkumaanmenoaikoja. Joskus oli ehkä iltaisin sänkyyn peittelyä. Hyvin me menimme sänkyyn itsekin.

”On hirveästi erilaisia tapoja kasvattaa lapsia, ja silti lapsista tulee ihan hyviä.”

Nyt kun on viisi omaa lasta, sanon heille aina hyvät yöt. Meillä on rutiinit, jotka pyörittävät arkea. Lapsuuskodissa niitä oli vähemmän. Mutta tiedätkö, ei se tunnu yhtään kummalliselta tai katkeralta.

Olen usein miettinyt, miten meistä kaikista sisaruksista on kasvanut niin sanottuja normaaleita veronmaksajia, ihan fiksuja ja huumorintajuisia ihmisiä.

On hirveästi erilaisia tapoja kasvattaa lapsia, ja silti lapsista tulee ihan hyviä.”

Levikset läpi sisarussarjan

Pienenä Siskolla oli suunnitelma. Hän halusi vain yhden lapsen, tytön, joka saisi kaiken, mitä koskaan keksisi toivoa.

Sisko itse on sisarussarjan yhdenneksitoista vanhin ja kymmenenneksi nuorin.

”Ei minusta tuntunut, että katoaisin joukkoon. Tiesin aina, että olen äidille ja isälle rakas ja tärkeä, vaikka heillä oli minulle vähän aikaa.”

Joskus äiti kutsui Siskoa lempinimillä, Pinniksi tai Tipiniksi. Jos äiti ompeli lapsille vaatteita, hän pyysi usein Siskoa avukseen. Kun haastava vaate valmistui ja onnistui, äiti sanoi: äitiinsä tullu tyttö.

Jos koulun jälkeen kotimatkalla unohtui pariksi tunniksi kaverin luokse, kukaan ei hoputtanut kotiin. Se oli suuren sisarusjoukon keskellä kasvamisen etu.

”Jos äidiltä ei ehtinyt saada huomiota, ympärillä oli niin monta muuta, että joltain huomiota liikeni aina.”

Harmittavaa puolestaan oli se, että kun pitkän haaveilun jälkeen sai nuken, saikin sen yhteiseksi siskon kanssa. Toinen piti nukkea sylissä juuri, kun olisi itse tehnyt mieli riisua, pukea ja hoitaa.

Lauantaikarkit jaettiin. Vaatteet periytyivät isommalta pienemmälle, ja niillä käytiin keskinäistä kauppaa. Jos otti isomman kotityöt hoitaakseen, saattoi saada himoitsemansa housut. Yhdet Levis 555 -farkut kiersivät Ulla-esikoiselta Jenni-kuopukselle saakka.

Kaikki oli opittava jakamaan: lelut, huone ja äidin aika.

”Jos äidiltä ei ehtinyt saada huomiota, ympärillä oli niin monta muuta, että joltain huomiota liikeni aina.”

Sisko ajattelee, että se oli opettavaista, vaikka ei aina hauskaa. Hän sai yhden tytön lisäksi kaksi poikaa.

”Mies toivoi enemmän kuin yhden lapsen. Kolme lasta tuntuu oikein sopivalta.”

Isän parran kutitus

Jos isä löi vasaralla sormeen, hän sanoi: voi ryökäleen raatosa.

Kun lapset kertoivat kavereilleen, että eivät voi tehdä jotain, koska isä suuttuu, kaverit vastasivat: eihän teidän iskä voi suuttua mistään.

Jos isä meni linja-autoon, jossa kaikki olivat toisilleen vieraita, hän alkoi rupatella, ja pian monet olivat tuttuja keskenään.

Isä kävi maatilan töiden lisäksi töissä metsällä ja turvesuolla ja saattoi olla reissussa parikin viikkoa. Kun isä tuli kotiin, lapset menivät jonoon odottamaan, että isä tekee partaa, kutittaa parralla.

Rippikoulun jälkeen lapset saivat lähteä viikonloppuiltaisin rimpsalle. Kumpikaan vanhemmista ei halunnut tyrkyttää omaa lestadiolaista uskoaan muille. Kaksi lapsista jatkoi samassa uskonliikkeessä kuin äiti ja isä.

Kaverit sanoivat usein: eihän teidän iskä voi suuttua mistään.

Lapset tiesivät, että äiti oli nuorena ihastunut isän lempeyteen ja huumorintajuun. Vanhempien hellyydenosoituksia toisiaan kohtaan he eivät juuri nähneet.

Kun Elisa aikuisena kuuli Hanna Ekolan iskelmän He, se tuntui kertovan ihmeellisen tarkasti oman äidin ja isän elämästä:

”He ovat tuskin koskaan suudelleet, tai toinen toistaan kultaseksi huudelleet. Ja tuskinpa ovat he perillä rakastamisen tekniikasta, mutta silti he ovat kasvattaneet toistakymmentä lasta.”

Jokainen sisaruksista palaa samaan asiaan, melkein samoin sanoin: lapsuus ei ollut mitenkään erikoinen vaan tavallinen, koska muunlaista ei osannut kuvitella.

Hiljenevä koti

Kun sisarussarjan vanhin poika Matti syntyi vuonna 1969, vauva kuljetettiin sairaalasta kotiin autossa äidin sylissä eikä kenelläkään ollut turvavyötä.

Kun sisarussarjan nuorin poika Jaakko syntyi vuonna 1990, hän matkusti turvakaukalossa. Turvavyöt olivat edessä ja takana.

Yhteiskunta oli muuttunut, samoin perhe.

Matti oli oppinut siihen, että melkein joka vuosi vanhemmille tuli uusi vauva. Jaakon jälkeen syntyi enää Jenni, kun äiti oli 44-vuotias.

Jokainen sisaruksista palaa samaan asiaan, melkein samoin sanoin: lapsuus ei ollut mitenkään erikoinen vaan tavallinen, koska muunlaista ei osannut kuvitella.

Talo oli tyhjä. Aikaisemmin joku oli aina kotona eikä ovea pidetty koskaan lukossa.

Matin lapsuudessa raha oli tiukilla. Jaakko pääsi vanhempien kanssa viikonloppureissuille kylpylään.

Jaakon aikana koti tyhjeni. Sisarukset muuttivat yksi toisensa jälkeen omilleen.

”Mutta ne lähtivät vähitellen, että ei sekään oudolta tuntunut. Sitä paitsi porukka oli joka päivä kylässä, ovi kävi koko ajan.”

Äiti, isä, Jaakko ja Jenni muuttivat Ylikiimingin kirkonkylälle vuonna 2008. Yhtäkkiä he olivat nelihenkinen perhe.

”Silloin kävi ensimmäistä kertaa kolmeenkymmeneen vuoteen joskus niin, että kun soitin kotiin, kukaan ei vastannut lankapuhelimeen”, Matti sanoo.

Talo oli tyhjä. Aikaisemmin joku oli aina kotona eikä ovea pidetty koskaan lukossa.

”Murrosikä meni meiltä kaikilta varmaan siksi niin helposti, että olimme monen ikäisiä. Pahimmat kapinoitsijat rauhoittuivat, kun mukana oli vanhempia ja tasaisempia ”, Matti sanoo.

Porukalla siitäkin selvittiin

Matti ja Jaakko puhuvat siitä, että 20 sisaruksella on keskenään hyvät välit.

Matti: Aivan on sama, mistä kohtaa sisarussarjaa kukakin on.

Jaakko: Mutta kaikkien 19 siskon ja veljen kanssa ei voi olla ihan yhtä läheinen.

Matti: Sepä se. Harrastukset vaikuttavat. Me olemme Paavon kanssa läheisiä, koska olemme metsästäjiä molemmat.

Jaakko: Me emme ole hirveästi kanssasi kyläilleet, vaikka välimatka ei ole mahdoton.

Kaikkien 19 siskon ja veljen kanssa ei voi olla ihan yhtä läheinen.

Matti: Minä olen viidenkymmenen ja sinä alle 30-vuotias. Kumminkin meidän välillämme on side. Emme ole kaukaisia sukulaisia, vaan veljeksiä.

Jaakko: Minä olen aina kunnioittanut sinua. Olet ollut järkevä mies.

Matti: Murrosikä meni meiltä kaikilta varmaan siksi niin helposti, että olimme monen ikäisiä. Pahimmat kapinoitsijat rauhoittuivat, kun mukana oli vanhempia ja tasaisempia.

Jaakko: Porukalla siitäkin selvittiin.

Äiti, joka lähti

Kukaan lapsista ei muista, että äiti olisi heidän lapsuudessaan valittanut väsymystään. Vasta seitsemänkymppisenä hän mainitsi siitä joskus. Silloin väsymys oli jo ohi.

Isä kuoli vuonna 2013. Lapset olivat omillaan, ja äiti lähti ensimmäiselle ulkomaanmatkalleen.

Eläkeläisten seuramatkalla Tunisiassa oli lämmintä ja aivan erilaista kuin Suomessa. Matkan jälkeen äiti kertoi lapsille, kuinka ihmeelliseltä tuntui, että häntä palveltiin. Sen kun istui vain, ja tarjoilija kattoi lautasen ja mausteista ruokaa eteen.

Äiti toi Tunisiasta kaikille 14 tyttärelleen kaulakorun tuliaisiksi. Koruissa riippui onnellisuuden ja vahvuuden symboli, Fatiman käsi.

Neljäs etelänmatka oli jo varattu, mutta sille äiti ei ehtinyt. Hän sairastui syöpään.

Kun lapset olivat omillaan, äiti lähti ensimmäiselle ulkomaanmatkalleen.

Äiti halusi sairastaa kotona loppuun saakka. Lapset kävivät usein, joka päivä joku. Äiti kehuskeli kotisairaanhoitajille, kuinka paljon hänellä on hoitajia omasta takaa.

Kun aika alkoi olla lopussa, kaikki lapset tulivat äidin luokse. He levittivät patjat äidin kaksion lattioille ja nukkuivat niillä vuorotellen.

Aikaa diagnoosista oli kulunut yhdeksän kuukautta. Viimeisen vuorokauden aikana, elokuussa 2017, ei puhuttu mitään suurta. Siihen ei tuntunut olevan tarvetta. Lapset lauloivat äidille hänen lempilaulunsa Täällä Pohjantähden alla.

Myöhemmin perunkirjoittaja ihmetteli: Kaksikymmentä lasta, eikä yhtään poikkipuolista sanaa toisista tai riitaa perinnöstä. Tällaista en ole ikänäni nähnyt.

Tulkaapa joku kahville

Lapsista tuli aikuisena lähihoitajia, puhtaanapito- ja ravitsemusalan työntekijöitä, sairaanhoitajia, ensihoitaja, lastenhoitajia, teollisuus- ja rakennusalan työntekijöitä, puolustusvoimien työntekijä, ompelija ja kotiäiti.

He tapaavat toisensa koko joukolla luultavasti suunnilleen vuoden kuluttua, ellei tiedossa ole häitä tai hautajaisia.

Sitä ennenkään kukaan ei jää yksin. Whatsapp-ryhmä ”Äitin lapset” piippaa joka päivä 100–300 kertaa:

Onko Oulussa päin tännää kettää joka vois tulla kaveriksi nostaan koirankopin kärryyn?

Kilpisjärvelle töihin menossa piti Kittilästä maalia hakija.

Haluaako joku kotelomekon ohutta kangasta koko 38?

No mitä ne lomalaiset tekkee??

Kellään ois jouten kosketinsoitinta?

Tulkaapa joku kahville Kiimingin h-halliin.

Artikkeli on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 4/2020.