Mari Nurmia on 48-vuotias entinen yrittäjä. Hän asuu Heinolassa. Perheeseen kuuluvat aviomies Ilkka, viisi aikuista bonuslasta, kahdeksan bonuslastenlasta ja koira.
Mari Nurmia on 48-vuotias entinen yrittäjä. Hän asuu Heinolassa. Perheeseen kuuluvat aviomies Ilkka, viisi aikuista bonuslasta, kahdeksan bonuslastenlasta ja koira.

Kun Mari Nurmia tapasi Ilkan, kuului klik. Rakkaus on kestänyt vakavat terveysongelmat ja senkin, että koko omaisuus meni.

"ELÄMÄSSÄNI ON kaksi suurta rakkautta: Ilkka, aviomieheni, paras ystäväni ja sielunkumppanini sekä Afrikka, uskomaton maanosa.

Sinne, Botswanaan, muutimme yhdessä Ilkan kanssa vuonna 2011. Suunnitelmat olivat suuria. Yhdessä perustamamme yrityksen valtti oli huikea keksintö, Ilkan isän patentoima voimaloiden hiilidioksidinpoistomenetelmä. Sen avulla olisi mahdollista hidastaa ilmaston lämpenemistä. Olimme täynnä intoa, halusimme parantaa maailmaa.

Suomessa patentin arvoa ei ymmärretty, mutta Etelä-Afrikasta löysimme kiinnostuneet yhteistyökumppanit. Heidän avullaan uskoimme saavamme keksinnön pian massatuotantoon.

Sisältö jatkuu mainoksen jälkeen

Kaikki vaikutti hyvältä. Meille lupailtiin rahoitusta ja kiinnostavia yhteistyökuvioita. Me hullut uskoimme.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Muistan, miten ensi kertaa astuimme Botswanan maaperälle. Kun nuuhkaisimme pääkaupunki Gaboronen ilmaa, selkäytimessä värähti. Katsoimme toisiimme ja ajattelimme, että olimme tulleet kotiin.

Afrikan-vaiheemme päättyi neljä vuotta myöhemmin. Menetimme käytännössä koko omaisuutemme.

SYNNYIN JUUPAJOELLA tavallisen duunariperheen muksuksi. Isäni oli autosähköasentaja, äiti siivooja. Minulla oli isosisko ja perusturvallinen varhaislapsuus.

Ongelmiakin oli. Vanhempieni liitto ei ollut onnellinen. Jo teini-ikäisenä ymmärsin, ettei heidän olisi koskaan pitänyt mennä naimisiin.

1970-luvun puolivälissä muutimme Espooseen. Siellä aloitin koulun, ja minua alettiin kiusata ulkonäöstäni ja pyöreydestäni. Vaikeat kokemukset haavoittivat itsetuntoani.

"Kesät Juupajoen mummulassa olivat onnellisia. Olen tässä noin 10-vuotias."
"Kesät Juupajoen mummulassa olivat onnellisia. Olen tässä noin 10-vuotias."

Aikuisiällä hankin ensin painopinnankäsittelijän koulutuksen, myöhemmin arkisto- ja kirjasto-alan tutkinnon. Sain töitä arkistoalalta.

Asuin eri puolilla Suomea, mutta en ollut onnellinen. Lapsia ei siunaantunut, ja miessuhteeni olivat rakkaudettomia. Vaikean liiton päätyttyä päätin, etten koskaan enää halua olla yhdenkään miehen kanssa. Kohtalolla oli kuitenkin toisenlaisia suunnitelmia.

KÄÄNNEKOHDAKSI muodostui hetki, kun tapasin Ilkan Hyvinkään asemalaiturilla helmikuussa 2009. Olimme jo vuosia jutelleet netissä, ja olin huomannut Ilkan älyn, huumorintajun ja sivistyksen. Päätimme kuitenkin tavata vasta Ilkan päästyä irti huonosta ihmissuhteestaan.

"Se oli menoa. Kuului se kuuluisa klik."

Se oli menoa. Pidin heti Ilkan äänestä ja olemuksesta. Kuului se kuuluisa klik.

Aluksi yritin vähän pyristellä, pitää kiinni päätöksestäni elää yksin, mutta Ilkka sai mieleni muuttumaan. Meillä oli samat arvot ja kiinnostuksen kohteet. Esimerkiksi scifielokuvat ja historia ovat yhteisiä intohimojamme.

Pian tajusimme molemmat, että olemme toisillemme ne oikeat.

Muutimme yhteen aika nopeasti. Puolen vuoden kuluttua tapaamisesta saavuin muuttokuormineni Ilkan ja neljän englanninspringerspanielin luokse omakotitaloon Rajamäelle. Ilkka teki it-alan hommia ja oli neljän jo aikuistuneen lapsen isä - sain kertaheitolla suuren perheen. Hänen lapsensa ovat mahtavia tyyppejä, ja tulimme hyvin juttuun alusta asti.

"Ilkka polvistui tomuiseen maahan ja kosi."

Ensimmäisen yhteisen ulkomaanmatkamme teimme El Gounaan Egyptiin marraskuussa. Siellä, vanhalla torilla keskellä väenpaljoutta, Ilkka polvistui tomuiseen maahan ja kosi.

Tapahtuman ikuisti valokuviin Ilkan sikäläinen ystävä, karhunkokoinen egyptiläinen jalokivikauppias. Hän itki kuin vesiputous hetken romanttisuutta ja myi meille kauniit kihlasormukset. Yrittipä vielä houkutella Ilkan vaihtamaan minut 280 vuoheen ja 14 kameliin.

Onnelliset vastakihlautuneet El Gounassa. Vuosi on 2009.
Onnelliset vastakihlautuneet El Gounassa. Vuosi on 2009.

Ilkan egyptiläisiltä ystäviltä saimme niin paljon kihlajaislahjoja, että jouduimme ostamaan uudet matkalaukut. Upein lahja oli kamelinluusta ja korallista koottu kaulakoru.

Naimisiin menimme seuraavan vuoden helmikuussa, tasan vuosi ensitapaamisestamme.

JO ALKUVAIHEESSA tajusin hypänneeni poikkeuksellisen miehen kelkkaan. Ilkka on kielitaitoinen, kansainvälinen ihminen, jonka suku on pullollaan osaajia ja tieteentekijöitä.

Jäin vuorotteluvapaalle arkistonhoitajan työstäni häidemme jälkeisenä juhannuksena. Silloin alkoi Afrikka-projektimme.

Ilkan isä, ydinfyysikko ja ympäristöaktiivi Matti Nurmia oli jo täyttänyt 80 eikä enää itse jaksanut lyödä rumpua keksinnöstään, suotimesta, joka poistaa hiilidioksidia voimaloiden palokaasuista. Kun Afrikasta löytyi innostuneita yhteistyökumppaneita, päätimme tarttua tilaisuuteen. Seuraavana vuonna yhteinen polkumme vei Afrikkaan. Rajamäen talo jäi vuokralle Ilkan tyttärelle.

" Heti, kun teekupin laski kädestään, kodinhoitaja hyökkäsi paikalle tiskaamaan sen."

Botswanan Gaboronessa asuimme kauniissa omakotitalossa, jonka suurta puutarhaa koiramme rakastivat. Pian muutimme keskelle kaupunkia taloon, jossa oli uima-allas ja viisi vessaa. Kuten kaikilla Botswanassa asuvilla länsimaalaisilla, meilläkin oli paikallisia palvelijoita, puutarhuri ja kodinhoitaja Octavia. Heti, kun teekupin laski kädestään, hän hyökkäsi paikalle tiskaamaan sen.

Se oli leppoisaa, ihanaa elämää. Meillä vieraili sukua Suomesta, ja heidän kanssaan kävimme esimerkiksi safarilla afrikkalaisen luonnon ihmeellisyyttä ihastelemassa. Botswanan kauneus ja ihmisten ystävällisyys lumosi meistä jokaisen. Seitsenkymppinen isäni piti paikasta, mutta suhtautui muutoin Afrikan-projektiimme nihkeästi.

ETELÄAFRIKKALAISET yhteistyökumppanit vierailivat luonamme säännöllisesti. Heistä tuli meille kuin perheenjäseniä. Neuvottelimme ja allekirjoitimme yhä uusia sopimuksia. Vierailimme monissa Botswanan ministeriöissä uudesta menetelmästä puhumassa. Vain presidentti jäi tapaamatta. Pian kaikki paikalliset tunsivat meidät, hullut suomalaiset.

" Palkkoja kaikesta tehdystä työstä ei ilmaantunut tileillemme."

Partnereidemme meille lupailemia palkkoja kaikesta tehdystä työstä ei kuitenkaan ilmaantunut tileillemme. Projektien eteneminen seisahtui. Saimme vain lupauksia, joihin sinisilmäisesti luotimme liian pitkään. Uskoimme siihen, että se, mitä sovitaan, pitää.

Rahat alkoivat loppua kolmen vuoden kuluttua syksyllä. Olimme tehneet töitä palkatta, riipineet rahaa elämiseen keikkahommista sieltä täältä.

Elokuussa kävimme Suomessa juhlimassa äitini seitsemänkymppisiä ja Ilkan kuopuksen häitä. Paluuliput Afrikkaan saimme ostetuksi vain vaivoin. Perillä välimme yhteistyökumppaneihin kiristyivät äärimmilleen, kunnes lopulta katkesivat hirveään tappeluun ja lakijupakkaan. Senttiäkään meille luvatuista palkoista emme koskaan nähneet.

Samaan aikaan alkoi sataa suru-uutisia Suomesta. Puolen vuoden sisällä suvuistamme kuoli viisi tärkeää naista, muun muassa äitini. Yksiinkään hautajaisiin emme rahattomuuden takia päässeet. Pahin oli kuitenkin vielä edessä.

HUONEHÄMÄHÄKKI PURI nukkuvaa Ilkkaa vasempaan silmäkulmaan uutenavuotena 2014. Hänen silmänsä turposi hetkessä lapsen nyrkin kokoiseksi.

Koko Botswana juhli vuodenvaihdetta, kun Ilkka alkoi kiertää paikallisia sairaaloita apua saadakseen. Turhaan.

Keskussairaalasta sanottiin, että mene silmäklinikalle. Sinne oli 70 kilometrin matka. Sieltä sanottiin, että tämä on neurologista, mene takaisin keskussairaalaan. Sinne palattuaan Ilkka odotti tuntikausia syömättä, juomatta ja vailla kipulääkitystä, hädin tuskin tajuissaan. Tulehdus oli levinnyt haimaan, ja Ilkalle puhkesi raju, äkillinen diabetes.

"Ilkka soitti minulle ja pyysi hakemaan. Hän sanoi, ettei jää sairaalaan kuolemaan."

Lopulta Ilkka soitti minulle ja pyysi hakemaan. Hän sanoi, ettei jää sairaalaan kuolemaan.

Lähdin ajamaan läpi Botswanan yön Octavian kanssa. Sairaalassa huusin jokaiselle silkkaa turhautumistani, turhaan. Apua Ilkka ei siitä talosta saanut.

Kotiterassillamme Octavia katsoi Ilkkaa tarkkaan, sanoi, että silmässä on paise, otti sakset ja puhkaisi tulehtuneen kohdan. Helpotus oli valtava, etenkin kun seuraavana päivänä Octavian tuntema lääkäri tuli, avasi paiseen kunnolla ja puhdisti sen.

Silmää toimenpiteet eivät enää pelastaneet. Siinä oli ollut niin valtava paine, että verenkierto oli estynyt ja verkkokalvo ja näköhermo olivat tuhoutuneet.

"Hääpäivän viettoa Botswanassa. Lautasella on tuttuun tapaan sushia."
"Hääpäivän viettoa Botswanassa. Lautasella on tuttuun tapaan sushia."

SUOMEEN PALASIMME huhtikuussa 2015. Koirat jäivät hyviin koteihin Afrikkaan, sillä niiden lennättämiseen tänne rahamme eivät enää riittäneet. Taakse jäivät riidat entisten yhteistyökumppaneidemme kanssa.

Helpotus siitä, että saimme Ilkan asianmukaiseen hoitoon, oli valtava. Sokeriarvot saatiin kuntoon, mutta silmäklinikalla Helsingissä pudistettiin päätä. Vasemman silmän näön palauttamiseksi ei ole tehtävissä mitään. En enää päästä Ilkkaa ajamaan autoa, koska syvyysnäkö puuttuu.

Onni onnettomuudessa oli, että Ilkan tytär sai samoihin aikoihin ostettua Rajamäen talomme itselleen. Niillä rahoilla pääsimme pahimmista veloista ja saimme hankittua nykyisen kotimme, vuokrakolmion Heinolasta. Töitä tai yritystä meillä ei enää ole. Sinnittelemme työmarkkinatuella.

"Olin kuolla ikävään, kun Ilkka joutui yhdeksi yöksi tutkimuksiin sairaalaan."

Rakkaus väliltämme ei kuitenkaan ole kadonnut mihinkään, vaikeudet ovat vain lujittaneet yhteyttämme. Olin kuolla ikävään, kun Ilkka hiljattain joutui yhdeksi yöksi tutkimuksiin sairaalaan. Ilman häntä olisin hukassa.

Nauramme ja vitsailemme paljon, osaamme löytää asiasta kuin asiasta sen valoisan puolen. Olemme kiitollisia yhteisestä arjesta, Ilkan ihanista lapsista, hyvästä suomalaisesta terveydenhuollosta ja seitsenkuisesta koirapojastamme Tonysta.

Olen ylpeä siitä, että olemme selviytyneet tästä kaikesta. Emme jossittele, katso taaksepäin tai vatvo menneitä.

Oikein hyvä päivä on sellainen, jonka vietämme sängyssä yhdessä. Kutsumme niitä parisuhdepäiviksi. Silloin emme tee muuta kuin katselemme televisiota, syömme jotain ihanaa ja pidämme toisiamme hyvänä.

Ilkan kainalossa on hyvä olla."

Juttu on julkaistu Kodin Kuvalehdessä 12/2016.

Kirje aviomieheltä

Rakkaani,

Nyt, yli seitsemän yhteisen vuoden jälkeen, on aika muistella asioita, jotka tuovat meidät lähemmäs toisiamme ja syventävät rakkauttamme.

Olet kertonut lapsuutesi vaikeista asioista kuten koulukiusaamisesta. Ymmärrän sinua paremmin kuin hyvin. Olin myös kiusattu suurimman osan kouluvuosistani.

Vaikeat lapsuuden, nuoruuden ja edellisten liittojen kokemukset ovat muovanneet meistä ihmiset, jotka olemme, ja lähentäneet meitä. Olemme voineet yhdessä nauraa samankaltaisille kokemuksillemme.

Se, ettei meillä kummallakaan ole ollut helppoa, on vankka pohja sille, kuinka arvostan sinua ja yhteistä elämäämme. Jokainen päivä on elämäni paras, kunhan saamme kohdata sen yhdessä.

Ihanaa yhteiselämä olikin. Matkoja, innostavaa työtä ja toistemme seurasta nauttimista.

Kunnes koitti se vaikea vuosi ja kaikki alkoi mennä mönkään. Rahamme loppuivat, terveyteni oli hiuskarvan varassa. Oli pakko myydä kaikki ja palata Suomeen. Kaiken tämän kestit, jaksoit rakastaa ja olla tukenani.

Nyt on aika hoitaa terveyttä ja koettaa löytää voimaa ja suuntaa eteenpäin. Katsotaan, mitä tulevaisuus tuo. Kiitos kaikesta, rakkaani.

Ilkka

Sisältö jatkuu mainoksen alla