Janne Saarinen kuntoutuu yhtä aivovammasta, jonka sai kelkkaonnettomuudessa kaksi vuotta sitten. ”Vähitellen pääsin irti ajatuksesta, että kävipä minulle huonosti. Ajattelen, että kävipä hyvin. Olisi voinut käydä paljon huonommin.”
Kun haastattelu on kestänyt tunnin ja 13 minuuttia, Janne Saarinen, 31, yllättyy.
”Olen nyt jutellut kanssasi pidempään kuin kenenkään muun kanssa viikkoihin, jos tanssiparia ei lasketa.”
Lokakuussa 2026 Janne on juuri tullut Tanssii tähtien kanssa -ohjelman treeneistä Helsingin Arabianrannasta.
”Eihän mulla ole kapasiteettia puhumiseen, kun joudun keskittymään tanssiin. Keskittyminen vaatii paljon, teen mitä tahansa.”
Joitakin tanssikoreografioita on muutettu, jotta Janne ei joudu pyörimään liian monta kertaa peräkkäin tai pitämään silmiään kiinni pitkään. Sellaisesta saattaa tulla aivovamman vuoksi paha olo.
Janne sai keskivaikean aivovamman kelkkailuonnettomuudessa toteuttaessaan haavettaan. Hän oli päättänyt päästä talviolympialaisiin ja ryhtynyt sitä varten kelkkailijaksi, vaikka ei ollut aikaisemmin harrastanut lajia.
20. marraskuuta 2024 harjoituslaskussa Norjan Lillehammerissa Jannen ja hänen parinsa Tristan Jeskasen kelkka kaatui kurvissa. Vauhtia oli noin 115 kilometriä tunnissa. Jannen pää osui radan reunaan ja hän menetti tajuntansa.
Janne ei muista onnettomuudesta mitään. Instagramista hän näkee, että on kirjoittanut sinne seuraavana päivänä:
Olemme olleet eilen pahassa onnettomuudessa kelkkarännissä. Tristan voi hyvin. Itse tulin äsken tajuihin. Pelottaa, hävettää, vituttaa, itkettää.
”Oli pelottavaa, että en enää tuntenut itseäni tai ympäristöäni. Olin ihan eksyksissä.”
Kun Janne kertoo ensimmäisestä vuodesta kelkkaonnettomuuden ja aivovamman saamisen jälkeen, hän käyttää eniten sanaa ”pelko”.
”Oli pelottavaa, että en enää tuntenut itseäni tai ympäristöäni. Olin ihan eksyksissä.”
Onnettomuuden jälkeen Janne näytti samalta kuin aikaisemmin, mutta usein hän yhtäkkiä unohti, mitä piti sanoa tai tehdä.
Välillä Janne soitti kaupan pihasta äidille ja kysyi, mitä ostaisi. Vartin päästä hän palasi kotiin tyhjin käsin eikä ollut muistanut käydä kaupassa sisällä lainkaan.
Mieli oli varoittamatta tyhjä. Kaverit heiluttivat kättä kasvojen edessä ja kysyivät, kuunteliko Janne ollenkaan.
”Muille näytti, että olen vain poissaoleva. Minulle se oli tosi ahdistavaa. Olin aina ollut itsevarma. Nyt jouduin tilanteisiin, joissa en tiennyt, mitä on tapahtumassa.”
”Olin tottunut olemaan tosi avoin ihmisten ilmoilla. Onnettomuuden jälkeen vähän vetäydyin kuoreeni.”
Muut eivät huomanneet sitäkään. Kun Janne ei ottanut yhteyttä, hänen ajateltiin olevan toisten kavereiden kanssa.
”Paha olo peittyy helposti, vaikka en edes yrittänyt erityisesti peitellä sitä. Minua olisi kyllä kuunneltu, jos olisin avannut suuni. Mutta en osannut.”
”Paha olo peittyy helposti, vaikka en edes yrittänyt erityisesti peitellä sitä.”
Nyt Janne puhuu menneitä muistellessaan vilkkaasti, hymyilee herkästi ja katsoo paljon silmiin.
”Vähitellen pääsin irti ajatuksesta, että kävipä minulle huonosti. Ajattelen, että kävipä hyvin. Olisi voinut käydä paljon huonommin.”
Muisti on parantunut, mutta tarkkaa ennustetta toipumisesta ei ole vieläkään.
”Minun täytyy pohtia uudelleen, kuka on Janne Saarinen.”
Millaista on Jannen uudenlainen arki nykyään, ja ketkä ovat hänen tärkeimpiä tukijoitaan? Miksi Janne haluaa lapsuudenkotiin Vesilahdelle mahdollisimman usein? Entä miksi hänelle on tärkeää viettää suurin osa päivistä yksin, ja mitä Janne silloin tekee? Lue Jannen koko haastattelu Kodin Kuvalehdestä 22/2026. Tilaajana voit lukea haastattelun myös täältä. Jos et vielä ole tilaaja, kokeile Digilehdet.fi -palvelua.