"Meillä on vakaumus, että haluamme ottaa vastaan ne lapset, jotka meille annetaan", sanovat Kaija ja Heikki Lahtinen.
"Meillä on vakaumus, että haluamme ottaa vastaan ne lapset, jotka meille annetaan", sanovat Kaija ja Heikki Lahtinen.

Kun Kaija ja Heikki Lahtisen kaikki 17 lasta olivat lähteneet kotoa, pariskunnan piti opetella elämään kahdestaan.

Nyt seinäkellon raksutuksen kuulee.

Yli 40 vuotta kello tuvan seinällä on näyttänyt, kuinka monta minuuttia on koulukyydin tuloon, kakun kypsymiseen, soittotunneille lähtöön. Mutta raksutusta – sitä Kaija ja Heikki Lahtinen eivät aiemmin huomanneet.

Niinä vuosina talo oli täynnä ääntä. Oli isoja ja pieniä lapsia sekä lapsia siltä väliltä: Riku, Antti, Ritva, Markku, Eeva, Pekka, Ulla, Matti, Anna, Saara, Erkki, Elina, Henna, Meeri, Kaisu, Leena ja Kati. Kaikkiaan 17 lasta.

Viime syksynä kotoa muutti Lahtisten lapsista viimeinen, kun kuopus Kati pääsi Jyväskylän yliopistoon opiskelemaan sosiaalityötä. Pihassa halattiin, sitten Kati istui autoon isoveljen kyytiin ja vilkutti vielä.

Heikistä, 70, se oli hieno hetki.

"Mikään ei ole niin myönteistä kuin se, että lapsi lähtee hyvillä mielin kotoa. Jos lapsi ei lähtisi pois, silloin olisi joku ongelma."

Kaija, 65, istuu pitkän pirtinpöydän päässä ja yrittää ajatella samoin. Se ei onnistu. Lapsen lähtö vain on aina haikeaa, eikä siitä itkemättä selviä.

"Viimeisen lapsen lähtö oli niin lopullista. Meidän tehtävä on suoritettu", Kaija nieleskelee.

Heikki kaataa vaimolle kahvia.

"Sillä tulee kyyneleet niin herkästi."

Kaikki annetut lapset

Loppukesän päivästä on kulunut yhdeksän kuukautta. Niin kauan Kaija ja Heikki Lahtinen ovat asuneet kahdestaan kuopuksen kotoa muuton jälkeen. Yhtä kauan, yhdeksän kuukautta, he elivät kahdestaan ennen esikoisen syntymää. Siitä on 42 vuotta.

1960-luvun puolivälissä Heikki Lahtinen opiskelee Oulussa lääkäriksi, Kaija sairaanhoitajaksi. Yhden kerran he osuvat seuraamaan samaa synnytystä. Heikki iskee synnytyssalissa silmää Kaijalle, vanhoillislestadiolaisten Rauhayhdistyksestä tutulle tytölle.

Tunteminen muuttuu seurusteluksi heinäkuussa 1968; Heikki ja Kaija käyvät ostamassa kukkia sen kunniaksi. Vähän ennen naimisiinmenoa he istuvat Kaijan opiskelija-asunnossa, toinen laverisängyllä, toinen nojatuolissa. He puhuvat siitä, mitä tekevät, jos eivät saakaan omia lapsia. Heikki ei tahtoisi kasvatti- tai ottolapsia, Kaija haluaisi.

Häät ovat marraskuussa 1968, Heikki valmistuu lääkäriksi kaksi päivää myöhemmin. Riku syntyy seuraavan vuoden elokuussa, Antti, Ritva ja Markku sen jälkeen tasaisesti vuoden välein. Enää ei ole pelkoa tyhjästä sylistä.

"Meillä on vakaumus, että haluamme ottaa vastaan ne lapset, jotka meille annetaan. Jotkut saattavat ajatella, että nainen on miehen vallassa näissä asioissa, mutta se ei hyvänen aika ole totta. Kaikki elävät oman omantunnon mukaan", Kaija sanoo.

Tieto uudesta raskaudesta ei silti aina ole helppo. Aluksi saattaa olla epäilyksiä, kuinka jaksaa, alkuraskaus pahoinvointeineen ei muutenkaan ole parasta aikaa.

"Sitten mieli kasvattaa tilaa uudelle lapselle. Lapsia ei jaksaisi ottaa vastaan, jos ei sydämessään haluaisi."

Ilman työnjakoa ei selvittäisi. Kaijan lisäksi Heikki tekee kaikkia kotitöitä paitsi pesee vaatteita. Kerran viikossa on siivouspäivä ja lapsillakin omat tehtävänsä, lattiat pyyhittävänä tai huone siivottavana. Pyykin ripustuksen Kaija pitää itsellään.

"Ulkona vaatteita narulle laittaessa katselin, miten kevät tulee tai syksy värjää puut. Se oli lepohetki."

Tiukkoja paikkoja tulee silti. Raskain vaihe on, kun yhdeksäs lapsi syntyy. Lapsista vanhin on juuri täyttänyt kymmenen.

"Hoidin kyllä lapset, mutta se, mitä sisälläni koin... Pienetkin asiat tuntuivat raskailta, itketti. Se oli uupuminen", Kaija kuvaa.

"Täydellinen sippaaminen", Heikki sanoo.

Heikki yrittää antaa Kaijan levätä, ottaa vauvan öiksi hoitaakseen ja nousee aamulla hoputtamaan koululaisia. Miksei silloin vähän pelottanutkin, hän sanoo näin jälkeenpäin.

Pian Kaija alkaa odottaa kymmenettä lasta.

"Voisi ajatella, että eikö siinä tilanteessa viimeistään pitäisi ruveta ehkäisemään, mutta se odotus antoi ihmeesti voimaa uuteen."

Saaran syntymä on yksi Kaijan ihanimmista synnytyksistä. Heikki on jälleen samassa synnytyssalissa.

"Ensimmäisen synnytykseni jälkeen sanoin Heikille, että jos et lähde muihin mukaan, synnytän kotona."

Univelkaa tulee taas, mutta uupumus on takana.

Punainen tupa ja perunamaa

Punainen talo on pellon ja metsän välissä Seinäjoella. Kun Lahtisten taloa rakennetaan 1984, kuntaliitoksesta ei ole vielä tietoakaan, vaan talo nousee Nurmoon.

Talossa on kaksi sisäänkäyntiä, pienten ja isojen puoli. Tuulikaapit ovat niin suuret, että niihin mahtuu kerralla 40 paria talvikenkiä, kumisaappaita ja monoja. Kahdeksassa lastenhuoneessa on enimmillään 15 sänkyä.

Välillä jouset soivat joka suunnassa, kun kaksi tytärtä soittaa viulua, kaksi alttoviulua, yksi selloa. Pienet koululaiset tekevät läksyjä keittiössä, nopeajalkaiset leikki-ikäiset juoksevat toisiaan kiinni ja pakoon. Keinutuolissa kaiken keskellä istuu Kaija ja imettää.

Kymmenen ensimmäisen lapsen syntyessä isä ei vielä voi pitää vanhempainvapaata, mutta 1980-luvulle tullessa laki kehittyy. 11:nnestä lapsesta eteenpäin Heikki jää isyyslomapätkien lisäksi pitkille vanhempainvapaille, on  kotona kaikkiaan yli neljä vuotta. Muuten Lahtiset eivät olisi jaksaneet.

Kun Heikki on kotona, hän vastaa kaikista keittiötöistä ja nappaa leikki-ikäiset, jotka yrittävät kiivetä keinutuoliin imettävän Kaijan syliin. Kun Heikki on töissä, Kaija hämmentää keittoa vauva toisessa ja kauha toisessa kädessä. Usein syödään perunaruokaa kaksi kertaa päivässä. Syöjiä on paljon, oman pellon peruna on halpaa.

Kattilakaapin pienin kattila on viisilitrainen, ja töistä tullessaan Heikki tuo kaupasta 17 litraa maitoa.

Esikoispoika Rikun viimeisenä lukiovuonna kotona on yhtä aikaa 15 lasta. Pienten puolella samassa lastenhuoneessa nukkuu neljä leikki-ikäistä, jotta isojen puolella koululaiset saavat omat huoneet ja lukurauhan. Melkein päivittäin Kaijan mielessä käy, että menossa on viimeinen vuosi, jolloin kaikki lapset asuvat kotona. Se ei tunnu helpottavalta, haikealta vain.

Kun Riku lähtee armeijaan, syntyy Leena. Seuraavaa raskautta ei kuulu ja Kaija ajattelee, että perhe on tässä. Lahtiset käyvät perhekuvassa, Heikki, Kaija ja 16 lasta. Kaija on 45-vuotias, kun syntyykin Kati.

"Tuntui ihanalta saada vielä vauva. Ikäeroa Leenaan oli kaksi ja puoli vuotta, sain hoitaa Katia aika rauhassa."

Koulun vanhempainillassa Heikki kuuntelee, kun psykologi kertoo ovia paiskovista ja vanhemmille huutavista murrosikäisistä.

"Minä en 17 lapsen jälkeenkään tiedä murrosiästä mitään."

Kaija sanoo tietävänsä, vaikka vähällä on päästy. Huutamisen isot sisarukset jättävät uhmaikäisille, mutta myrtyneitä murrosikäisiä nähdään kyllä.

Yhtä juhlaa

Punainen talo näyttää yhä lapsiperheen kodilta, kumman siistiltä vain. Pinnasänky odottaa yövieraita, lelut on kerätty laatikoihin. Seinä keittiön ja eteisen välissä on täynnä lasten piirustuksia.

Yhdessä piirustuksessa hymyilee harvahiuksinen mies, alla lukee PAP-PA. Tyttärenpoika Veikko on piirtänyt Heikki-papan kuvan ja puhekupliin kolme papan elämänviisautta: ” Elämä on kovaa.” ”Leipä on myös kovaa.” ”Lehmän häntä laskee alaspäin.”

Lapset perheineen asuvat eri puolilla Suomea. Kolme nuorinta tytärtä opiskelee Jyväskylässä, kaksi vanhempaa lasta asuu siellä muuten. Nurmijärvellä on kaksi perhettä, Helsingin keskustassa ja Tuusulassa yksi. Yksi perhe asuu Ylöjärvellä, yksi Raumalla, Vaasassa, Iissä, Kiimingissä ja Tyrnävällä. Kaksi perhettä on kotikulmilla Seinäjoella.

Kotiin vievän hiekkatien varrella asuu Markun porukka. Perheen kymmenellä lapsella on mummuun ja pappaan kotikenttäetu. Nytkin Iisa, 6, Fanni, 4, ja Liinus, 2, syövät mansikkajäätelöä ja juovat papan tekemää viinimarjamehua mummulan keittiössä.

"Ei niitä joka päivä oteta. Tekevät pahojaan", Heikki kiusoittelee lapsia.

Vitriinikaapissa lasioven takana on kuva jokaisesta lapsenlapsesta: heitä on nyt 70. Heikki ei muista kaikkien nimiä, mutta jos hän saisi päättää, nimet olisivat selvää suomea ja kaksitavuisia.

Kaija muistaa kaikki nimet, syntymäpäivätkin suurin piirtein. Yläkaapissa on lahjajemma: Heikki kutsuu sitä Kaijan kirjakaupaksi.

"Ei ole kauaa, kun Kaija osti kaikille lapsenlapsille joululahjatkin. Sitten minä sain sen järkiinsä."

Nyt on sovittu, että jouluna ja lastenlasten syntymäpäivinä Kaija ja Heikki antavat lasten vanhemmille vaikka 15 euroa lapsen harrastuksia varten. Saattaa tosin käydä niin, että Kaijan kätköistä löytyy silti vielä jotain.

Joka tapauksessa Kaija soittaa jokaiselle lapsenlapselle tämän syntymäpäivänä. Niin hän varmistaa, että juttelee kerran vuodessa kahden kesken kunkin kanssa.
"Kunpa oppisin edes jonkin verran tuntemaan jokaista lapsenlasta."

Rakkautta ja sitkeyttä

Lasten perheitä katsoessa Kaija välillä hämmästyy. Onpa pienissä lapsissa paljon työtä! Sitä ei huomannut omia lapsia hoitaessa. Heikki tietää, miksi.

"Kaija pystyy omaa vauhtiaan tekemään vaikka kuinka hirveästi. Ilmeisesti se on hänellä ollut sitä samaa koko ajan: sitkeyttä."

Kaijalla on toinen selitys.

"Työn määrää ei tajua, kun lasta rakastaa niin paljon."

Tänä talvena tyhjässä talossa Kaija on miettinyt, tuliko rakkautta varmasti näytettyä tarpeeksi. Onko vanhimpia pidetty riittävästi sylissä vai veivätkö pienet paikan? Entä väliporukka, lapset kymmenennen molemmin puolin? Kun oli aina isoja isompine murheineen ja pieniä huomiota vaatimassa.

"Saatan yhtäkkiä miettiä, kävinkö iltaisin jokaisen lapsen luona. Vai olenko kulkenut ohi, vaikka jollakin olisi ollut ongelmia."

Heikki toteaa, että aikaa per lapsi ei ole ollut paljon, mutta ainakin vanhemmat ovat olleet läsnä. Kaijaa lohduttaa, että suuressa perheessä lapset ovat saaneet vanhempien lisäksi tukea myös sisaruksilta.

"Lapset ovat sanoneet, että heiltä ei ole puuttunut mitään. Se on ollut ihana kuulla."

Välillä on ollut vaikea tasapainoilla erilaisten lasten välillä. Toisinaan Kaija murehtii, onko osannut ottaa huomioon nekin, jotka eivät ole huomiota hakeneet.

"Jos olisi uusi elämä ja vähän enemmän jaksamista kuin minulla on ollut, menisin vielä enemmän sen hiljaisen lapsen luo."

Eikä vanhemmuus ole mihinkään loppunut. Ei lopu koskaan. Heikki ohjaa puhelimessa, kuinka lapsenlapsen haavaa kannattaisi hoitaa ja milloin kuumeen kanssa lähdetään lääkäriin. Kati soittaa ja kysyy, puhdistetaanko kahvinkeitin etikalla. Kaija neuvoo ennemmin ostamaan kalkinpoistoainetta.

Vuosi sitten syntyi Aatu, tyttärenpoika, jolla on Downin syndrooma. Kun tieto ensimmäisestä sairaana syntyneestä lapsenlapsesta tuli, Kaijalta ja Heikiltä meni pakkaamiseen alle puoli tuntia. Sellaisella hetkellä haluaa olla tukena vieressä.

Yhdessä ennen kaikkea

Koulubussi käy yhä kääntymässä Lahtisten postilaatikolla. Kaijalle tulevat mieleen ne iltapäivät, jolloin liuta lapsia hyppäsi bussista pihaan. Pirtinpöytä täyttyi koululaisista, kaakaosta, leivästä ja hälinästä. Ne olivat päivän parhaita hetkiä.

Päivät talossa ovat nyt toisenlaisia. Joka aamu heti herättyään Heikki voimistelee sängyssä kymmenen minuuttia, juo sitten aamukahvin ja lähtee kolmen kilometrin juoksulenkille ennen metsätöihin menoa.

Kuukausi sitten Heikki aloitti uuden harrastuksen: leuanvedon. Pyörävarastossa on tanko, jossa Heikki roikkuu, vetää vaikka yhden leuan kerrallaan ja roikkuu taas.

"Olen 40 vuotta leikannut potilaita etukumarassa. Kun seuraavat 40 vuotta vedän leukoja, olen taas suorassa. Jos ei sekään auta, haudassa oikenen."

Kaija oli kotiäitinä yli 30 vuotta, sen jälkeen yhdeksän vuotta kehitysvammaisia hoitamassa. Nyt eläkkeellä hän voisi hyvin tehdä käsitöitä vaikka koko päivän, vaihtaisi vain välillä neulekoneelta villasukkaan ja nojatuolista sohvalle. Kaija ei piittaa ulkoilusta, mutta lähtee silti.

Perunapeltojen keskellä on penger tulvien varalle. Sen päällä Kaija ja Heikki hiihtivät talvella peräkanaa, näkivät lakeuden. Nyt he käyvät kävelyillä omassa metsässä, kesällä pyöräilevät ja menevät aamu-uinnille läheiselle louhokselle.

"Nautin minä sitten kun lähden. Mutta jos suoraan sanon, niin liikunnassakin minulle on tärkeintä se, että olen yhdessä Heikin kanssa. Haluan, että meillä säilyy paljon yhteisiä juttuja."

Heikki on samaa mieltä. Ihanne olisi, että on sopivasti yhteistä, mutta ei liikaa. Pitää osata olla myös erillään.

"Kahdestaan oloakin joutuu opettelemaan. Kun ei ole lapsia kotona, meidän molempien omat ajatukset ja toiveet nousevat", Kaija sanoo.

Kaija paistaa Heikille rieskaa ja antaa Heikin ratkoa sudokujaan. Heikki leipoo Kaijalle hiivaleipää ja antaa Kaijan kuunnella radiosta puheohjelmiaan. Vaikka ei käsitä, miksi auki pitää olla kolme radiota yhtä aikaa.

Muistot järjestykseen

Kävelylenkin jälkeen Kaija ja Heikki istuvat pirtinpöydän päähän. Yksi uusi, yhteinen asia on englannin opiskelu Seinäjoen kansalaisopistossa.
"Carrot?"
"Porkkana."
"Onion?"
"Sipuli."
"Mitenhän tämä ”potato” sanotaan?"

Suuressa perheessä rahasta on ollut tiukkaa. Jokakesäinen lomamatka on tehty vanhoillislestadiolaisten suviseuroihin. Kun auto ja asuntovaunu kävivät ahtaaksi, Lahtiset vuokrasivat seurojen ajaksi oman linja-auton.

Muutoin matkustelu on ollut lähinnä armeijaikäisten poikien valatilaisuuksissa käymistä ja lastenlasten ristiäisiin ajamista. Joskus Kaijaa surettaa, että lapsia ei voitu viedä huvipuistoon.

Viime vuosina Kaija ja Heikki ovat tehneet ulkomaanmatkoja, ja niillä englannin taito on tarpeen. Helmikuussa he olivat kaksi viikkoa Tunisian Soussessa rippikouluaikaisten ystävien kanssa.

"Riparilaisten kanssa hypimme hotellin uima-altaaseen ja muistelimme vanhoja. Omalta parvekkeelta näki auringonnousun", Kaija kertoo.

"Tämä on hieno elämänvaihe, helppo", Heikki toteaa.

Saunailta on melkein joka ilta. Pihasaunasta tullessaan Kaija ei katso Katin tyhjäksi jättämään huoneeseen, se näyttää liian apealta. Pitäisi kutoa värikäs matto ja vaihtaa verhot.

"Minusta on aina tuntunut pahalta, kun lapsi perkaa huoneensa. Huoneen tuntuu menee, kun lapsi lähtee."

Saunan jälkeen Kaija levittää valokuvat ja albumit pitkin pianohuonetta. Hän tekee jokaiselle lapselle kansiota tämän omista valokuvista ja perheen tärkeistä hetkistä. Menossa on vuosi 1982.

"Aikanaan albumien laitto jäi kesken, viidennen lapsen synnyttyä en enää jaksanut."

Kirjan lukeminen sängyssä tuntuu vieläkin ylelliseltä. Yli 20 vuotta makuuhuoneessa oli aina vauvan sänky eikä pöytälamppuja viitsinyt pitää päällä.

"Nyt on tavallaan tilaa itselle."

Kun yölamppu sammuu, Kaija käy ajatuksissa lasten luona.

Raksutus kuuluu pimeyden läpi. Heikki nousee ja pysäyttää seinäkellon yöksi.

Juttu on julkaistu Kodin Kuvalehdessä 10/2012.

Lue myös

10 vinkkiä vanhemmille, joiden lapset muuttavat kotoa

Hoida parisuhdetta yhtä hyvin autoa

Älä suorita parisuhdetta

Naiset kertovat: Tämä on parasta suomalaisessa miehessä

”Faija oli aina lämmin ja positiivinen. Toivon, että olen oppinut häneltä ihmisten kunnioittamista”, Nikolai Babitzin sanoo.

Joka päivä isä tulee Nikolai Babitzinin mieleen jostakin: laivoista tai lakupiipuista, biiseistä tai ikävästä. Mutkien jälkeen Nikolai yrittää elää niin, että Kirka-isä olisi hänestä ylpeä.

Opettaja seisoo vieressä ja neuvoo. Numero kuusi tehdään ylhäältä alaspäin, Nikolai, hän selittää.

Nikolai Babitzin on seitsemänvuotias ja piirtää kutosen juuri niin kuin tahtoo: ensin silmukan alhaalla, siitä viivan ylös.

"Muistan, miten ajattelin, että en anna periksi. En kiukutellut opettajalle, pidin vain pääni. Piirrän edelleen kutosen ja seiskan alhaalta ylös."

Syksyllä 1993 Nikolai on ekaluokalla Helsingin Töölössä eikä viihdy koulussa yhtään. Päiväkodista tutut kaverit ovat entisillä kotikulmilla Kruununhaassa ja käyvät koulua siellä. Siellä Nikolaikin olisi, elleivät vanhemmat olisi eronneet ja Nikolai muuttanut äidin ja sisarusten kanssa Töölöön.

"Minusta mutsi ja faija hoitivat eron viisaasti. En koskaan joutunut valitsemaan, kumman puolella olen. Ehkä vaikeimpana eroon liittyvänä asiana muistan kouluvuoden erossa kavereista."

31-vuotias yrittäjä Nikolai Babitzin asuu Helsingin Ullanlinnassa kihlattunsa Annan kanssa ja pyörittää omaa liikuntastudiota. Niken suosikkeja Kirkan kappaleista ovat Hengaillaan ja Kulman kundit. Karaokessa Nikke ei laula Kirkaa, vaan Cheekin Timantit on ikuisia -kappaleen.
31-vuotias yrittäjä Nikolai Babitzin asuu Helsingin Ullanlinnassa kihlattunsa Annan kanssa ja pyörittää omaa liikuntastudiota. Niken suosikkeja Kirkan kappaleista ovat Hengaillaan ja Kulman kundit. Karaokessa Nikke ei laula Kirkaa, vaan Cheekin Timantit on ikuisia -kappaleen.

Vanhemmat keksivät ratkaisun. Vaikka Nikolai oikeasti asuu äidin luona Töölössä, osoitteeksi ilmoitetaan isän osoite, Oikokatu Kruununhaassa. Kun toinen kouluvuosi alkaa, Nikolai siirtyy Kruununhaan ala-asteelle.

Kruununhaassa ja kavereilleen Nikolai on aina ollut Nikke. Mutta on hänestä puhuttu myös Kirkan poikana. Lapsena se ei tuntunut Nikestä juuri miltään.

"En mainostanut koskaan, kuka isini on."

"Minulle faija oli aina isi, vaikka nyt sanon coolina, että faija. Tiesin, että hän oli laulaja ja kiersi Suomea, mutta en tajunnut, miten iso stara faija oli. En mainostanut koskaan, kuka isini on."

Paitsi yhden kerran. Se naurattaa Nikkeä vieläkin. Silloin Nikke oli seitsemänvuotias ja koirapuistossa Bertta-bullmastiffin kanssa, ja puiston vieressä oli rakennusmiehiä.

"Yhtäkkiä vain sanoin niille työmiehille, että hei, mun isi on Kirka. Ehkä olin juuri tajunnut, että se on joku juttu. Ne työmiehet olivat virolaisia ja sanoivat, että aijaa, toi meidän yksi työkaverikin on nimeltään Kirka. Se juttu vähän vesittyi siinä sitten."

Vielä vahvempi äiti

"Pitäkää polvet auki."

"Keskivartalotuki, koko ajan. Hyvä mimmit!"

Nyt Nikke, 31, on se, joka seisoo vieressä ja neuvoo. Ympärillä on painopalloja ja kahvakuulia, voimistelurenkaita ja hyppäämisen kestäviä laatikoita. Niken NB Trainers Helsinki -studio on Helsingin keskustassa.

Sori, opettaja. Nikke -86 kirjoittaa yhä E-kirjaimen ja numeron 6 alhaalta ylöspäin.
Sori, opettaja. Nikke -86 kirjoittaa yhä E-kirjaimen ja numeron 6 alhaalta ylöspäin.

Asiakkaina käy ihmisiä, joiden personal trainer Nikke on. Lisäksi hän vetää yritystunteja ja pienryhmätunteja. Perjantaiaamuisin treenaa nelikymppisten miesten Herrasmiesten aamuklubi, illansuun ryhmän nimeksi Nikke antoi Fat Free Friday. Girl power -ryhmässä on nuoria naisia, Strong Women -ryhmässä Niken äiti Kirsti ja hänen ystäviään.

"Äiti on mulle tosi tärkeä. Teineinä ollaan teinejä, ja isi ja äiti ovat omasta mielestä tyhmiä. Mutta isin kuoltua äidin ja minun välit lähentyivät tosi paljon. Aloin myös pelätä, että entä jos äitikin kuolee, silloin mulla ei ole ketään. Mutta nyt äiti on entistä paremmassa kunnossa, vaikka itse sanonkin."

"Ajattelen yhä faijaa joka päivä."

Kirill "Kirka" Babitzinin kuolemasta on kymmenen vuotta. Kun hän kuoli, Nikke oli juuri täyttänyt 21 vuotta.

"Ajattelen yhä faijaa joka päivä."

Kaikki mitä tarvitsin

Parista ensimmäisestä lapsuudenkodistaan Nikke ei muista mitään. Kruununhaassa nekin olivat ja niissä asui koko perhe: äiti ja isä, Katarine ja Boris, Aleksandra ja Nikolai.

"Meitä sisaruksia on Ake, Keke, Boke ja mä. Olen nuorin, viisi vuotta toiseksi nuorinta Akea nuorempi."

Kolmas koti oli Oikokadulla. Kaikista kodeista oli lyhyt matka tärkeisiin paikkoihin: Vironniemen päiväkotiin ja Kaisaniemen pallokentälle, Tervasaareen, Uspenskin katedraaliin ja Pyhän kolminaisuuden kirkkoon.

"Pääsiäinen on aina ollut faijan peruja tärkeä juhla."

"Ortodoksisuudesta tulee lämmin fiilis. Pääsiäinen on aina ollut faijan peruja tärkeä juhla, ja kirkossa olen käynyt myös äidin kanssa paljon. Tänäkin keväänä mietin, että jonkinlainen versio ortodoksien pääsiäispaastosta pitäisi pitää. Treenaan vain niin usein, että en voi isosti paastota."

Nikke oli viisivuotias, kun vanhemmat erosivat. Isä muutti sisäpihan poikki saman taloyhtiön toiseen rappuun perheystävän ja tulevan vaimonsa Paula Nummelan luo.

Kun ero ja uusi suhde tulivat julkisuuteen, Nikke näki kuvia kotikadun kauppojen ja kioskin lööpeissä. Viisivuotiasta kiinnosti enemmän, näkyykö kadulla kavereita, joiden kanssa leikittiin jalkakäytävillä rosvoa ja poliisia.

"Ero on varmasti ollut aikuisille vaikea asia, mutta minulla oli aina turvallinen lapsuus." 

"Faija kertoi myöhemmin, että olin alussa heidän luonaan käydessäni ihmetellyt, miksi isin tavaroita on täällä. Mulle oli vastattu, että he asuvat nyt yhdessä. Olin niin pieni, että tuskin mietin kauhean syvällisesti mitään."

"Ero on varmasti ollut aikuisille vaikea asia, mutta minulla oli aina turvallinen lapsuus. Pyörin Krunassa ja faijan kanssa paljon."

Nyt Nikke seisoo samalla lapsuuden sisäpihalla Kruununhaassa. Edellisestä käynnistä on kymmenen vuotta.

Tässä reunapellillä käveltiin, vaikka ei olisi saanut, hän näyttää. Näitä tikapuita kiivettiin melkein katolle saakka.

Smoothie päivässä, kolme parhaassa. ”Haluaisin lapsia. Mutta seuraava projekti voisi ensin olla koira.”
Smoothie päivässä, kolme parhaassa. ”Haluaisin lapsia. Mutta seuraava projekti voisi ensin olla koira.”

Siitä isä ei saanut tietää. Mutta yhdeksänvuotiaiden poikien tupakanpoltosta sai.

"Tulin kavereiden kanssa kadulta tähän pihalle. Faija oli ulkona ja todella vihainen. Hän oli vetänyt röökiä nuoruudestaan nelikymppiseksi ja onnistunut aika vastikään lopettamaan. Faija sanoi, että hän käy hakemassa kioskilta Mallu-askin niin, että saan polttaa kymmentä röökiä yhtä aikaa. Että poltat ne ja kerrot sitten, onko hyvää."

Ei isä niin tehnyt. Eikä Nikke ole sen jälkeen polttanut.

"Viesti meni kerrasta perille. Isi oli kiltti ihminen mutta myös auktoriteetti. Hän sanoi tarvittaessa suoraan ja tiukasti. Olen samanlainen."

Hukassa ja pihalla

Eniten Nikke pitää hopeakoruista. Myös platina on hienoa ja nahka korujen materiaalina.

"Ehkä innostukseni koruihin lähti aluksi faijasta. Minusta oli cool, että oli erilainen faija. Sellainen, jolla oli nahkatakki ja ponnari ja koruja."

Nikke sanoo, että ei ole ollut varsinainen koulunpenkillä viihtyjä. Silti hän suoritti kaksoistutkinnon, valmistui ylioppilaaksi ja merkonomiksi. Kesätöitä löytyi isän vaimon koruliikkeestä.

Kesällä 2006 Nikke meni armeijaan.

"Vala-tilaisuudessa isi kutsui minua kovaan ääneen kersantti Babitziniksi."

"Faijalle oli iso juttu, että kävin koulut loppuun ja olin armeijassa, vaikka hän ei ollut itse käynyt armeijaa. Vala-tilaisuudessa isi kutsui minua kovaan ääneen kersantti Babitziniksi. Tietysti siinä vieressä oli silloin joitakin oikeasti isoja armeijapäälliköitä."

Tammikuun viimeisen päivän aamuna 2007 äiti soitti Nikelle armeijaan. Isä oli kuollut yöllä. Hautajaiset olivat kaksi päivää myöhemmin.

"Kun lopetin sen puhelun, sanoin intissä, että nyt lähden lomalle. Lääkäri sanoi, että ole kaksi viikkoa ja soita, jos tarvitset lisää aikaa. Tarvitsin. Mutta sitten menin takaisin ja hoidin intin loppuun."

Isän kuoleman jälkeen elämästä oli vaikea saada otetta. Nikke oli pelannut jalkapalloa tosissaan alle kouluikäisestä, mutta nyt pelaaminen jäi. Hän yritti lukea kirjastossa ammattikorkeakoulun pääsykokeisiin ja lukikin, mutta ei mennyt pääsykokeisiin.

"Kun faija kuoli, laihduin paljon. Ei tullut mitään romahdusta, mutta tuli monta mutkaa."

"Kaverini menivät intin jälkeen joku lääkikseen, joku oikikseen, joku kauppakorkeakouluun. Ne opiskelivat, mutta minusta ei ollut siihen."

"Kun faija kuoli, laihduin paljon. Ei tullut mitään romahdusta, mutta tuli monta mutkaa. Olin vähän hukassa ja pihalla. Harrastukset loppuivat, alkoi biletys ja juhliminen."

Koskaan juhliminen ei lähtenyt ihan pahasti käsistä. Olisi voinut, Nikke sanoo.

Yksi syy siihen, että ei alkanut mennä vielä huonommin, on lapsuuden kiinteällä kaveriporukalla.

"Sain frendeistä tukea. Pojat ovat monesti huonoja puhumaan, mutta koska olemme tunteneet lapsesta asti, vaistoamme, jos jollakin on jotain. Katsomme toistemme perään."

Toinen syy siihen, että Nikke osasi varoa, on kahdeksan vuotta vanhempi isoveli Boris. Hän on itse kertonut käyttäneensä huumeita ensimmäisen kerran 14-vuotiaana.

"Olen broidistani nähnyt, mihin väärät valinnat voivat johtaa. Hän on ollut varoittava esimerkki siitä, mihin en ainakaan halua lähteä."

"Olen broidistani nähnyt, mihin väärät valinnat voivat johtaa. Hän on ollut varoittava esimerkki siitä, mihin en ainakaan halua lähteä. Olen tehnyt tietoisen päätöksen jo kouluaikoina, että valitsen toisen tien."

"Broidi on silti aina broidi. Väleissä olemme olleet aina ja välillä tapaamme. Joskus on käyty yhdessä treenaamassakin ja homma on ollut tosi jees. Mutta hänellä on tullut ylämäkiä ja alamäkiä vuorotellen."

Omille siiville

Isän kuoleman jälkeen vain harvat asiat kiinnostivat. Yksi kiinnostaneista oli korut. Nikke teki töitä Paula Nummelan liikkeessä Helsingin keskustassa, opetteli korjaamaan katkenneita helminauhoja, punomaan nahkarannekkeita ja korjaamaan lukkoja puristuspihdeillä.

"Aloin hahmotella piirtämällä, millaisia koruja itse haluaisin käyttää."

Paperille tuli lyijykynäpiirroksena vahva siipi, kotkan siipi. Ja pienempi, suojeleva enkelin siipi. Korut myivät hyvin.

Paperille tuli lyijykynäpiirroksena vahva siipi, kotkan siipi. Ja pienempi, suojeleva enkelin siipi. Ne tulivat myyntiin hopeakoruina vuonna 2008 ja olivat osa Niken ensimmäistä omaa korumallistoa.

"Siipikoruja myytiin hyvin. Jatkoin korujen suunnittelua ensin miehille, sitten myös naisille."

Suunnittelun ohessa Nikke meni töihin kuntokeskukseen personal traineriksi. Itse hän oli alkanut herätä joka aamu selkä kipeänä.

"Olin junnusta asti liikkunut tosi paljon. Kaikki ne vuodet valmentaja oli jalkapallotreenien lopuksi sanonut, että tehkää kotona venyttelyt ja lihashuollot. Ikinä en tehnyt."

Lapsuuden kotipihassa Helsingin Kruununhaassa.
Lapsuuden kotipihassa Helsingin Kruununhaassa.

Oppirahat maksettu

Kolme vuotta sitten Nikke päätti antaa korubisnekselle kaikkensa. Hän lopetti muut työnsä ja keskittyi korujen suunnitteluun, markkinointiin ja myyntiin.

Se vaati työtä ja rahaa.

"Ostin auton, se oli kaupparatsuni. Lähdin yhtiökumppanini kanssa myymään koruja jälleenmyyjille ja sainkin myytäväksi Tuuria myöten. Mutta totuus valkeni nopeasti."

Haaveissaan Nikke oli miettinyt, että suunnittelu voisi laajentua kelloihin ja vaikka kravatteihin. Jälleenmyyjien kautta niitä voisi myydä suurkaupungeissa ympäri Eurooppaa ja kauempanakin.

Enemmän kuin ostajia oli niitä, jotka kysyivät, onko Nikolai Babitzin Helsinki -korumerkin suunnittelija sukua Kirkalle.

Käytännössä Nikke istui autossa tai seisoi korutiskin takana messuilla ja myyjäisissä. Enemmän kuin ostajia oli niitä, jotka kysyivät, onko Nikolai Babitzin Helsinki -korumerkin suunnittelija sukua Kirkalle.

"Yrittäjyydestä on oppirahat maksettu. Korujen suunnittelu oli kiinnostavaa, mutta kansainväliset brändit ovat vahvoja ja markkinoille on vaikea päästä. Vuodessa ymmärsin, että en elä korubisneksellä."

Sen vuoden aikana autolla Suomea ympäri ajaessa selkä oli tullut entistä kipeämmäksi. Samalla oli vahvistunut toinen, mielessä ollut haave.

Melkein ja ihan parasta

Arkiaamuisin kännykän kello soi 6.15. Illalla tehty smoothie on valmiina jääkaapissa: banaania, taatelia ja kookosmaitoa, marjoja, manteleita, MCT-öljyä ja viherjauhetta.

Kotoa Ullanlinnasta kävelee studiolle kahdeksassa minuutissa.

Ensimmäinen aamutunti alkaa seitsemältä. Asiakkaita Nikke ottaa tunnille kerralla enintään kahdeksan. Hän tuntee jokaisen nimeltä ja tietää, kenellä on vahvat reidet mutta heikompi selkä ja kuka työntää lantiota väärin kyykkäysasennossa.

Aamun ja illan ohjaustuntien välissä on vapaata. Nikke tulee kotiin ja syö aamupalan. Kaurapuuron päällä on marjoja ja siemeniä, paistetun kananmunan päällä lehtikaalia, pinaattia, paprikaa ja avokadoa. Kahvia hän ei juo, vihreää teetä sen sijaan.

Joskus asiakkaat kysyvät, eikö valmentajalla ole paheita ollenkaan.

"Voi kuule, on", Nikke nauraa.

"Arkena moni kaveri käy treenaamassa studiollani, ja silloin olen valmentaja ja auktoriteetti. Mutta kun vapaalla ollaan kavereina bissellä, silloin ollaan kavereina bissellä."

Mutta ei niitä paljon ole. Viikonloppuisin saattaa mennä hampurilainen, ja kerran parissa viikossa jätski. Joskus kotisohvalla syödään sipsejä.

"Osaan minä myös juhlia. Meillä on edelleen iso ja tiivis kaveriporukka. Arkena moni kaveri käy treenaamassa studiollani, ja silloin olen valmentaja ja auktoriteetti. Mutta kun vapaalla ollaan kavereina bissellä, silloin ollaan kavereina bissellä."

Ennen iltatunteja on Niken oman treenin aika tyhjällä studiolla. Ainoa laite koko salissa on soutulaite.

"Toiminnallinen harjoittelu ja kehon painolla harjoittelu - se on koko studioni juttu, mun juttuni. Monesti ihmiset junnaavat kuntosalilla laitteilla samoja liikeratoja, vaikka kroppaa olisi helppo treenata itse paljon monipuolisemmin. Samoja virheitä olen tehnyt itsekin. Se on yksi syy, miksi heräsin aamuisin selkä kipeänä kymmenen vuotta."

Viime syksynä selkään tuli välilevynpullistuma.

"Ihminen on myös kokonaisuus. Kun mietin, mitä kaikkea olen kymmenessä vuodessa käynyt läpi, niin ei ole ihme, että se tuntui jossakin.

Fysioterapeutin avulla olen oppinut monipuolisesta treenaamisesta vielä lisää. Puoli vuotta selkä on ollut kivuton."

Nikke sanoo oman studion perustamisen olleen melkein parasta, mitä kymmenessä vuodessa on tapahtunut. Niin oikea ratkaisu se oli.

Korujen suunnittelu on nyt taka-alalla. Niken koruja myydään edelleen, mutta viimeisimmän malliston suunnittelusta on pian kaksi vuotta.

Annaan tutustuminen on se kaikkein paras kymmenen vuoden aikana tapahtunut asia. Yhdessä he ovat olleet viisi vuotta, kihloissa pian vuoden.

Sen jälkeen Nikke on suunnitellut vain yhden korun: platinasta tehdyn siron sormuksen, jossa on keskellä yksi iso timantti ja sormusta kiertämässä kymmenen pientä.

Sormus oli kihlasormus Annalle. Ja Annaan tutustuminen on se kaikkein paras kymmenen vuoden aikana tapahtunut asia. Yhdessä he ovat olleet viisi vuotta, kihloissa pian vuoden.

"Olen oppinut Annalta aitoutta ja rehellisyyttä. Olen ollut ujo mutta tullut avoimemmaksi. Kun uskaltaa sanoa, miltä tuntuu, yleensä asiat paranevat."

Vaativampi lankku omalla studiolla. ”Yritän pysyä lankussa boksin päällä 30 sekuntia kerralla ja tehdä muutamia sarjoja peräkkäin.
Vaativampi lankku omalla studiolla. ”Yritän pysyä lankussa boksin päällä 30 sekuntia kerralla ja tehdä muutamia sarjoja peräkkäin.

Kunnes taas tavataan

Joskus Nikke kuuntelee isänsä musiikkia, mutta harvoin. Parempi mieli tulee räpistä tai Alicia Keysin tai Michael Jacksonin musiikista.

"Kun faija kuoli, hänen biisiensä kuuleminen oli pitkään liian vaikeaa."

Vuoden alussa isän kuolemasta tuli kuluneeksi kymmenen vuotta. Kirkan elämää ja uraa on kerrattu taas julkisuudessa, ja Helsingin kaupunginteatteri teki Kirka-musikaalin.

"On hienoa, että faijaa kunnioitetaan, mutta asioiden avaaminen aina uudelleen on vaikeaa."

"Mietin pitkään, menenkö katsomaan musikaalin, moni kehui sitä. En mennyt. Päätin suojella itseäni, koska tiedän, että olisin tullut surulliseksi. On hienoa, että faijaa kunnioitetaan, mutta asioiden avaaminen aina uudelleen on vaikeaa."

Nikke arvelee, että kun omat vanhemmat ovat vanhoja, heidän menettämisensä pystyy hyväksymään. Silloin on yleensä myös itse ihmisenä valmiimpi. Parikymppisenä hyväksyminen oli vaikeaa ja oma kasvu kesken.

"Minulla on mennyt faijan kuolemasta toipumiseen kymmenen vuotta. Välillä tuntuu, että en ole ihan toipunut vieläkään."

Joka päivä isä tulee mieleen jostakin. Nykyisin muistoista tulee myös hyvä mieli.

Ruokakaupan nachopusseista Nikke muistaa, miten isä ja hän kävivät 1990-luvun alussa Suomen ensimmäisessä meksikolaisessa ravintolassa ja ottivat vuorokerroilla kanafajitasta ja nacholautasellisia.

Irtokarkkeja ostaessaan hän etsii Rollo-toffeita, isän suosikkeja.

"Ajattelen, että faija on taivaassa ja katselee sieltä elämääni ja joskus me vielä kohdataan."

Lenkillä merenrannassa tulevat mieleen isän keikkaristeilyt ja yhteishytti. Tax free -kaupasta isä antoi ostaa korillisen karkkia. Nikke osti aina lakunauhaa, isä osti aina lakupiippuja.

Edelleen Nikke usein miettii, mitä isä eri asioista ajattelisi. Isän ajatuksilla on yhä väliä.

"Ajattelen, että faija on taivaassa ja katselee sieltä elämääni ja joskus me vielä kohdataan. Jonkun mielestä ajatus voi olla naiivi, mutta minua se auttaa ja lohduttaa."

"Yritän elää niin, että faija olisi minusta ylpeä. Tiedän, että nyt hän olisi."

Juttu on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 10/2017.

Mian mielestä puhelinmyyjän työssä parasta ovat ihmiset. Hän toivottaa heille ”hyvää päivänjatkoa” työpäivänsä aikana yli sata kertaa.

MINÄ KUUNTELEN 4/4. Miljoona suomalaista kokee itsensä yksinäiseksi. Ketkä kuuntelevat heitä, joilla ei ole ketään muuta? Vantaalainen puhelinmyyjä Mia Maurer, 46, myy työkseen lehtiä, mutta samalla hän kuulee monta surullista elämäntarinaa.

"En koskaan tiedä, kuka puhelimeen vastaa ja missä. Yksi on ehkä kesämökkirannassa saunaa lämmittämässä, toinen kotimatkalla riidan jälkeen, itku pistelemässä silmien takana. Nuori tai vanha, jonkun tytär tai äiti tai veli.

Yksikään heistä ei ole vain ääni puhelimessa. Jokaisella heillä on oma elämänsä.

Joku voisi ajatella, että mitä väliä minulle on sillä, kenen kanssa puhun. Kunhan yritän saada lehtitilauksen kaupaksi vaikka puolipakolla ja sanon sitten heipat. Ei se niin mene. Voin tehdä aika paljon myyntipuheen ohessa.

Joidenkin elämässä puhelinmyyjä on ainoa ihminen, joka koskaan soittaa.

Voin kuunnella.

Suomessa on hurja määrä yksinäisiä. Joidenkin elämässä puhelinmyyjä on ainoa ihminen, joka koskaan soittaa. Muun ajan kännykkä on hiljaa. Kukaan ei kaipaa, kotona on äänetöntä ja tyhjää.

Silloin ihmisellä on tarve puhua. Olen saanut kuulla tuntemattomien ihmisten avioeroista, puolison kuolemasta, sairauksista ja työttömyydestä. Kaikista niistä isoista asioista, jotka vievät meiltä yhtäkkiä maton jalkojen alta.

"Voin antaa heille ne muutamat minuutit"

"En näe ihmisen ilmeitä ja eleitä, kun hän kertoo elämästään. Ulkonäön voin vain arvailla. Mutta siinä hetkessä olemme hetken jotenkin tuttuja, saman asian äärellä.

En voi suoranaisesti muuttaa kenenkään hankalaa tilannetta, mutta minulla on annettavana ne muutamat käytössäni olevat minuutit.

Lähden helposti mukaan tilanteisiin: Ai kauheeta! Voi että! Miten nyt noin! Jonkun kanssa voisin jutella tunteja.

Kun puhelun päättyessä huomaan, että toista ihmistä jotenkin helpotti purkautua, niin jäähän siitä ihan pirun hyvä mieli. Ehkä hän uskaltaa taas ajatella, että kyllä tämä tästä.

Tykkään ihmisistä ja olen vähän tällainen heittäytyjätyyppi, että lähden helposti mukaan tilanteisiin: Ai kauheeta! Voi että! Miten nyt noin! Jonkun kanssa voisin jutella tunteja.

Samalla tiedän, ettei minua ole palkattu psykologiksi vaan lehtiä myymään. Täytyy tasapainotella. Ajattelen, että voin tuoda jonkun elämään pientä iloa, mutta samalla tienata elantoni, niin kuin jokaisen täytyy tienata."

"Joidenkin puheluiden jälkeen pyyhin kyyneleen"

"Suurin osa keskusteluista on hyviä. Lehti joko tilataan tai ei, ja sitten siirryn eteenpäin. Joidenkin puheluiden jälkeen joudun hengittämään vähän syvempään ja ehkä pyyhkimään kyyneleen. Ne ovat usein keskusteluja vanhempien naisten kanssa.

Naiset ovat olleet ikänsä hyviä äitejä ja vaimoja, uhrautuneet ja höösänneet muita, leiponeet pullat ja kolunneet koulun vanhempainillat. Sitten he ovat käyneet tarpeettomiksi. Lapset kasvoivat, puolisot kuolivat, kukaan ei enää välitä.

Olen ymmärtänyt, että me naiset olemme usein liian kilttejä. Siitä roolista ei ole helppo päästä eroon. Jos vanhoilla päivillään paneekin stopin passaamiselle ja vaatii jotain itselleen, omaiset loukkaantuvat.

Haluaisin halata jokaista liian kilttiä naista ja sanoa, että kyllä minä kuuntelen, mutta muista itsekin olla topakkana."

Juttu on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 16/2017.

”Jos kaikki kohtelisivat toisiaan normaalisti ja mukavasti, maailma olisi paljon parempi paikka. Mitä hyödyttää, jos ihmisiä arvostelee? Myös omaa elämäänsä pitäisi arvostaa. Kun kuulen asiakkaiden vaikeista kokemuksista, muistan aina, että minulla on hyvä työ ja ihana tytär, olen terve ja suhtkoht järjissäni. Se riittää onneen. Ei kaikkea tarvitse aina olla enemmän ja paremmin.”