Jokainen lapsi ansaitsee arjen, jossa kaveri kysyy:  mitä tehtäisiin yhdessä?
Jokainen lapsi ansaitsee arjen, jossa kaveri kysyy: mitä tehtäisiin yhdessä?

Aikaisemmin Aino ei keksinyt, kenet haluaisi kutsua kaverisynttäreilleen. Nyt hän on täynnä suunnitelmia ja iloa. Näkymättömiä lapsia on kuitenkin koulun pihoilla edelleen liian paljon.

Aino, 11, oli lapsi, joka seisoi koulun pihalla aina yksin. Hän pysytteli mieluiten lähellä ulko-ovea ja toivoi, että välitunti loppuisi nopeasti.

Hän ei koskaan tuonut kavereita koulusta kotiin eikä kuulunut ainoaankaan luokan WhatsApp-viestiryhmään.

Kaikki on ihan hyvin, Aino vastasi vältellen, kun äiti yritti jutella hänen kanssaan tilanteesta.

Sisältö jatkuu mainoksen jälkeen

Millaista on, jos kukaan ei katso kohti tai puhu?

Ei ketään voi pakottaa leikkimään toisen kanssa, sanoi Ainon opettaja huolestuneelle äidille. Eihän Ainoa kuitenkaan kiusata. Ainohan pärjää koulussa hyvin.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Opettaja ei tullut ajatelleeksi, kuinka paljon yksin jättäminen voi satuttaa lasta. Kukaan ei huutele tai töni, mutta kukaan ei katso kohti tai puhu.

Silloin lapsi muuttuu näkymättömäksi. 

Kenen kanssa lapsesi luokkakaveri leikkii?

Kerroin Ainosta syyskuussa. Kerroin myös Ainon luokkakaverin viisaasta äidistä.

Viisas äiti oli kysynyt tyttäreltään uutta luokkakuvaa katsoessaan jokaisen oppilaan kohdalla: Onko hänellä kavereita? Kenen kanssa Anni yleensä leikkii, entä Henri?

Ainon kohdalla vastaus oli ollut hiljaisuus. Siksi luokkakaveri kutsui Ainon kylään, kun äiti sitä ehdotti.

Liian monen kotona asuu yksinäinen lapsi.

Parin iltapäivätunnin aikana ei tapahtunut mitään ihmeellistä. Tytöt tekivät yhdessä läksyjä ja askartelivat hamahelmillä.

Mutta se iltapäivä muutti Ainon elämän. Ehkä niin voi sanoa, vaikka se vähän mahtipontiselta kuulostaakin.

Yhtäkkiä kotona oli ystäviä

Viime viikolla Ainon äiti sai tyttäreltään tekstiviestin, jossa tämä ilmoitti olevansa kaverinsa kanssa Tigerissa ostamassa joululahjoja muille kavereilleen.

Viestin luettuaan Ainon äitiä alkoi vähän itkettää onnesta. 

Äiti on syksyn kuluessa vähitellen tottunut siihen, että Aino on aika usein jonkun kaverin luona. Tai että kotona on vieras tyttö tai pari, kun hän palaa töistä kotiin.

Eteisessä on kavereiden kenkiä, keittiössä omatoimisesti valmistettujen välipalajuustoleipien murusia. Se on tuntunut helpottavalta ja ihanalta.

Aino on alkanut jutella kotona enemmän, ihan tavallisista asioista. Mitä koulussa on tapahtunut, mitä joku on sanonut, kuinka tyttöporukka melkein myöhästyi musiikkiesityksen kenraaliharjoituksesta muttei ihan.

Pari kuukautta sitten Aino ei keksinyt, kenet haluaisi kutsua syntymäpäivilleen.

Joululahjatekstiviesti muistutti Ainon äidille, kuinka uutta kaikki oikeastaan on. Kaveri, jonka kanssa lähteä kahdestaan kauppaan tuhlaamaan pari euroa! Kavereita, joille ostaa lahjoja!

Pari kuukautta sitten Aino ei keksinyt, kenet haluaisi kutsua syntymäpäivilleen.

Nyt Aino haluaa aloittaa keväällä kuviskerhon, partion ja luontokerhon, koska kaveritkin käyvät siellä.

Usein rohkaisu riittää

Joskus kaikki on hurjan pienestä kiinni. Viisaasta luokkakaverin äidistä esimerkiksi. Yhdestä kaverikyläilystä seurasi monta muuta, niistä tuli osa arkea.

Sellaista arkea, jonka jokainen lapsi ansaitsee. Että joku kysyy, mitä tehtäisiin yhdessä.

Kun kirjoitin Ainosta, moni lukija otti yhteyttä.

Osa kertoi, kuinka heilläkin asuu Aino, yksinäinen koululainen. Osa kertoi aikovansa koulukuvien saapuessa toimia ensimmäistä kertaa kuten Ainon luokkakaverin äiti: kysyä jokaisen kohdalla, kenen kanssa lapsi leikkii, leikkiihän jonkun kanssa.

Jokainen lapsi ansaitsee, että joku kysyy: mitä tehtäisiin?

Minäkin tein niin. Aikaisemmin olin vain kysellyt nimet ja katsonut vähän tarkemmin niitä lapsia, jotka vilahtelevat omani puheessa useimmin.

Olen iloinen, että sain kertoa Ainon hyviä kuulumisia. Aino on onnellinen.

Pelkään, että näkymättömiä lapsia on koulun pihoilla edelleen paljon. Lasta ei voi pakottaa olemaan toisen kanssa, mutta usein rohkaisu riittää.

Sisältö jatkuu mainoksen alla