Kirjailija Anna Krogerus ja Mimmi-kissa imettivät lapsiaan yhtä aikaa.
VIIME ÄITIENPÄIVÄN vietin Mimmi-kissan kanssa. Minä imetin kuopusta, viimeistä vauvaani. Mimmi odotti esikoispentuettaan.
Muutimme maalle kesällä 2015. Talon entiset omistajat kertoivat, että kissa on tarpeen, muuten seinät alkavat rapista. Pikkuinen, pehmoinen Mimmi kehräsi paperipinon päällä, kun viimeistelin töitäni ennen äitiyslomaa. Se nukkui kanssani päiväunia, kun synnytys läheni. Se halusi olla mukana aina, kun imetin vauvaa. Esikoinen aloitti samana syksynä koulun. Kun pieni koululainen joutui ensimmäisiä kertoja palaamaan tyhjään kotiin, hänet löysi huoneestaan nukkumasta kerällä kissan kanssa.
"Mimmillä on poikaystävä!" lapset riemuitsivat.
Kissaksi Mimmi oli hyvin seurallinen. Se meni tielle tervehtimään ohikulkijoita ja lähti metsälenkille mukaan, kulki polun viertä ja loikki puusta puuhun. Kevätpuolella pihalla nähtiin useamman värisiä sulhaskandidaatteja.
"Äiti, Mimmillä on poikaystävä!" lapset riemuitsivat.
PIKKUKISSOJEN POTKUT oli hellyttävää tuntea. Muistin omien kohtuvauvojeni liikkeet. Tiesin täsmälleen, mitä Mimmi käy läpi ja lupasin olla sen kanssa.
Mimmin poikaset syntyivät kesän kynnyksellä. Samaan vuodenaikaan olin itsekin tullut ensi kertaa äidiksi. Olin varautunut auttamaan, hakenut apteekista desinfiointiainetta, hammaslankaa ja muuta kenties tarpeellista. Kun synnytys oli käynnissä, olin läsnä ja juttelin Mimmille, mutta en koskenut mihinkään. En halunnut häiritä emoa vierailla hajuilla.
"Kaksi tyttöä ja kaksi poikaa. Täsmälleen sama setti kuin minulla."
Mimmi hoiti kaiken tyynesti ja taitavasti. Syntyi kirjava pentu, kaksi mustavalkoista ja yksi punavalkoinen. Kaksi tyttöä ja kaksi poikaa. Täsmälleen sama setti kuin minulla, hämmästelin. Lapset saivat nimetä kissat. Niistä tuli Kukka, Saapasjalkakissa, Musta Orvokki ja Kipinä.
IMETIMME Mimmin kanssa yhdessä viime kesän. Ensimmäinen vuodenkierto uudessa kodissa täyttyi, eivätkä seinät rapisseet. Kaksi pennuista päätettiin pitää. Kukalle ja Saapasjalalle löydettiin hyvät kodit muualta.
Pentujen luovutusviikko oli käsillä, kun Mimmi ei palannut iltakierrokseltaan kotiin. Kului päivä, kului toinen. Pikkukissat kipittivät aina oven rapsahtaessa katsomaan, joko emo tulisi. Rauhoittelin lapsia omilla toiveajatuksillani: "Ehkä Mimmi on lähtenyt vieroitusreissulle. Se tietää, että pennut eivät tarvitse enää maitoa selvitäkseen."
"Tuntematon autoilija tuli tuomaan suru-uutiset."
Lapset olivat aurinkoisena sunnuntaiaamuna ottamassa pyöriä esiin iskän kanssa, kun tuntematon autoilija tuli tuomaan suru-uutiset. Hän oli ajanut talomme ohi ja nähnyt, miten raidallinen kissa nuuski tiellä toista, auton kuoliaaksi töytäisemää kissaa. Mies oli nostanut kuolleen kissan ojaan. Hän näytti paikan. Iloisesta pyöräilypäivästä tuli murheellinen hautajaispäivä.
OLIN AJATELLUT, että Mimmi istuisi vieressäni portailla, kun oma esikoiseni kerran lentäisi pesästä. Se tietäisi, miltä minusta tuntuu, ja sanoisi: "Olen kanssasi."
"On vain tämä hetki."
Elämä ei mene suunnitelmiemme mukaan. On vain tämä hetki. Tämä äitienpäivä. Annetaan siis palaa! Rutistetaan äitejämme, mummojamme ja lapsiamme kunnolla. Varaäitejä, varamummoja ja varalapsia myös, he ovat yhtä korvaamattomia. Ja silitetään kissaa.
Mimmi eli hienon elämän. Se oli vapaa ja rakastettu. Se sai seurata kaikkia vaistojaan. Elämän pituutta tärkeämpää on, miten sen elää.
Kolumni on julkaistu Kodin Kuvalehdessä 10/2017.
