Näyttelijä Kai Lehtinen: ”Rakkaus pysyy, kun sitä ei koko ajan epäile”

Kun Kai Lehtinen herää aamuviideltä mökissään, kuukkelit odottavat jo pihassa.

Huomenta Kai, olisiko meille leivänkänttyä, ne kysyvät kuukkelien kielellä.

Huomenta kuukkelit ja totta helkkarissa on, Kai vastaa kuuluvalla äänellä ja tarjoilee aamiaisen.

Sama toistuu joka aamu.

"Tietenkin puhun linnuille ääneen! Luonnon kanssa pitää puhua. Täällä Lapissa höpötän ääneen yksiksenikin. Se on oikein hauskaa eikä mitenkään huolestuttavaa."

Kai saattaa esimerkiksi luoda lunta ja huutaa itselleen pihan poikki: "Mitä sä sanoit?"

Sitten hän vastaa itselleen: "En mitään, juttelen tässä vaan itsekseni."

Kai Lehtinen ei ole höpsähtänyt, hän vain rakastaa yksinoloa. Hän on yksin olemisessa niin taitava, että hänellä on kyky puhua luontevasti itsekseen.

Toukokuusta asti Kai on asunut yksin pienessä hirsimökissään Vuotson saamelaiskylässä, Sodankylässä. Sinä aikana hän ei ole käynyt kotona Pirjo-vaimon luona kertaakaan.

"Meillä on nyt aivan erityisen hyvät välit. Lähes 1200 kilometriä", Kai sanoo ja nauraa niin lujaa, että tuntuu, kuin lumet putoilisivat puista.

Kai muutti kotoa Karjalohjalta mökkiin Lappiin tekemään rakennustöitä, kun työt näyttelijänä loppuivat koronapandemian vuoksi. Kaikki sovitut teatterityöt koko vuodelta peruuntuivat.

"Yhtäkkiä ei tullut pennin jeniä. Olin ihan toimeton, enkä kestä toimettomuutta."

Ensin Kai autteli kaveriaan Jussia talon rakentamisessa Lapissa talkootöinä.

"Näyttelin kirvesmiestä niin helvetin hyvin, että lopulta Jussi kysyi, haluaisinko hänelle palkkatöihin. Täällä pohjoisessa minulla on täysi rauha. Voin viimein selvittää, kuka on Kai Antero. Pelkkä minä. Se mitä minusta jää jäljelle, kun karsii kaiken turhan ja menettää elämässään tarpeeksi paljon."

Jäljelle jää tukka

Kun Kai Lehtisestä, 62, karsii kaiken turhan, jäljelle jää ainakin tukka.

Se on nyt pitkä, melkein lapaluihin. Parturissa hän on käynyt viimeksi noin vuosi sitten.

Vaimon mielestä tukka on kamala eikä se päässä ole kotiin tulemista. Kain mielestä tukka paranee päivä päivältä.

"Tämä on koronatukkani ja tätähän ei leikata. Jos saan joskus vielä rooleja, erityisesti huumekauppiaana, minulla on sopiva letti jo valmiiksi. Valtavan kätevää!"

Mökkejä tiluksilla on kaksi. Naisten mökki eli Immytkammari on lämpimämpi, ja siellä täytyy ottaa kengät pois. Kain mökissä eli Herrainhuoneessa saattaa jäätyä öisin tukka, mutta kenkiä ei tarvitse ottaa pois.

Aamuisin Kai ajaa rakennustyömaalle seitsemäksi. Lounastauolla hän paistaa itselleen kalaa. Joka päivä kalaa.

Viideltä työt ovat ohi. Kai alkaa lämmittää mökkiä, kantaa puita ja vettä, lukee kirjoja, ehkä kirjoittaa vähän.

Radio on päällä aina, myös öisin Kain nukkuessa. Hän jättää sen päälle silloinkin, kun lähtee mökistä. Hän pitää siitä, että kotiin palatessa kuuluu puheensorina, kuuden lapsen isät usein pitävät. Yhdeksältä hän nukahtaa.

Lapissa päiviin on tullut rytmi. Sama kuin edellisessä ja seuraavassa päivässä. Freelancenäyttelijälle se on uutta.

"Minulla ei ikinä ole ollut tietoa siitä, onko päivä vai ilta. Tai onko joku vuosi! Tai kuukausi! Täällä olen joutunut opettelemaan, että perjantaina perhana lähden töistä ja palaan vasta maanantaina. Kaikki etelän stressi on kadonnut. Verenpainelääkkeistäkin pääsin just eroon."

Kai Lehtinen ei kutsu Pirjo-vaimoaan vaimoksi, vaan "naiseksi, joka meillä asuu". Sen tietää jokainen, joka on lukenut Kain kolumneja Kodin Kuvalehdestä.

Nyt nainen, joka meillä asuu, asuu heillä ilman Kaita. Hän on töissä kehitysvammalaitoksen palveluvastaavana. Kotona hän on puolessa vuodessa opetellut kaikki Kaille kuuluneet hommat, kuten kompostivessan tyhjentämisen. Siihen, kuten kuulemma kaikkeen muuhunkin, Pirjo on kehittänyt uuden, mullistavan nopean tekniikan.

”Minusta pelkkä itse on yksi selkeä arvo. Se on se, jonka päälle tulee kaikki muu, myös ihmissuhteet.”

Viimeksi Pirjo kysyi puhelimessa, miten jyrsijä käynnistetään. Kai neuvoi. Pian kännykkään ilmestyi kuva, jossa Pirjo paineli jyrsijän kanssa kyntämässä pitkin peltoja.

"Olin, että jes! Voin olla täällä rauhallisin mielin, koska tiedän, että kotona on kaikki oolrait paitsi nytkin on pannuhuone hajalla. Mutta erittäin hyvin ne pärjäävät. Ei siellä minua tarvita. Täällä minun on hyvä kuukkelien kanssa."

Kai vakuuttaa, että ei pelkää, että vaimo alkaisi pärjätä yksin liiankin hyvin.

"Mitäs pelkoa siinä on? On vain hienoa, että kumpikin pärjää yksin. Ei se tarkoita, ettei toista kaikin tavoin auttaisi. Minusta pelkkä itse on yksi selkeä arvo. Se on se, jonka päälle tulee kaikki muu, myös ihmissuhteet. Siksi on tärkeä osata olla myös ihan yksin."

Aamu Vuotson-mökillä alkaa lumitöillä. Sitten Kai vaihtaa kuulumiset kuukkelien kanssa.

Rakkaus pysyy päivittämättäkin

Kai on keittänyt kahvit. Ennen tarjoilemista hän kaataa tipan takkatuleen.

"Huomaatkos. Aina pitää antaa tulelle tilkka", Kai sanoo.

"Tuli on vienyt minulta paljon, kaiken minkä voi. En silti pelkää sitä. Kunnioitan sitä."

Kai on sytyttänyt pihaan nuotion. Mökin sisällä palaa monta kynttilää.

Puolen vuoden aikana Pirjo on kyläillyt Kain luona kerran. Jos tulee ongelma, soitellaan. Naimisissa on oltu "35 tai jopa 40 vuotta". Niin pitkään, että kun toisesta ei kuulu, kumpikin tietää, että kaikki on hyvin.

”Jos rakkautta pitää ruveta jotenkin hoitamaan, siinä on minusta jotakin vähän outoa.”

Kai ja Pirjo tapasivat aikoinaan baarissa. Kain mukaan Pirjo iski hänet.

"Hän seisoi pöydän päässä tuijottamassa minua. Nauraa kaakatin kuulemma semmoisella tavalla. Näytin vaan, että jonon päähän."

Siitä asti he olivat pari.

Kai uskoo, että rakkaus on voima, jota voi hallita yhtä hyvin kuin pakkasilmaa tai mökin rannassa kuohuvaa koskea.

Eli huonosti.

"Rakkaus on olemassa. Se vain on. Ei se mihinkään koskaan katoa eikä sitä tarvitse koko ajan olla päivittämässä. Jos rakkautta pitää ruveta jotenkin hoitamaan, siinä on minusta jotakin vähän outoa. Sehän hoituu, kun elää. Ja pysyy, kun sitä ei epäile."

"Me kaksi olemme kokeneet yhdessä niin paljon, että ei siinä rakkaudessa ole enää mitään arvuuttamista. Ja sitten meillä on Eemu. Eemu on se, joka pitää meidät täysin yhdessä."

Eemu oli Kain ja Pirjon esikoispoika.

Vuonna 2007 Eemu, 18, oli viettämässä iltaa ystäviensä kanssa karjalohjalaisessa hirsimökissä. Yöllä mökki syttyi palamaan. Tulipalossa kuoli kaksi poikaa. Toinen heistä oli Eemu.

"Eemun kuolemasta en pääse yli koskaan. En millään lailla. Vaikutti se parisuhteeseenkin. Vasta kun käy tarpeeksi isoja asioita yhdessä läpi, tajuaa, että turhasta on toiselle turha huomautella. Että on ihan joutavanpäiväistä, miten päin toinen lusikkansa lautaselle laittaa", Kai sanoo.

"Koti-ikävän kanssa täällä Lapissa kyllä pärjää. Eihän niitä ihmisiä tarvitse ikävöidä, jotka ovat yhä olemassa. Ikävöidä voi vain saavuttamatonta. Sitä, mitä ei enää ole. Eemua ikävöin koko ajan."

Tuli vei Kailta lapsen. Se oli pahinta, mitä voi tapahtua, mutta ei viimeinen menetys.

Kymmenen vuotta myöhemmin syttyi toinen tulipalo.

Rukous omenapuun alla

Kai puhuu paljon ja mielellään, mutta ei kaikesta.

"Tulipalot ovat minulle yhä vaikea paikka. Eivät jotain, josta minulla olisi tapana puhua", Kai sanoo.

"Mutta nyt puhun."

Oli tammikuu vuonna 2017. Sinä päivänä Kai kirjoitti verstaalla aamusta iltaan.

Hän ei käsitellyt tulta mitenkään. Ei polttanut piippua, ei sytyttänyt kynttilää.

Puoli yhdeksältä hän sulki verstaan oven, käveli pihan poikki kotitaloon ja alkoi katsoa uutisia.

Kai nukahti sohvalle. Hän heräsi Pirjon huutoon.

Verstasrakennus savusi.

Verstaan tallissa oli kaksi hevosta. Kai alkoi kiskoa niitä ulos. Toinen hevosista vastusteli, Kai repi molemmat väkisin ulos.

Rakennus roihusi jo liekeissä.

Oli pakkasyö. Vesiletkut olivat jäätyneet, vaahtosammuttimista ei ollut apua.

Kai yritti keksiä jotain. Mikään ei auttanut, mitään ei voinut tehdä.

"Menin katsomaan tulipaloa omenapuun alle. Se oli toinen kerta elämässäni, kun rukoilin."

Ensimmäisen kerran Kai rukoili, kun Eemu oli kuollut.

Ole rauhassa eksynyt

Aamulla verstaasta oli jäljellä raunio.

"Kaikki meni. Ja kun sanon kaikki, tarkoitan kaikki", Kai sanoo.

"Mutta hevoset säästyivät eikä kukaan kuollut."

Kaksikerroksisessa verstasrakennuksessa oli Kain työhuone, kodin lämpökeskus, varasto, autotalli, hevostalli, kaikkien perheenjäsenten polkupyörät.

Ehkä vain lapseni pystyvät kertomaan, kuka todella olen.

Siellä olivat kaikki Kain tavarat. Työkalut, koneet, kirjat, valokuvat, itse kirjoitetut elokuvien käsikirjoitukset, näytelmät, runot.

"Kaikki, mikä minuun liittyi, paloi. Jäljelle jäi pelkkä minä. Nyt sitten yritän selvittää, mikä se pelkkä Kai Antero on. Vaikka ei se vissiin ikinä itselle selviä. Ehkä vain lapseni pystyvät kertomaan, kuka todella olen."

Kai kirjoittaa kaikki tekstinsä käsin. Hän on aina tehnyt niin. Tietokoneita hänellä on ollut elämän varrella kolme, ainuttakaan hän ei ole opetellut käyttämään.

Tulipalossa paloi myös elämäkerta, jota Kai oli alkanut kirjoittaa lapsiaan varten. Hän oli ehtinyt kirjoittaa noin 60 sivua. Käsin, tietenkin. Kopiota tekstistä ei ollut.

Kai yritti aloittaa kirjoittamisen alusta uudelleen. Ei siitä mitään tullut.

"Silloin mietin, miksi tuli tekee minulle niin paljon pahaa. Miksi täytyy käydä niin kovia kouluja? Toisaalta tuli on myös pelastanut henkeni. Ainakin kaksi kertaa."

Tuli on pelastanut Kain, kun tämä on eksynyt vaellusretkillään itärajalla.

Tuli on hyvä ja paha. Useimmat maailman asiat ovat.

On ollut yö ja pakkasta. Kai on ollut metsässä, jäätymispisteessä.

Silloin hän on turvautunut tuleen. Hokenut itselleen, että tee tuli, tee tuli. Lakkaa etsimästä reittiä, ole rauhassa eksynyt. Tee tuli ja mene nukkumaan. Muuten jäät metsään.

Tuli on pitänyt Kain hengissä. Aamulla reitti on aina löytynyt.

Tuli on hyvä ja paha. Useimmat maailman asiat ovat.

Sen Kai on oppinut, ja sen hän yrittää muistaa.

Yksi yö Facebookissa

Toisen tulipalon jälkeen Kai ei kirjoittanut juuri mitään pitkään aikaan. Ei huvittanut.

Mökin hiljaisuudessa Lapissa on alkanut taas vähän huvittaa.

Kai on kirjoittanut runoja, laulun sanoja ja Kodin Kuvalehden kolumneja. Kolumnitkin hän kirjoittaa käsin. Kirjoituksestaan hän ottaa kuvan kännykällä ja lähettää sen puhtaaksikirjoittajalleen eli Pirjolle.

Pirjo kysyy, saako korjata kolumnista töksöimmät lauseet ja kirjoitusvirheet. Et saa, vastaa Kai, ja sitten Pirjo korjaa ne. Lopuksi Pirjo lähettää kolumnin sähköpostilla toimitukseen.

"Käsin kirjoittaessani uskon siihen, mitä kirjoitan. Somessa olen ollut elämäni aikana yhden yön. Siitä on viis vuotta, enkä ole toipunut vieläkään."

Sinä iltana Kai oli mökillä. Kylässä oli lapsia kavereineen, istuttiin takan ääressä. Kaikki olivat kännykällä ja naureskelivat ääneen, paitsi Kai. Täällä on Kaitsu sustakin hyviä juttuja, joku sanoi.

"Sanoin pojalleni Aapelle, että no perkele laita mut sinne fakebuukkiin, niin näen mitä se on."

Aape laittoi. Kello oli puoli kaksitoista yöllä.

Kai vietti Facebookissa muutaman minuutin ja tunsi siitä fyysistä tuskaa.

Kai vietti netissä muutaman minuutin.

Hän luki vaimonsa päivityksiä ja yllättyi syystä, jota ei enää muista, sekä bongasi otsikon, jonka mukaan "Kai Lehtinen oli Jussi-gaalan ylivoimaisesti alipukeutunein näyttelijä".

Hän meni ahdistuneena nukkumaan.

"Kolmelta heräsin aivan karmeisiin tuskiin. Että ei helvetti mä haluan pois sieltä. Tunsin ihan fyysistä paniikkia. Aamulla juoksin Aapen luokse ja pyysin, että ota mut pois sieltä heti. Heti!"

Kun Aape poisti Facebook-tilin, Kai huusi: Aaah, olen vapaa.

"En halua olla siinä maailmassa, en halua olla yhtä ihan kaikkien kanssa. Minulla on omat ihmiseni, joiden kanssa minun on hyvä olla. He ovat minulle koko ajan olemassa. Ei siihen mitään fakebuukkia tarvita."

Jouluksi kotiin

Kain päässä on otsalamppu. Se pysyy päässä läpi haastattelun, sisälläkin. Kai on niin tottunut lamppuunsa. Vuotsossa on talvisin valoisaa vain neljä tuntia vuorokaudesta.

"Kello 10–14", Kai tarkentaa.

"Niiden neljän tunnin aikana pitää tehdä kaikki se, mikä pitää hengissä. Lämmittää, kantaa vesi ja puut. Elämä on selkeää ja kaikessa rauha. Niin kauan kuin kotona kaikki toimii, en kaipaa etelään."

Nainen, joka Karjalohjalla asuu, on kysynyt, aikooko Kai tulla kotiin jouluksi.

Taidanpa tulla, Kai vastaa.

Jouluna häntä tarvitaan vielä. Viisi aikuista lasta, joista nuorin Kai muistikuvien mukaan ehkä 20-vuotias, kokoontuvat pitkän pöydän ympärille syömään. Aattona käydään Eemun haudalla ja kirkossa, juhla-ateriaksi katetaan vegaani-illallinen ja Kain pyytämää taimenta.

Ennen kuin aletaan syödä, lapset pyytävät, että isi pidä puhe.

"Joka joulu ne pyytävät. Pidän sitten jonkin typerän puheen ja kaikki ovat aina ihan että eiiiiih, eiiiih."

Joulupuheessa Kai puhuu "mitä milloinkin" tai "mitä sattuu". Tarkka hän on vain siitä, että toivottaa tervetulleeksi mahdolliset uudet tyttö- ja poikaystävät.

Joulu on Kaille rakas mutta aivan liian rauhallinen juhla. Kaikki se löntystely ja oleminen, vaikea siihen on venyä. Pirjo haluaa tehdä ruuat, ja silloin Kai kävelee ympyrää.

"En osaa olla tekemättä mitään. Siksi ne vuodet, kun kaikki kuusi pentua olivat vaipoissa tai kurahousuissa, olivat elämäni loistavinta aikaa. Se aika sopi minulle."

Pikkulapsiaika oli täyttä, siinä oli rytmi ja rutiinit. Aivan kuten Kain elämässä nyt.

"Yksinäisyys on ihmiselle pahasta, mutta yksinolossa on minusta jotain tosi hienoa. Siihen kannattaa satsata. Mutta jotta siitä voi nauttia, pitää olla luonnon kanssa jotenkin sinut."

Luontoon sulautumisen voi aloittaa juttelemalla aamuisin kuukkeleille. Koirat, hyttyset tai talitiaisetkin käyvät.

Yhdellä kuutamoyön kalareissulla Kai joutui käymään kahden merikotkan kanssa hyvinkin pitkän keskustelun. Ne säikähtivät Kaita, kaarsivat kohti ja kysyivät, kukas piru sinä olet.

"Olen Kai Lehtinen ja ihan vaan kalassa", Kai selitti kotkille.

Ääneen tietenkin.

Merikotkat kuuntelivat. Sitten ne toivottivat hyvää illanjatkoa ja lensivät pois.

Juttu on julkaistu Kodin Kuvalehdessä 24/2020.

Kai Lehtinen lopettaa pitkän työsarkansa Kodin Kuvalehden kolumnistina. Lue Kain viimeinen kolumni ja hyvästit lukijoille numerosta 1/2022, joka ilmestyy 30. joulukuuta. Tilaajana voit lukea lehden myös Digilehdistä.