Kun helsinkiläiset Outi Uusitalo ja Hanna Marttinen ystävystyivät, he yllättyivät siitä, kuinka moni asia heitä yhdisti.
Olihan se melkoinen sattuma. Kävi mieletön tuuri.
Alkukesästä 2024 Outi Uusitalo oli juuri aloittanut kesätyöt helsinkiläisessä puutarhamyymälässä. Hanna Marttinen työskenteli samassa myymälässä ja tuli moikkaamaan uutta työntekijää, joka vaikutti hänestä iloiselta ja valoisalta.
Naiset eivät ehtineet monta sanaa vaihtaa, kun heille valkeni, että tässä ihmisessä on jotain erityistä.
”Tajusin, että Outi on ihan fiiliksissä puutarhanhoidosta ja rytmittää arkensa puutarhan ehdoilla. Ihan kuin minä”, Hanna, 49, kertoo ajatelleensa ensitapaamisella.
Samankaltaisuudet eivät loppuneet siihen.
”Totesimme, että meidän Gambian-puutarhoillamme on välimatkaa vain viitisen kilometriä”
Jutellessa kävi ilmi, että naisilla oli ikäeroa vain puoli vuotta. Hauskaa!
Ja molemmilla oli perhesiteitä Gambiaan. Johan nyt, mikä yhteensattuma!
Ja oma talo ja puutarha Gambiassa. Mitä kummaa?
”Sitten totesimme, että meidän Gambian-puutarhoillamme on välimatkaa vain viitisen kilometriä”, Outi, 48, kertoo.
Se tuntui jo ihmeeltä. Suorastaan siltä, että kohtaamisella oli tarkoitus.
Ystävä toi oksasakset
Loppuvuodesta 2025 Hanna ja Outi viettivät Gambiassa samaan aikaan kaksi viikkoa. Hanna tuli maahan pari viikkoa myöhemmin kuin Outi ja toi matkatavaroissaan Fiskarsin oksasakset. Ne olivat jääneet Outilta Suomeen.
”Täällä me tapaamme toisiamme pari kertaa viikossa, siis huomattavasti useammin kuin Suomessa. Suomessa enimmäkseen soittelemme, koska työaikamme menevät aika ristiin. Puutarhasta me silloinkin puhumme”, Hanna kertoo.
Hanna käy Gambian-talossaan kerran vuodessa ja viipyy kuukauden kerrallaan. Talo sijaitsee Sanyangin kylässä Atlantin rannikolla, noin 30 kilometrin päässä pääkaupungista Banjulista. Hannan Mia-tytär, 12, on mukana jokaisella matkalla.
Sieltä vervettiapinoiden jengi pian taas tulee.
Tänäkin aamuna Hanna ja Mia kävelevät puolen kilometrin matkan torille heti aamutoimien jälkeen. Siellä vastaan leijuu tuoreiden munkkien tuoksu. Kylän naiset paistavat niitä öljykattiloissa hiilien päällä. Munkkeja ostavat etenkin lapset, jotka kulkevat torin kautta kouluun siisteissä koulupuvuissaan.
Samaan aikaan viiden kilometrin päässä Tujerengin kylässä Outi heräilee uuteen aamuun ja katsahtaa piha-aitansa suuntaan. Sieltä vervettiapinoiden jengi pian taas tulee. Otukset tietävät, että hedelmäsato alkaa olla kypsä, ja kiipeävät aidan yli ketterästi kuin, no, apinat. Kerran yksi neropatti tuli nailonkassin kanssa, kuin ostoksille.
”Meillä oli vahtikoiria, jotka antoivat apinoille kyytiä, mutta valitettavasti ne saivat jostain myrkkyä ja kuolivat. Nyt uudet vahtikoirat ovat kasvamassa”, Outi kertoo.
Aamukahvin Outi keittää ulkona hiilillä. Niiden sytyttämisessä on omat kommervenkkinsa, joissa auttaa Outin käly Mariama. Aamupala on hyvin suomalainen: kahvia, kaurapuuroa ja keitetty tai paistettu kananmuna.
Aivan kuten Hanna ja Mia naapurikylässä, myös Outi ja Mariama lähtevät aamulla torille. Jos he haluavat päiväruuaksi kalaa, he kävelevät muutaman kilometrin Tanjin kalastajakylään ja ostavat kalat suoraan kalastajilta.
Outi on samaa mieltä kuin naapurikylän Hanna: Gambiassa vihannekset maistuvat selvästi makeammilta kuin Suomessa.
Mikä sai Outin ja Hannan rakastumaan Gambiaan niin, että molemmat rakennuttivat sinne talon? Millaisissa tilanteissa tuntuu tärkeältä, että vieraassa maassa on lähellä suomalainen ystävä? Mitkä kulttuurierot ihastuttavat ystävyksiä, mitkä harmittavat? Tilaajana voit lukea haastattelun myös täältä. Jos et vielä ole tilaaja, kokeile Digilehdet.fi-palvelua.
