7+1 veljestä

Haudalla seisoo kahdeksan miestä. Osa pidättelee itkua, osa naurua.

Jos Jouko Turkka näkisi heidät nyt, hän todennäköisesti sanoisi, että nulikat, perkele, pitäkää toi tila.

Sillä tässä, hänen haudallaan, ovat hänen seitsemän veljestään: Kai Lehtinen, Pertti Koivula, Taisto Reimaluoto, Tero Jartti, Martti Suosalo, Jari Pehkonen ja Jarmo Mäkinen. Mukana on myös Turkan ystävä Antti Virmavirta.

Hänen laumansa, viimeiset saattajansa.

Jouko itse, vahvuutta ihaileva mies, on uurnassa.

On sunnuntai, 4. syyskuuta 2016. Suntio ehdottaa hiljaista hetkeä.

Juuri silloin Marttia alkaa yskittää.

Tuntematon kaljupää

Kaikki alkoi vuonna 1983, kun 24-vuotias Kai Lehtinen asteli Teatterikorkeakoulun pääsykokeisiin. Hän oli Lohjalta ja pukeutunut vihreään kauluspaitaan. Koskaan aiemmin hän ei ollut näytellyt.

Tuomariston nähdessään Kai ilahtui. Siellähän istui tähtiä, itse Erkki Saarela ja Elina Salo! Kolmas tuomari oli joku tuntematon kaljupää.

”Marssin käsi ojossa Erkkiä ja Elinaa kohti ja hihkaisin, että hei, täällähän on telkkarista tuttuja”, Kai sanoo.

”Silloin kaljupää alkoi huutaa kuin hyeena. Ajattelin, että oho, olisikohan mun pitänyt noteerata tuokin ukko.”

Huutaja oli koulun rehtori Jouko Turkka.

”Mää oon varma, että sulla on rikosrekisteri”, hän uhosi Kaille, ja pikkutarkkana ihmisenä myös tarkisti asian. Sen jälkeen hän ilmoitti, että ei sulla perkele ookkaan. Kouluun Kai kuitenkin pääsi, sillä joka vuosikurssille tarvittiin kuulemma yksi urheilullinen roisto.

Kai Lehtinen: "Sarjan kuvausten aikana kipukynnykseni katosi. Esimerkiksi hammaslääkärissä en yhtäkkiä tarvinnut enää puudutusta. Olin oppinut, että aina jos sattuu, ensin sattuu niin saatanasti, mutta tietyn ajan päästä ei satu enää yhtään enempää. Kipu päättyy aina." 

Samoihin aikoihin Turkka valitsi oppilaakseen myös nämä kuusi muuta näyttelijälupausta.

Martti Suosalossa vaikutuksen teki se, että kun pääsykokeissa piti nyrkkeillä, hän heilutteli sormenpäitään millin ylös alas vielä silloinkin, kun ei jaksanut enää lyödä.

Iltaisin, kun muut yrittivät jo nukkua, Turkka luennoi peiton alta.

Jari Pehkonen vakuutti Turkan laulamalla huonosti mutta itsevarmasti kappaleen Makkarassa on kaksi päätä.

Tero Jartin hän valitsi, koska tämä muistutti ilvestä.

Taisto Reimaluoto pääsi sisään, koska muistutti Nummisuutarin Eskoa.

Pertti Koivula varmisti valintansa hyppäämällä pääsykokeissa veteen 7,5 metristä, vaikka ei ollut sitä ennen uskaltanut hypätä edes kolmosesta.

Jarmo Mäkisen Turkka nimitti ”mustaksi jätkäksi”, mitä ikinä se tarkoittikaan.

Näihin seitsemään mieheen Jouko Turkka uskoi.

Heidät hän valitsi, kun alkoi vuonna 1986 ohjata TV 2:lle uutta televisiosarjaa Aleksis Kiven Seitsemästä veljeksestä.

Homejuustoa patjaan

Harjoitukset alkoivat kevättalvella 1986, kuvaukset loppukesästä. Sarjan tekeminen vei näyttelijöiden elämästä puolitoista vuotta.

Kuvausten ajaksi Jouko ja veljekset muuttivat asumaan Tampereelle, Yleisradion omistamaan puuhuvilaan Lapinniemeen. Talossa oli kaksi kerrosta, molemmissa yksi huone.

Kun miehet saapuivat talolle, Martti säntäsi suoraan yläkertaan.

”Vaistoni sanoi, että Turkka jää alakertaan. Tönin kyynärpäilläni muut tieltäni ja ryntäsin ylös.”

Perässä harppoivat Kai, Taisto ja Tero.

”Juoksimme usein maratonin päivässä. Kumisaappaissa." 

Martti oli oikeassa. Jouko teki petinsä alakertaan Jarmon, Jarin ja Pertin viereen.

Iltaisin, kun muut yrittivät jo nukkua, hän luennoi peiton alta. Ajatukset tulvivat ulos, kaikki luettu maailmankirjallisuus, jo Cervantes sanoi niin ja näin, tajuattekste perkele.

Samaan aikaan kun alakerrassa kuunneltiin filosofian oppituntia, yläkerrassa kiisteltiin siitä, kuka on tunkenut homejuustoa Kain patjaan (se oli Tero).

Aamuöisin Jarmo heräsi usein tupakansavuun. Jouko istui sängyllä ja poltti, sanoi murehtivansa seuraavaa päivää.

Jokainen aamu alkoi yhteisellä puolen tunnin juoksulenkillä. Sitten pulahdus Näsijärveen, talvisinkin.

Aina yhdessä, kaikki kahdeksan.

Kuvauspaikalla ne näyttelijät, joita ei tarvittu vielä kameran eteen, lähtivät metsään juoksemaan tai punnertamaan. Ruumis oli uuvutettava, jotta mieli vapautuisi.

”Juoksimme usein kahdeksan tuntia. Maratonin päivässä. Olimme järkyttävän kovassa kunnossa, kuin ajokoirat”, Martti sanoo.

Juokseminen oli kaikkien lempipuuhaa, sillä silloin oli turvassa höykytykseltä. Edes se, että oli juostava kumisaappaissa, ei haitannut.

Murtumispisteessä

”Paa ittes kuntoon. Sää oot tulessa seuraavaks.”

Sitä lausetta pelkäsi jokainen, myös Pertti. Hän oli opiskellut näyttelemistä vasta puoli vuotta, tunsi itsensä vähän ulkopuoliseksi, vierasti Turkkaa.

Veljet pysyivät Pertin vieressä, läpsivät poskeen, tönivät, löivät rintaan, potkivat selkään, karjuivat, vääntelivät naamaansa, tekivät mitä vain, jotta Pertti pääsisi tilaan, jota Turkka haki.

Kun Pertti kuuli, että seuraavana päivänä kuvattaisiin hänen roolihahmonsa Laurin pitkä monologi, alkoi paniikki. Veljet alkoivat tukea häntä heti.

”Kannustus oli sanatonta. Kyse oli pienistä ruumiineleistä. Jos joku huokaisi, että huh huomenna oon tulessa, muut vastasivat ’niin’. Kukaan ei sanonut, että onpa hirveetä. Kauhistelu olisi vain pahentanut oloa”, Taisto sanoo.

Aamulla Pertti nousi kivelle. Hän oli nyt Lauri ja humalassa, hän puhui ja puhui, huusi ja itki, yritti vaikka tiesi, ettei mikään kelpaisi.

Turkka huusi takaisin.

Pertti alkoi väsyä.

Tavoitteena oli murtumispiste. Tila, jossa ihmisestä paljastuu eläin.

Veljet pysyivät vieressä, läpsivät häntä poskeen, tönivät, löivät rintaan, potkivat selkään, karjuivat, vääntelivät naamaansa, tekivät mitä vain, jotta Pertti pääsisi tilaan, jota Turkka haki.

Tavoitteena oli murtumispiste. Tila, jossa ihmisestä paljastuu eläin. Vasta silloin näytteleminen olisi hyvää.

”Joukahaisella oli kyky nähdä, miten paljon ihminen kestää. Piinaamisen hän lopetti hetkeä ennen romahdusta”, Kai sanoo.

Pertin monologia kuvattiin toista viikkoa, jopa 12 tuntia päivässä. Vasta sitten Turkka sanoi: siinä se nyt saatana on.Paitsi ettei ollut. Katsottuaan kuvausmateriaalin läpi hän ilmoitti:

”Ei tätä voi käyttää. Tää kivi näyttää ihan lavastekiveltä.”

Kohtaus oli kuvattava uudestaan. Tällä kertaa yhdessä päivässä.

Kuvauspäivän aamuna Pertti oli niin kauhuissaan ja voimaton, ettei pystynyt pukemaan vaatteita ylleen.

Silloin veljet pukivat hänet. Vetivät paidan pään yli, työnsivät kengät jalkaan.

”He olisivat tehneet puolestani mitä vain.”

Kuvauksista Pertti muistaa vain sen, että tarrautui jossain vaiheessa hädissään Jarmoon.

”Puristin hänen paidastaan niin kovaa, että kaikki kynteni muuttuivat mustiksi ja irtosivat.”

Tällä kertaa Turkka oli Pertin näyttelemiseen tyytyväinen.

Pertti Koivula: "Minulla oli kuulemma ihan Juhanin naama, olin Juhaniksi vain liian lyhyt. Niinpä minusta tuli Lauri."

Seitsemän on yksi

Murtumispisteessä ihminen on paljas ja avuton ja valuu limaa ja kyyneliä.

Siinä tilassa veljekset näkivät toisensa joka päivä.

”Kun on tarpeeksi kauan ihmisen vieressä, jonka näkee kärsivän, häntä alkaa tukea väkisin”, Kai sanoo.

”Kärsimyksestä nousee myötätunto. Se oli välillämme niin voimakasta, että jos yksi meistä alkoi itkeä, itkimme kaikki. Jos yksi alkoi nauraa, nauroimme kaikki. Olimme yhtä. Seitsemän oli yksi. Siksi kukaan ei koskaan pääse väliimme.”

Yhdessä he myös sitoutuivat opettajaansa. Kun piti juosta metsässä, kukaan ei edes harkinnut, että olisi käpertynyt salaa sammaleen päälle päiväunille. Turkasta he eivät puhuneet pahaa edes käydessään keskenään kaljalla.

”Emme koskaan kyseenalaistaneet Turkan työmetodia. Emme kapinoineet edes selän takana. Mutta vitsailimme kyllä. Selän takana”, Martti sanoo.

Miehet tottelivat kuin robotit. Jos käskettiin hypätä seinään, he hyppäsivät. Jos käskettiin kiivetä kynsillä, he kiipesivät.

”Kyse ei ollut pelosta vaan pelistä, jonka säännöt hyväksyimme. Juuri Joukahainen teki meistä itsenäisiä, vahvoja ajattelijoita”, Kai sanoo.

Joukolta he oppivat, että ihminen voi tehdä mitä vain, kunhan ensin hyväksyy sen itse. Voi olla vaikka robotti.

Ole utelias ja hyväksy

Mutta miksi? Miksi he suostuivat työtapaan, joka ahdisti niin paljon?

Koska he huomasivat, että niin saa itsensä auki, lähes repeämispisteeseen. Auki itsensä saa ilollakin, se ei vain ollut Turkan tapa.

Kai muistaa, kuinka oli juuri aloittanut opinnot Teatterikorkeakoulussa ja mietti joka aamu, menisikö enää kouluun. Kun kaksi viikkoa oli kulunut, tapahtui jotain.

"Yhtäkkiä tajusin, että tämä on vain hänen työtapansa."

”Olimme voimistelusalissa ja Joukahainen taas karjui meille. Yhtäkkiä tajusin, että tämä on vain hänen työtapansa. Voin joko vastustaa sitä tai tutkia sitä. Voin ottaa siitä itselleni sen, mikä tuntuu minusta hyvältä ja hylätä sen, mikä minulle ei sovi. Kun ymmärsin sen, ahdistus hellitti”, Kai sanoo.

”Mitä järkeä olisi ollut sanoa vastaan? Siten en olisi oppinut mitään. Myös huutajaa voi kuunnella uteliaasti. Vain hyväksymällä toisen ihmisen ehdoitta häneltä voi oppia jotain.”

Toisinaan veljekset pystyivät suhtautumaan romahteluunsa hyvinkin käytännöllisesti, kuin työkaluna.

Niin kävi esimerkiksi kerran, kun Jarmo odotti vuoroaan ja piti puskassa yllä itkun hyrinää, jotta olisi valmiina kuvausta varten. Silloin Jouko huusi:

”Mäkinen sää tuut sieltä ämmänä.”

Jarmon päässä naksahti. Hän lähti juoksemaan ja karjui, että nyt mä tapan sut. Jouko pinkaisi kiven taakse piiloon ja sanoi:

”Kamerat käyntiin. Mäkinen on valmis.”

Silloin Jarmo ajatteli, että no mikä ettei, ehkä raivostani olikin taiteellista hyötyä.

Yksimielisiä veljet ovat tästäkin: Jouko Turkan havaintokyky hipoi neroutta. Hänen arkiset huomionsa opettivat näyttelijän työstä enemmän kuin yksikään korkeakoulu.

”Joken edessä ei voinut esittää mitään, mitä ei oikeasti ole. Sen jälkeen lakkasin vetämästä roolia muidenkaan edessä”, Pertti sanoo.

Turkka saattoi kuvailla jotakuta esimerkiksi näin: ”Toi ihminen on autio.”

Kun kyseistä ihmistä katsoi, huomasi, että toden totta, jotain hänestä puuttui.

Mihin kohtaan hengästynyt rouva asettaa kielensä?

Kaupassa hän käski Jarin tarkkailla, miten ihmiset käyttäytyvät nähdessään julkkiksen. Sitten hän lähti kävelemään ihmisten keskelle. Jari huomasi, että kun ihmiset tunnistivat kuuluisan ohjaajan, he unohtivat itsensä ja heidän ryhtinsä lysähti.

Kerran Jouko kehotti katsomaan vanhaa rouvaa, joka juoksee raitiovaunuun. Kun rouva astuu hengästyneenä sisään, mihin kohtaan suutaan hän asettaa kielensä, jotta säilyttäisi arvokkuutensa muiden matkustajien edessä?

Havaintonsa miehet kirjoittivat ylös vihkoon.

Superhyökkääjä Jokke

Kun päivän kuvaukset olivat ohi, lähdettiin Tampereen Pyrinnön punttisalille. Ensimmäisenä salilla oli aina Jouko.

”Joukahainen ihaili voimaa ja miehisyyttä. Mäkistä hän arvosti, koska tämä nosti 130 kiloa. Itse hän nosti lyhyillä jaloillaan ja pitkällä selällään 50 kiloa, mutta veti ihan samalla fiiliksellä kuin Mäkinen”, Kai sanoo.

”Kaikilla muilla oli omat pelipaikat, mutta Jokke vaan pinkoi pallon perässä ympäriinsä ja halusi koko ajan hyökätä." 

Aamulenkin, uinnin, kahdeksan tunnin juoksemisen ja punttisalin jälkeen mentiin usein vielä pelaamaan jalkapalloa.

Jokaisella oli vakipaikkansa: Kai, Tero ja Martti olivat hyökkääjiä, Jarmo ja Jari keskikentän toppareita, Pertti ja Taisto puolustamassa tai maalissa.

Vain Jouko Turkka poukkoili missä sattuu.

”Kaikilla muilla oli omat pelipaikat, mutta Jokke vaan pinkoi pallon perässä ympäriinsä ja halusi koko ajan hyökätä. Joukkueurheilusta hän ei tajunnut yhtään mitään”, Jari sanoo.

Muut antoivat hänen hyökätä. Maaliin hän osui harvoin.

Vaikka Jouko oli teknisesti huono ja surkea joukkuepelaaja, tähän joukkueeseen hän halusi kuulua.

"Hänen tragediansa oli yksinäisyys. Hän sai mahtavia oivalluksia, mutta ne tulvivat yli."

Kerran hän vei veljekset syntymäkotiinsa Pirkkalaan, johdatti heidät ullakolle ja sanoi: Nyt poltetaan pojat sätkää!

Sitten poltettiin. Ei olisi saanut, kuten ei pienenäkään olisi saanut, mutta samalla ullakolla hän oli silloinkin veljensä kanssa salaa sauhutellut.

Ja nyt veljiä oli peräti seitsemän, kaikki kielletyssä touhussa. Hetki oli harras, ilma sakea. Jouko hymyili.

”Jouko halusi olla yksi meistä, kahdeksas veljes. Koskaan hän ei ihan onnistunut. Hän oli aina johtaja ja me nulikoita”, Tero sanoo.

”Hänen tragediansa oli yksinäisyys. Hän sai mahtavia oivalluksia, mutta ne tulvivat yli. Hän ei pystynyt jakamaan niitä kenenkään kanssa.”

Viimeinen huuto

Kun puolentoista vuoden kuvausurakka loppui, Turkka palkitsi näyttelijänsä. Hän järjesti juhlat veljesten yhteiskämpässä, osti jääkaapin täyteen Koskenkorvaa, syötti ja juotti katrastaan viikon.

Meno yltyi villiksi. Jossain vaiheessa joku sai idean: sytytetään nuotio olohuoneeseen ja katsellaan sohvalla telkkaria. Niin tehtiin. Tuli ei levinnyt.

Juhlien jälkeen Pertti meni sängylleen makaamaan ja alkoi huutaa.

”Huusin itseni uneen. En edes itkenyt, huusin vain. Huusin kohtuuttomuutta, jonka olin joutunut kokemaan. Epäloogisia vaatimuksia, joita olin yrittänyt täyttää kuin sirkuseläin. Mitä kovempaa huusin, sitä paremmalta tuntui.”

Kuusi kummisetää

Marraskuussa 1989 TV 2:lla alkoi pyöriä uusi 12-osainen televisiosarja: Seitsemän veljestä.

Syttyi valtakunnallinen kohu. Sarja poikkesi kaikesta, mitä oli ennen nähty. Tehokeinoina käytettiin äärimmilleen pitkitettyjä kohtauksia ja vahvoja lähikuvia, joissa itkettiin ja naurettiin niin että hiki lensi ja räkä roiskui. Jotkut haukkuivat tyyliä horkkanäyttelemiseksi, toiset kehuivat sitä kasvojen teatteriksi.

Kai Lehtinen ei kohua seurannut. Hänestä oli tullut isä. Oli syntynyt pieni Eemu.

”En ollut sarjassa enää kiinni, olin kiinni Eemussa.”

Kai ei ole nähnyt sarjaa televisiosta vieläkään. On ollut niin paljon muuta.

Eemulla oli kuusi kummisetää, kaikki veljekset.

”Halusin, että Eemu saa kokea saman joukkovoiman kuin minä. Että hän pääsee mukaan siihen, että toisista pidetään huolta.”

Kuvausten loppumisesta on nyt 30 vuotta. Sen jälkeen miehet ovat nähneet porukalla neljä kertaa: kaksissa hautajaisissa, yksissä ristiäisissä ja kerran töissä.

”Ei meidän tartte nähdä”, Kai sanoo.

”Riittää, että olemme. Soitella saa aina, jos on asiaa tai murhe, mutta saa olla soittelemattakin. Olemme kasvaneet toisiimme kiinni.”

Eemun ristiäisissä oli kuusi körriä rivissä. Seuraavan kerran he tapasivat toisensa Eemun hautajaisissa.

Muisto Eemun ristiäisistä naurattaa Kaita. Näky oli niin hassu: kuusi körriä rivissä, kuin pikkuvauvoja itsekin, ja vauva heidän välissään.

Seuraavan kerran veljekset tapasivat toisensa Eemun hautajaisissa.

18-vuotias Eemu kuoli vuonna 2007 tulipalossa. Hän oli viettämässä iltaa ystäviensä kanssa karjalohjalaisessa hirsimökissä, ja yöllä mökki syttyi palamaan. Tulipalossa kuoli toinenkin nuori.

Niistä ajoista Kai muistaa vain vähän.

Veljet muistavat enemmän. He muistavat, kuinka kiiruhtivat suru-uutisen kuultuaan Kain luo, yrittivät viihdyttää Kain muita lapsia, saivat nämä nauramaankin.

Hautajaisista he muistavat päättäväisyyden. Äidin ja isän, jotka seisovat pystypäin, surusta huolimatta.

Nauretaan, vielä kerran

Pääsykokeistaan asti Kai on ihmetellyt yhtä asiaa: miten Jouko Turkka jaksoi elää Jouko Turkkana?

”Hän eli koko elämänsä kuin kusiaispesässä. Miten hän jaksoi? Niin suuressa ristiriidassa hän muun maailman kanssa oli. Hän ei voinut rauhoittua missään, paitsi ehkä meidän veljesten kanssa. Meihin hän luotti.”

Jouko Turkka kuoli 22. heinäkuuta 2016 pitkään sairastettuaan.

”Sitten kun mää joskus kuolen, käykää tässä kusella muistelemassa mua.”

Muistotilaisuus lähiomaisille järjestettiin elokuussa. Joukon pojan, Juha Turkan kanssa sovittiin, että uurnanlaskun hoitaisivat isän luottomiehet: veljekset ja Antti Virmavirta.

”Ei meidän tartte nähdä”, Kai sanoo. ”Riittää, että olemme. Soitella saa aina, jos on asiaa tai murhe, mutta saa olla soittelemattakin.

Syyskuisena sunnuntaina kahdeksan miehen saattojoukko ahtautui pakettiautoon ja lähti ajamaan kohti Pirkkalan hautausmaata.

Matkalla muisteltiin Seitsemän veljeksen kohtausta, jossa veljekset ampuvat härkiä. Sitä kuvattaessa heillä oli tapana käydä pissatauolla tietyn kiven juurella. Kerran Jouko sanoi:

”Sitten kun mää joskus kuolen, käykää tässä kusella muistelemassa mua.”

Sillä kusiretkellä tässä nyt oltiin.

Ei siis ihme, että kun suntio ehdotti hiljaista hetkeä, Martti sai naurukohtauksen, jonka hän naamioi yskäksi.

”Voisiko joku lyödä häntä selkään?” suntio kysyi huolissaan.

Sen jälkeen repesivät kaikki.

Jouko olisi nauranut mukana, siitä he ovat varmoja. Hän olisi vääntänyt vitsiksi heidän pönötyksensä, itkuiset silmänsä, tirskumisensa, jopa sen, että oli päätynyt niin pieneen purkkiin.

”Miksi olisimme itkeneet menetystä? Juuri mehän saimme elää sen kaiken! Sekin nauratti, kun tajuttiin, että nyt se on loppu. Nyt se tosiaan on loppu! Joukahainen yhdisti meidät, hän teki meistä vahvoja. Oli kunnia saada saattaa hänet hautaan”, Kai sanoo.

Miehet lauloivat: Makeasti oravainen makaa sammalhuoneessansa, sinnepä ei Hallin hammas eikä metsämiehen ansa ehtineet milloinkaan.

Lopuksi he laskivat Jouko Turkan hautaan, äidin ja isän viereen.

Artikkeli on julkaistu Kodin Kuvalehdessä 21/2017. Tilaajana voit lukea koko lehden, ja kaikki muutkin Kodin Kuvalehdet vuodesta 2012 alkaen, näköislehtinä Digilehdistä. Jos et vielä ole tilaaja, kokeile Digilehdet-palvelua.