Ella Saarenpää-Kervisen oli aluksi vaikea hyväksyä omia rajoitteitaan onnettomuuden jälkeen. ”Tuntui, että olin menettänyt kaikki kykyni.”
Oli tavallinen huhtikuinen keskiviikko kuusi vuotta sitten. Hyppäsin esteitä kuten tuhat kertaa aiemminkin. Tein yhden virheen, ja hevonen joutui ylittämään esteen hieman huonosta paikasta. Menetin tasapainon ja valahdin satulasta hevosen kyljelle.
Vaikka tapahtumaketjuun ei mennyt kuin muutama sekunti, mielessä kaikki hidastui. Päässä ehti vilistä kuvia ja ajatuksia, päällimmäisenä pelko siitä, mitä tapahtuu tyttärelleni, jos tässä käy huonosti. Tömähdin pää edellä maneesin pohjalle.
Nousin heti jaloilleni. Olin varmasti adrenaliinipöllyissä, sillä tunsin oloni sen verran hyväksi, että kapusin takaisin hevosen selkään. Se on hevostyttöjen tapa – näin putoamisesta ei jää pelkoja. Olin pudonnut aiemminkin, mutta en koskaan päälleni.
”Tömähdin pää edellä maneesin pohjalle.”
Sen jälkeen hyppäsin elämäni parhaan esteradan. Se jäi myös viimeiseksi.
Onnettomuuden jälkeisenä päivänä oloni oli hutera eikä tasapaino pitänyt, mutta lääkäriin menin lähinnä siksi, että saisin vakuutuksesta uuden ratsastuskypärän rikkoutuneen tilalle.
Minut passitettiin suoraan Oulun yliopistolliseen sairaalaan, jossa tutkimusten jälkeen todettiin, että minulla on aivoverenvuoto. Vuotoa ei tarvinnut kuitenkaan leikata. Tarvitsin vain lepoa ja aikaa.
/kodinkuvalehti.fi/s3fs-public/wysiwyg_images/ella2.jpg?itok=j2EPbLQ8)
Kun selvisi, etten ole kuolemassa, ensireaktioni oli, että jes – vihdoin saisin levätä luvan kanssa. Elin silloin kiihkeää elämänvaihetta: treenasin kilparatsastusta, olin juuri valmistunut luokanopettajaksi ja vaikea avioeroprosessi huoltajuuskiistoineen oli vihdoin päättymässä.
”Ensireaktioni oli, että jes – vihdoin saisin levätä luvan kanssa.”
Toivuin kotona, mutta jouduin välillä sairaalaan voimakkaiden kipujen ja kouristusten takia. Odotin malttamattomana, että paranisin ja pääsisin takaisin tavalliseen elämääni.
Vähän myöhemmin alkoi muistinmenetys, joka kesti koko kesän. Sinä aikana myin asunnon ja ostin kumppanini Harrin kanssa uuden, jonne Harri, silloin 8-vuotias tyttäreni Sanni ja minä muutimme. Olin tavannut Harrin edellisvuonna. Emme halunneet hidastella yhteisen elämän aloittamisessa, koska suhde tuntui molemmista oikealta.
Minkäänlaista muistijälkeä ei jäänyt näistä asuntokaupoista. Muistikatkoksesta huolimatta olin ollut ilmeisen toimintakykyinen ja vakuuttava.
”Menetin muistini koko kesäksi ja tein sinä aikana asuntokaupatkin.”
Alkusyksystä tein muutamia opettajansijaisuuksia. Parin päivän sijaistamisen jälkeen olin niin puhki, että minun oli pakko levätä kaksi viikkoa.
Tämä ei voi olla normaalia, minun olisi pitänyt jo toipua, mietin. Sain ajan aivovammapoliklinikalle, jossa lääkäri lausui ensimmäistä kertaa ääneen, että minulla on keskivaikea tai vaikea aivovamma. Sitä oli vaikea ymmärtää. Ajattelin, että tällaista sattuu muille, ei minulle.
Lääkäri kirjoitti suoralta kädeltä vuoden sairausloman. Tajusin, että elämäni oli vinksahtanut uuteen asentoon perustavanlaatuisesti.
Minun oli vaikea hyväksyä vammaani. En ollut koskaan aiemmin ollut vammaisten ihmisten kanssa tekemisissä enkä tiennyt vammaisuudesta mitään. Olin elänyt hyvinvointikuplassa, johon ei kuulunut vammoja tai vakavia sairauksia.
Koin olevani surkimus. Olin aina pitänyt rimaa korkealla, halunnut olla huippu opiskelussa, äitinä ja puolisona. Tuntui, että olin menettänyt kaikki kykyni. Meni pitkään ennen kuin oivalsin, että voin yhä elää hyvää elämää.
Miten Ella on toipunut aivovammasta? Mikä sai hänet löytämään uudelleen elämänilon? Miten sairastuminen muutti Ellan ajatuksia elämästä? Millainen oli hänen lapsuutensa Jehovan todistajissa? Entä miten Ella reagoi, kun hän teini-iässä erosi perheineen liikkeestä? Lue Ellan koko elämäntarina Kodin Kuvalehdestä 6/2022. Tilaajana voit lukea sen myös digilehdestä.
