Kimmon intohimo on leuanveto. Tavoitteena on 50 toistoa.
Kimmon intohimo on leuanveto. Tavoitteena on 50 toistoa.

Kimmo Puhakainen, 41, päätti pitää kiinni kaikesta itselleen rakkaasta ja tärkeästä. Nyt hän kulkee päivä kerrallaan kohti raittiutta.

Joka aamu pudotan pienen valkoisen poretabletin vesilasiin, annan tabletin hajota, sekoitan ja juon. Jos joskus unohdan ottaa lääkkeen, otan sen heti iltapäivällä töistä päästyäni.

Antabus auttaa minua pysymään raittiina. Se on tuki niinä hetkinä, kun mieleeni tulee, että tarvitsen ryypyn. En halua pahoinvointia, huimausta, sydämentykytystä ja hengenahdistusta. Sellaisia oireita antabus aiheuttaa, jos juo.

Olen ihan tavallinen työssäkäyvä mies ja uusperheen isä. Ulkoapäin on vaikea uskoa, että olen ollut alkoholista riippuvainen yli puolet elämästäni.

Sisältö jatkuu mainoksen jälkeen

Viime heinäkuussa tajusin, että jos en lopeta juomista, menetän kaiken: perheeni, työni, jopa henkeni.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

ALOITIN ALKOHOLINKÄYTÖN varhaisteininä. Varastimme poikien kanssa viinatilkkoja isän ja äidin baarikaapista ja joimme ne metsässä. Lappeenrantalaisella omakotitaloalueella pyöri paljon myös vanhempia poikia. Aina löytyi kaljanhakija tai kiljua.

Nousuhumala koukutti. Tunsin, kuinka rentouduin ja kiire loppui. Vapauduin, ujouteni karisi ja muutuin sosiaaliseksi höpöttelijäksi.

Alussa join vain viikonloppuisin, mutta rippikouluiässä aloimme kavereiden kanssa juoda joskus keskellä viikkoakin. Kouluun menimme krapulassa. Vanhempieni eron jälkeen jäin asumaan äidin kanssa. Hän tiesi juomisestani mutta ei puuttunut siihen.

Opiskelin kaksi vuotta autonasennusta ammattikoulussa, mutta opinnot jäivät kesken. Parikymppisenä menin töihin baariin.

Se oli juomisesta tykkäävälle niin väärä työ kuin olla ja voi. Alkoholia oli koko ajan saatavilla. Aamuvuoroissa ehdin vielä töiden jälkeen juoda kännit.

Iltavuoroissa oli se etu, että pahin krapula ehti haihtua ennen töihin menoa. Töissä sekoittelin itselleni krapularyyppyjä kahvin joukkoon.

Hermostuneena odotin, milloin pääsen taas juomaan.

2000-luvun alussa solmin ensimmäisen avioliittoni, josta meille syntyi tytär. Olin aivan liian nuori perhe-elämään. Erosimme kahden vuoden kuluttua. Minulle ero oli helpotus, sillä perhehän vain rajoitti juomistani.

JO ARMEIJAN JÄLKEEN tajusin, että minulla on alkoholiongelma. Hakeuduin A-klinikalle, jossa sain keskusteluapua.
Tiesin, etten voisi jatkaa baarimikkona. Pääsinkin puusepäksi ja myöhemmin sisustusmyyjäksi, mutta join molemmat työt.

Kävin levyseppähitsaajakurssin. Ala tuntui heti omalta. Osasin lukea piirustuksia ja tajusin, miten metallia pitää muokata. Sain töitä, menin uusiin naimisiin ja meille syntyi tytär. Tämäkään avioliitto ei kestänyt vaan päättyi neljän vuoden kuluttua.

Baarihommien jättäminen ja isyys muuttivat juomisen rytmiä. Arkijuominen jäi, ja minusta tuli tuurijuoppo. Olin viikot juomatta, mutta heti perjantaina homma lähti lapasesta. Juoppoputkea kesti pari kolme päivää. Töistä tuli otettua rokulipäiviä.

Ehkä avioliittoni ovat olleet alitajuinen yritys tuoda järjestystä sekavaan elämään.

Välillä yritin raitistua. Kävin katkolla ja olin kerran pidemmällä kuntoutusjaksolla. Ne olivat silmiä avaavia kokemuksia. Oli hyvä saada vertaistukea ja kuulla muiden tarinoita.

Joskus olin juomatta jopa kuukausia. Sitten kuvittelin, että minulta onnistuu kohtuukäyttö. Ei onnistunut.

Pyrin aina pitämään kulissit pystyssä. Selvin päin ollessani olin kuin kuka tahansa mies: hoidin työt ja lapset. En usko, että työkaverini verstaalla aavistivat mitään. Perhepiirissä, äidin ja siskojen kanssa, juomiseni oli tabu. Siitä ei puhuttu.

Kun tytöt olivat luonani, en kyennyt olemaan henkisesti läsnä. Hermostuneena ja ärtyneenä odotin, milloin pääsen juomaan. Heti lapsiviikon loputtua suuntasin baariin usein suoraan samalta reissulta, jolla olin vienyt lapset äideilleen.

JUOMISENI MUUTTUI yhä synkemmäksi ja pakonomaisemmaksi. Nousuhumalan kiitovaihe oli nopeasti ohi. Sen jälkeen halusin vain vetäytyä kapakan nurkkaan kieriskelemään itsesäälissä. Tunsin itseni täysin voimattomaksi alkoholin edessä.

Join aina viimeiseen asti. Kun sammuin, en tuntenut enää väsymystä tai ahdistusta.

Nykyisen vaimoni Nooran tapasin baarissa lokakuussa 2014. Rakastuin häneen, koska hän oli niin kaunis. No, tietysti siinä oli muutakin. Yleensä en tykkää ihmisistä, jotka puhuvat koko ajan, mutta Nooran höpötystä oli ihana kuunnella.

Tyttäremme syntyi elokuussa 2015, ja marraskuussa menimme naimisiin. Olen hyvin impulsiivinen ihminen ja elän tunteella. En ole sen kummemmin asiaa pohtinut, mutta ehkä avioliittoni ovat olleet myös alitajuinen yritys tuoda järjestystä sekavaan elämääni.

Nooralla oli edellisestä liitosta kaksi poikaa. Yhtäkkiä olin isä uusperheessä, jossa oli vauvan lisäksi 13- ja 5-vuotiaat tytöt sekä 4- ja 5-vuotiaat pojat.

Niinä viikkoina, kun lapset olivat meillä, meteli repi hermojani. En kyennyt aina olemaan juomatta edes lapsiviikoilla. Kapakka oli pakopaikka, jossa rentouduin. Napsautin kännykänkin pois päältä, ettei minua häirittäisi.

Noora uhkasi monta kertaa lähteä. Tiesin kyllä, mitä oli vaakakupissa, mutta en pystynyt toimimaan toisin. Jos "normaalille" ihmiselle annetaan kaksi vaihtoehtoa, onnellinen perhe-elämä tai känninen itkeskely kapakassa, ei hänen tarvitse kahta kertaa miettiä valintaansa. Alkoholistille päätös ei ole niin yksinkertainen.

Pahimpina hetkinä pyörin kaupungilla kakat housuissa tai sammuin puistoon. Juomista seurasi häpeä ja itseinho. Rukoilin jotain suurempaa voimaa ottamaan juomisen pois minusta. Olin itsetuhoinenkin.

KESÄLOMALLA KAADUIN kännissä, löin pääni ja sain siihen päivystyksessä tikit. Sen jälkeen kävin kotona vaihtamassa vaatteet ja lähdin jatkamaan juomista.

Parin viikon kuluttua minulla oli taas putki päällä, kolmas päivä menossa. Oli alkuilta. Istuin baarissa lopen uupuneena juomiseen. Aina yhtä ja samaa, sammumispisteeseen asti. Tartuin puhelimeen ja soitin katkolle.

Kun seuraavana päivänä heräsin katkolla, tiesin, ettei näin voi enää jatkua. Olin menettämässä kaiken, mikä oli minulle rakasta ja tärkeää.

Myönsin, ettei kohtuukäyttö onnistu. Alkoholistilla on kaksi vaihtoehtoa: juoda tai olla juomatta. Alkoholistille juominen ei ole oma päätös, mutta raitistuminen on. Se on mahdollista, kun halu raitistua on suurempi kuin himo juoda.

Antabus on tuki niin hetkinä, kun tuntuu, että tarvitsen ryypyn.

Viivyin katkolla kolme päivää. Mietin elämääni, itkin paljon, katsoin jalkapalloa, keskustelin ohjaajien kanssa ja otin vastaan hoitorutiinit: verikokeet, sydänfilmit ja B-vitamiinit kankkuun.

Kun soitin Nooralle, sanoin, etten halua enää juoda, en valehdella enkä satuttaa ryyppäämiselläni ketään.

Raittiina oleminen on tuntunut hyvältä. Minulla on vakaa ja vapaa olo. Olen rauhallisempi ja positiivisempi kuin pitkään aikaan. Voin myös fyysisesti todella hyvin.

Antabuksen lisäksi aloitin mielialalääkityksen. Se tasoittaa ja rauhoittaa. Mieleni ei vajoa pohjamutiin eikä pinna katkea, vaikka lapset remuaisivat.

TAPAAN OMAHOITAJAANI päihdeklinikalla joka toinen viikko, mutta tarvittaessa voin olla häneen yhteydessä milloin vain. Olen miettinyt Facebook-ryhmän perustamista alkoholista eroon pyristeleville.

Nautin työstäni ja perhe-elämästä. Puuhailemme lasten kanssa paljon ulkona. Parasta on, kun saan katsella heidän riemuaan, vaikkapa sitä, kun he levittelevät kaikki kasoihin haravoidut lehdet pitkin pihaa.

Minulla on oltava tekemistä koko ajan. Kun iso asia jää pois elämästä, pitää tyhjä tila täyttää. Olemme Nooran kanssa sopineet, että pidämme vapaaillan vuoropäivin. Käyn kuntosalilla kolmesti viikossa ja harjoittelen leuanvetoa ensi vuonna pidettäviin kisoihin.

Kaveripiirini koostuu lähinnä kapakkakavereista. Heihin en ole pitänyt enää yhteyttä.

Raha-asiat odottavat vielä hoitamistaan. Olen juonut itselleni 20 000 euron ulosottovelat, jotka ovat kertyneet maksamattomista laskuista. Nyt todellinen työ vasta alkaa, kun pitää ryhtyä siivoamaan sotkuja.

OLEN YRITTÄNYT lopettaa juomista aiemminkin. Mistä tiedän, että tällä kertaa onnistun? En tiedäkään. Kuljen eteenpäin päivä kerrallaan.

Minulla on edessäni vielä toinen mokoma elinvuosia. Haluan elää ne raittiina, olla hyvä aviomies. Haluan, että lapseni voivat olla ylpeitä isästään.

Ajattelin kirjottaa jäähyväiskirjeen alkoholille. Siinä lukisi näin: Kiitos yhteisestä matkasta. Kiitos siitä, että olet ollut tarvittaessa käytettävissä. Nyt on kuitenkin tullut aika hyvästellä. Tästä eteenpäin jatkan omin siivin.

Juttu on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 22/2016. Lue alla olevasta linkistä, mitä Kimmolle kuuluu nyt.

Kirje vaimolta

Rakas Kimmo,

Yhteinen taipaleemme ei ole vielä kovin pitkä, mutta silti siihen on mahtunut paljon merkityksellisiä asioita kuten tyttäremme syntymä ja avioliitto.

Emme jarrutelleet asioiden nopeaa etenemistä, koska alusta alkaen tunsimme voimakasta yhteenkuuluvuuden tunnetta. Oli heti selvää, että meistä tulee yhdessä lastemme kanssa yksi suuri perhe.

Olen saanut rinnallasi kokea elämäni parhaita hetkiä. Edes vaikeat ajat eivät ole saaneet epäilemään, etteikö meidän kuuluisi olla yhdessä.

Vastoinkäymisissä, pettyneenä ja surullisenakin olen säilyttänyt mielessäni eron alkoholia juovan Kimmon ja todellisen minäsi välillä. Se on auttanut minua jaksamaan ja luottamaan yhteiseen tulevaisuuteen.

Olet vahva ja rohkea ihminen. Lähelläsi on helppo ja hyvä olla. Isänä ja aviomiehenä olet lämmin ja rakastava.

On ihailtavaa, kuinka rehellisesti olet pystynyt kohtaamaan ja tunnustamaan sairautesi itsellesi ja muille. Kaltaistesi ihmisten avulla alkoholismi saa sairautena ymmärrystä ja häpeän varjo väistyy.

Uskon vahvasti, että onnistut raittiudessasi. Matka voi olla ajoittain kivinen, mutta ei koskaan mahdoton. Tukemalla ja ymmärtämällä toisiamme selviämme mistä vain.

Rakkaudella Noora

Sisältö jatkuu mainoksen alla