Kazhal Ali Ibrahim oppi lapsena uskomaan, että nainen on yhtä arvokas kuin mies. Pakolaiseksi päätynyt arkkitehti ajaa nyt bussia Suomessa.

"KUN SAAVUIMME mieheni kanssa Suomeen, aurinko paistoi eikä taivaalla ollut pilvenhattaraa. Oli vuosi 1996. Sosiaalityöntekijät ja tulkki ottivat meidät vastaan. Olimme lentäneet Turkista, missä olimme odottaneet hyväksymistä pakolaisiksi jonnekin. Pääsimme kiintiöpakolaisina Suomeen.

Meidät ajettiin Inkooseen, missä meitä odotti uusi koti. Kaikki oli laitettu viimeisen päälle valmiiksi.

Tuntui oudolta. Takana olivat kuolemanpelko ja pakolaisuus. En tiennyt, olinko onnellinen vai onneton. Ymmärsin vain, että tässä oli uusi elämämme.
 

Sisältö jatkuu mainoksen jälkeen

LAPSUUTENI IRAKISSA oli onnellinen. Minulla oli neljä siskoa ja kolme veljeä. Äitini oli kotona ja isäni ajoi rekkaa. Asuimme Pohjois-Irakin kurdialueella Suleimanian kaupungissa. Talomme pihassa kasvoi viinirypäleitä, granaattiomenoita ja kukkia.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Perjantaisin, muslimien vapaapäivänä, kävimme mummon luona tai lähdimme retkelle. Isä ajoi autoa, ja me lapset lauloimme takapenkillä kurdilauluja. Usein ajoimme järven rannalle. Grillasimme, söimme biryania ja dolmaa ja tanssimme perinteisiä tansseja. Kotiin palasimme väsyneinä ja onnellisina.

Isäni kasvatti päähäni ajatuksen tasa-arvosta. Se ei ollut kovin yleistä Irakissa. Isä sanoi, että hänen tyttärensä ovat hänelle yhtä arvokkaita kuin hänen poikansa. Isäni tapasi sanoa meille, että hän tekee kaiken mitä pyydämme, kunhan hoidamme koulun kunnialla loppuun. Hän antoi meille myös vapauden valita haluamamme ammatit.

Haaveilin jo lapsena insinöörin työstä. Irakissa ei ollut mitenkään harvinaista, että nainen halusi insinööriksi. Ylioppilastutkintoni arvosanat eivät kuitenkaan riittäneet insinöörin opintoihin. Pääsin opiskelemaan arkkitehtuuria.
 
TULEVAN MIEHENI tapasin ystävieni kautta. Kun olin hänen seurassaan ensimmäistä kertaa, tunsin oloni heti onnelliseksi. Hän oli komea mutta myös edistyksellinen: hän kannatti tasa-arvoa. Tapailimme seitsemän kuukautta ja menimme naimisiin. Olin tuolloin 22-vuotias vastavalmistunut arkkitehti.

Työtilanne Irakissa oli huono, enkä löytänyt alani töitä. Pian huomasin olevani raskaana. Ensimmäinen lapsemme oli poika, Ozhen. Kun vielä asuimme Irakissa, avioliittomme oli onnellinen.

Samaan aikaan kotikaupungissani tapahtui kunniamurhia. Eräänä yönä naapurintyttö ammuttiin vuoteeseensa. Hän oli imettämässä ja tiesin, että hän odotti toista lastaan. Kuulin myöhemmin, että aviomies oli nähnyt vaimonsa juttelevan kadulla vieraan miehen kanssa. Tytön murhasi hänen oma veljensä.

Päätin osallistua naisjärjestön toimintaan. Järjestimme mielenosoituksia ja autoimme hengenvaarassa olevia naisia.

Naisten oikeuksien puolustaminen nähtiin Irakissa islamin vastaisena. Elämäämme ei helpottanut se, että­ mieheni toimi vasemmistopuolueessa, joka taisteli Saddam Husseinin hallintoa ja ääri-islamilaisuutta vastaan. Toimintamme oli vaarallista. Jos olet hallituksen kanssa eri mieltä, olet hallituksen silmissä sen vihollinen.

Joka päivä pommit vihelsivät taivaalla ja ihmisiä ammuttiin. Aina piti varautua pahimpaan.

MIEHENI ALKOI puhua, että hänen olisi pakko paeta maasta mielipiteidensä vuoksi. Minä en halunnut lähteä.

Lopulta hän teki päätöksensä. Vuonna 1994 hän lähti salaa, aamuyöllä.

Ahdistuin siitä, että jäin pienen lapsen kanssa yksin. Muutin takaisin lapsuudenperheeni luo.

Kolmen viikon kuluttua kuulin, että mieheni oli turvassa. Hän oli saanut oleskeluluvan Turkista. Itse kypsyttelin päätöstä lähdöstä vielä vuoden. Olisi ollut liian vaarallista lähteä heti perään. Poikamme oli vasta kaksivuotias.

Ajatus lähdöstä oli äärimmäisen vaikea. En tiennyt, näkisinkö perhettäni enää ikinä. En tiennyt, mitä pienelle pojalleni kävisi. Kaikki muistoni olivat Irakissa.

Jäähyväiset olivat tuskalliset. Äitini itki viikon ennen lähtöäni. Iltaisin ennen nukahtamistani hän istui vierelläni ja katseli minua. Kun aamulla heräsin, hän istui sänkyni vierellä ja katsoi minua käsi poskellaan. Yhtenä päivänä hän sanoi minulle: ”Tule syliin.”

En suostunut. Sanoin, että olen jo iso nainen. Isäni antoi minulle sitruunoita. Hän tiesi, että rakastin niitä. Hänkin itki.

Lopulta lähdin poikani kanssa.

Turkissa jaoimme asunnon kahden muun pakolaisperheen kanssa. Elämä oli yksitoikkoista ja vaikeaa. Meillä ei ollut rahaa maksaa vuokraa tai ostaa ruokaa, joten jouduimme pyytämään sitä Euroopassa asuvilta ystäviltämme ja sukulaisiltamme.

Mieheni oli juuri ennen tuloani päässyt YK:n haastateltavaksi. Hän oli toivonut pääsevänsä Suomeen, koska hänen serkkunsa asui siellä. Puoli vuotta myöhemmin saimme soiton YK:lta. Virkailijat kertoivat, että Suomi ottaa meidät vastaan. Muistan, miten onnellisia olimme.
Katsoin karttaa. Kun löysin Suomen, totesin, että aika lähellä taivasta, pohjoista. Olin silloin 26-vuotias.

ELÄMÄNI TÄRKEIN asia Suomessa oli alkuun puhelinkortti. Kun soitin perheelleni, puhelu yhdistettiin ensin Lontooseen ja sieltä Irakiin. Aina en päässyt läpi, sillä Irakissa puhelinlangat saattoivat olla poikki.

Puhelut olivat kalliita. Sadan markan kortilla pystyin puhumaan vain kymmenen minuuttia. Äitini itki, minä itkin ja isäni itki. En saanut sanottua juuri mitään. Ikävä kotiin oli hirvittävä. Yritin kirjoittaa myös kirjeitä, mutta ne eivät menneet perille.

Lopulta masennuin. Itkin joka päivä – aina, kun olin yksin. Katselin ulos ja mietin perhettäni. Nukuin paljon ja heräsin myöhään.

Pian mieheni ymmärsi, ettei kaikki ollut hyvin. Hän otti kotityöt hoitaakseen, teki ruokaa ja tiskasi. Hän alkoi viedä minua kävelyille, mutta ei se auttanut. Asuinpaikkamme Inkoo oli tavattoman pieni. Ei ollut mitään tekemistä. En tuntenut ketään, enkä pystynyt tutustumaan kehenkään, koska en osannut ruotsia.

Asuimme Inkoossa toukokuusta marraskuuhun. Sen jälkeen meidät siirrettiin Helsinkiin.

VUODEN KULUTTUA pääsin käymään Irakissa ensimmäisen kerran lähtöni jälkeen. Kun auto pysähtyi kotini eteen, kaikki olivat odottamassa. Naapuritkin tulivat, ja äiti oli laittanut valtavasti ruokaa. Itkin ja nauroin. Halasin kaikkia, olin niin onnellinen. Äkkiä olin täynnä energiaa. Olin Irakissa kuukauden.

Suomeen palattuani vaikeudet alkoivat helpottaa. Aloin opiskella suomea ja saimme toisen pojan. Jäin äitiyslomalle, mieheni kävi töissä telakalla ja elämä soljui eteenpäin.

Kunnes eräänä päivänä mieheni ilmoitti jättävänsä minut. Odotin juuri kolmatta lastamme.

Jäin yksinhuoltajaksi vieraaseen maahan. Perheeni oli kaukana, eikä minulla ollut yhtään sukulaista auttamassa. Ystävillä oli oma elämänsä.

Elämästä tuli jälleen kerran vaikeaa. Kaikki oli yksin minun harteillani. Työ ja lapset. Koko elämä.

Kolmas lapsemme oli tyttö, Roza.

LASTEN KANSSA kävin leikkipuistoissa ja opin siellä lisää suomea. Koska halusin oppia enemmän, aloitin peruskoulun opinnot maahanmuuttajille.

Opinnot jäivät kesken, sillä lapset valvottivat. En silti halunnut olla työtön ja hakea työttömyystukea.

Sain ajatuksen, että haluaisin bussikuskiksi. Isot autot olivat minulle tuttuja, olihan isälläni ollut rekkoja.

Pääsin bussikuskikoulutukseen, sain ajokortin ja lopuksi myös töitä. Aluksi pelkäsin erityisesti ilta- ja yövuoroja. Entinen mieheni rohkaisi, että jos istut kotona ja pelkäät, unohdat koko ajotaidon.

Arjesta tuli raskasta. Työpäiväni olivat kymmentuntisia, ja joskus jouduin töihin jo kolmen aikaan aamulla. Silloin vanhin poikani, 12-vuotias, vei pienemmät päiväkotiin. Töiden jälkeen vein lapsia harrastuksiin.

Kerran tyttäreni loukkasi jalkansa. Olin töissä enkä voinut tehdä asialle mitään. Jos olisin ollut Irakissa, veljeni olisi voinut viedä hänet lääkäriin. Irakissa perhe ja suku olivat aina turvana.

Yhtenä päivänä tyttäreni kysyi minulta: ”Äiti, jaksatko sinä?” Vastasin, että miksi en jaksaisi. Äitini jaksoi hoitaa yksin kahdeksan lasta.

Onneksi minulla oli naapuri, josta tuli hyvä ystäväni. Hänestä oli paljon apua.

ELÄMÄNI ON TULLUT vuosien kuluessa helpommaksi. En pelkää enää ajamista. Bussissa on puhelin, jolla voin soittaa, jos tulee ongelmia. Mieskollegani ovat aina kohdelleet minua hyvin, ja myös matkustajat ovat todella ystävällisiä. Jos olen ollut sairas tai pitkään poissa, he kyselevät, missä olen ollut.

Viime vuosi toi mukanaan yllätyksiä. Alkuvuodesta minut valittiin Vuoden pakolaisnaiseksi. Se tuntui todella hyvältä. Luulen, että minut palkittiin siksi, että olen kolmen lapsen yksinhuoltaja ja ensimmäinen kurdinainen, joka ajaa Suomessa linja-autoa.

Syksyllä tulin eräänä päivänä töistä kotiin ja huomasin lattialla kirjeen. Siinä oli kutsu presidentinlinnaan itsenäisyyspäivän vastaanotolle. En pysty kuvaamaan sitä tunnetta, kun luin kirjeen. Lapsenikin olivat puolestani onnellisia.

Suomessa moni asia on hyvin. Maa on rauhallinen, ihmiset ovat hyviä ja vapaita. Silti täydellistä tasa-arvoa ei ole täälläkään.

Ikävöin edelleen perhettäni Irakissa. Vieläkin, kun soitan sinne, itken joka kerta. Kun söimme Irakissa illallista, koko suku istui ison pöydän ympärillä. Söimme, puhuimme ja nauroimme. Sitä yhteenkuuluvuuden tunnetta on vaikea kuvailla.

Olen haaveillut, että muuttaisin takaisin Irakiin, mutta lasteni elämä on täällä. He ovat suomalaisia. Heillä on täällä paremmat mahdollisuudet saada hyvä elämä. Vanhin poikani valmistui juuri autonkorjaajaksi ja toinen poikani pääsi kauppaopistoon. Tyttöni Roza, elämäni ilo, käy vielä peruskoulua.
Lasteni onni on tärkeintä elämässäni. Heillä on täällä paljon ystäviä, ja toivon, että he saavat hyvän tulevaisuuden. Lapsissa on myös minun tulevaisuuteni. ●

Tamare

Olen turvapaikkaa vailla Suomessa. "Kiva" kuulla, että turvapaikan saaneilla on hyviä kokemuksia Suomen sossuista. Olen syntynyt Suomessa, suomslaisista vanhemmista, akateemisesti koulutettu, myös yksinhuoltaja. Lapsuudesta: Kun isäni joutui rekan ruhjomaksi, äitini huolehti yksin neljästä alaikäisestä. Ei ollut sossut vastassa koti valmiina,kun palasi kotiin pitkiltä sairaalareissuilta isää katsomassa. Eikä isän kuntoutusvuonna. Olin 6 v.
Tuosta on nyt 43 v. Itse sairastuin syöpään 4 v. sitten, soitin sossuun, kerroin meneväni leikkaukseen viikon päästä. Ilmaiseksi ei luvattu mitään apua. Kerroin, etten voi maksaa, että olin jäänyt työttömäksi, kolme alaikäistä lasta, yksinhuoltaja, ex-puoliso ei apuna millään lailla, ei sukua, yksi alle kouluikäinen... Rahaa ei tullut mistään koko kesänä, koska en kyennyt sairaudeltani edes työttömyyshakemuksia lähettämään, laskut erääntyivät. Hain tukea sossusta, kävin paikanpäällä kahdesti, ellei kolmesti, kukaan ei tullut auttamaan kotitöiden kanssa, kysymään, miten meillä voidaan, tarvitaanko apua... Sain rahaa kuitenkin. Kun itkin, sossu kysyi onko minulle sairaalan jälkeen tarjottu keskusteluapua.. Ei sitäkään. Syöpähoidot 2 kk.
Jouduin jalkaleikkaukseen syöpähoitojen jälkeen, kahdesti samana keväänä, kolmannen kerran vuoden päästä uudelleen. Paloin loppuun, lisäksi yhdelle lapsista tapahtui ikäviä asioita koulussa ja pojan kanssa. Lopputulos: hänet on sijoitettu kodin ulkopuolelle, vaihdettu masennuslääkitystä yhdestä viidenteen, vaikka ikää oli vasta 14 v., jotka aiheuttivat lisää ahdistusta, itsetuhoisuutta, persoonanmuutosta, 15 kg ylipainoa. Kunnan rahat eivät riittäneet perheen tukemiseen, mutta yksityisen sijoituskodin rahoittamiseen kyllä. Menetin lapsilisät, elatusmaksut, talo ostettu velaksi, olen työtön -työkyvytön... Taloa yritetty myydä. Vuokralle menoon tarvitaan vuokratakuut... Odotan nyt oikeudenkäyntiä missä olen syytettynä. Sama lapsi... Joka suunnittelee tulevaisuuttaan parin vuoden päähän sjjaishoidon rahoilla: kuukausirahat, itsenäistymisrahasto.. Pyytää tätä äitiä ajo-opettajakseen, vuoden päästää kun saa aloittaa, kysyy jo, saako lainata äidin autoa, se kun on tuttu ... Ja toisella kädellä antaa raskauttavia lausuntoja. Minulla ei ole enää mitään tulevaisuutta täällä. Nuorimmaiseni on aurinkoni, joka nousee joka päivä.

Sisältö jatkuu mainoksen alla