Kazhal Ali Ibrahim oppi lapsena uskomaan, että nainen on yhtä arvokas kuin mies. Pakolaiseksi päätynyt arkkitehti ajaa nyt bussia Suomessa.

"KUN SAAVUIMME mieheni kanssa Suomeen, aurinko paistoi eikä taivaalla ollut pilvenhattaraa. Oli vuosi 1996. Sosiaalityöntekijät ja tulkki ottivat meidät vastaan. Olimme lentäneet Turkista, missä olimme odottaneet hyväksymistä pakolaisiksi jonnekin. Pääsimme kiintiöpakolaisina Suomeen.

Meidät ajettiin Inkooseen, missä meitä odotti uusi koti. Kaikki oli laitettu viimeisen päälle valmiiksi.

Tuntui oudolta. Takana olivat kuolemanpelko ja pakolaisuus. En tiennyt, olinko onnellinen vai onneton. Ymmärsin vain, että tässä oli uusi elämämme.
 

LAPSUUTENI IRAKISSA oli onnellinen. Minulla oli neljä siskoa ja kolme veljeä. Äitini oli kotona ja isäni ajoi rekkaa. Asuimme Pohjois-Irakin kurdialueella Suleimanian kaupungissa. Talomme pihassa kasvoi viinirypäleitä, granaattiomenoita ja kukkia.

Perjantaisin, muslimien vapaapäivänä, kävimme mummon luona tai lähdimme retkelle. Isä ajoi autoa, ja me lapset lauloimme takapenkillä kurdilauluja. Usein ajoimme järven rannalle. Grillasimme, söimme biryania ja dolmaa ja tanssimme perinteisiä tansseja. Kotiin palasimme väsyneinä ja onnellisina.

Isäni kasvatti päähäni ajatuksen tasa-arvosta. Se ei ollut kovin yleistä Irakissa. Isä sanoi, että hänen tyttärensä ovat hänelle yhtä arvokkaita kuin hänen poikansa. Isäni tapasi sanoa meille, että hän tekee kaiken mitä pyydämme, kunhan hoidamme koulun kunnialla loppuun. Hän antoi meille myös vapauden valita haluamamme ammatit.

Haaveilin jo lapsena insinöörin työstä. Irakissa ei ollut mitenkään harvinaista, että nainen halusi insinööriksi. Ylioppilastutkintoni arvosanat eivät kuitenkaan riittäneet insinöörin opintoihin. Pääsin opiskelemaan arkkitehtuuria.
 
TULEVAN MIEHENI tapasin ystävieni kautta. Kun olin hänen seurassaan ensimmäistä kertaa, tunsin oloni heti onnelliseksi. Hän oli komea mutta myös edistyksellinen: hän kannatti tasa-arvoa. Tapailimme seitsemän kuukautta ja menimme naimisiin. Olin tuolloin 22-vuotias vastavalmistunut arkkitehti.

Työtilanne Irakissa oli huono, enkä löytänyt alani töitä. Pian huomasin olevani raskaana. Ensimmäinen lapsemme oli poika, Ozhen. Kun vielä asuimme Irakissa, avioliittomme oli onnellinen.

Samaan aikaan kotikaupungissani tapahtui kunniamurhia. Eräänä yönä naapurintyttö ammuttiin vuoteeseensa. Hän oli imettämässä ja tiesin, että hän odotti toista lastaan. Kuulin myöhemmin, että aviomies oli nähnyt vaimonsa juttelevan kadulla vieraan miehen kanssa. Tytön murhasi hänen oma veljensä.

Päätin osallistua naisjärjestön toimintaan. Järjestimme mielenosoituksia ja autoimme hengenvaarassa olevia naisia.

Naisten oikeuksien puolustaminen nähtiin Irakissa islamin vastaisena. Elämäämme ei helpottanut se, että­ mieheni toimi vasemmistopuolueessa, joka taisteli Saddam Husseinin hallintoa ja ääri-islamilaisuutta vastaan. Toimintamme oli vaarallista. Jos olet hallituksen kanssa eri mieltä, olet hallituksen silmissä sen vihollinen.

Joka päivä pommit vihelsivät taivaalla ja ihmisiä ammuttiin. Aina piti varautua pahimpaan.

MIEHENI ALKOI puhua, että hänen olisi pakko paeta maasta mielipiteidensä vuoksi. Minä en halunnut lähteä.

Lopulta hän teki päätöksensä. Vuonna 1994 hän lähti salaa, aamuyöllä.

Ahdistuin siitä, että jäin pienen lapsen kanssa yksin. Muutin takaisin lapsuudenperheeni luo.

Kolmen viikon kuluttua kuulin, että mieheni oli turvassa. Hän oli saanut oleskeluluvan Turkista. Itse kypsyttelin päätöstä lähdöstä vielä vuoden. Olisi ollut liian vaarallista lähteä heti perään. Poikamme oli vasta kaksivuotias.

Ajatus lähdöstä oli äärimmäisen vaikea. En tiennyt, näkisinkö perhettäni enää ikinä. En tiennyt, mitä pienelle pojalleni kävisi. Kaikki muistoni olivat Irakissa.

Jäähyväiset olivat tuskalliset. Äitini itki viikon ennen lähtöäni. Iltaisin ennen nukahtamistani hän istui vierelläni ja katseli minua. Kun aamulla heräsin, hän istui sänkyni vierellä ja katsoi minua käsi poskellaan. Yhtenä päivänä hän sanoi minulle: ”Tule syliin.”

En suostunut. Sanoin, että olen jo iso nainen. Isäni antoi minulle sitruunoita. Hän tiesi, että rakastin niitä. Hänkin itki.

Lopulta lähdin poikani kanssa.

Turkissa jaoimme asunnon kahden muun pakolaisperheen kanssa. Elämä oli yksitoikkoista ja vaikeaa. Meillä ei ollut rahaa maksaa vuokraa tai ostaa ruokaa, joten jouduimme pyytämään sitä Euroopassa asuvilta ystäviltämme ja sukulaisiltamme.

Mieheni oli juuri ennen tuloani päässyt YK:n haastateltavaksi. Hän oli toivonut pääsevänsä Suomeen, koska hänen serkkunsa asui siellä. Puoli vuotta myöhemmin saimme soiton YK:lta. Virkailijat kertoivat, että Suomi ottaa meidät vastaan. Muistan, miten onnellisia olimme.
Katsoin karttaa. Kun löysin Suomen, totesin, että aika lähellä taivasta, pohjoista. Olin silloin 26-vuotias.

ELÄMÄNI TÄRKEIN asia Suomessa oli alkuun puhelinkortti. Kun soitin perheelleni, puhelu yhdistettiin ensin Lontooseen ja sieltä Irakiin. Aina en päässyt läpi, sillä Irakissa puhelinlangat saattoivat olla poikki.

Puhelut olivat kalliita. Sadan markan kortilla pystyin puhumaan vain kymmenen minuuttia. Äitini itki, minä itkin ja isäni itki. En saanut sanottua juuri mitään. Ikävä kotiin oli hirvittävä. Yritin kirjoittaa myös kirjeitä, mutta ne eivät menneet perille.

Lopulta masennuin. Itkin joka päivä – aina, kun olin yksin. Katselin ulos ja mietin perhettäni. Nukuin paljon ja heräsin myöhään.

Pian mieheni ymmärsi, ettei kaikki ollut hyvin. Hän otti kotityöt hoitaakseen, teki ruokaa ja tiskasi. Hän alkoi viedä minua kävelyille, mutta ei se auttanut. Asuinpaikkamme Inkoo oli tavattoman pieni. Ei ollut mitään tekemistä. En tuntenut ketään, enkä pystynyt tutustumaan kehenkään, koska en osannut ruotsia.

Asuimme Inkoossa toukokuusta marraskuuhun. Sen jälkeen meidät siirrettiin Helsinkiin.

VUODEN KULUTTUA pääsin käymään Irakissa ensimmäisen kerran lähtöni jälkeen. Kun auto pysähtyi kotini eteen, kaikki olivat odottamassa. Naapuritkin tulivat, ja äiti oli laittanut valtavasti ruokaa. Itkin ja nauroin. Halasin kaikkia, olin niin onnellinen. Äkkiä olin täynnä energiaa. Olin Irakissa kuukauden.

Suomeen palattuani vaikeudet alkoivat helpottaa. Aloin opiskella suomea ja saimme toisen pojan. Jäin äitiyslomalle, mieheni kävi töissä telakalla ja elämä soljui eteenpäin.

Kunnes eräänä päivänä mieheni ilmoitti jättävänsä minut. Odotin juuri kolmatta lastamme.

Jäin yksinhuoltajaksi vieraaseen maahan. Perheeni oli kaukana, eikä minulla ollut yhtään sukulaista auttamassa. Ystävillä oli oma elämänsä.

Elämästä tuli jälleen kerran vaikeaa. Kaikki oli yksin minun harteillani. Työ ja lapset. Koko elämä.

Kolmas lapsemme oli tyttö, Roza.

LASTEN KANSSA kävin leikkipuistoissa ja opin siellä lisää suomea. Koska halusin oppia enemmän, aloitin peruskoulun opinnot maahanmuuttajille.

Opinnot jäivät kesken, sillä lapset valvottivat. En silti halunnut olla työtön ja hakea työttömyystukea.

Sain ajatuksen, että haluaisin bussikuskiksi. Isot autot olivat minulle tuttuja, olihan isälläni ollut rekkoja.

Pääsin bussikuskikoulutukseen, sain ajokortin ja lopuksi myös töitä. Aluksi pelkäsin erityisesti ilta- ja yövuoroja. Entinen mieheni rohkaisi, että jos istut kotona ja pelkäät, unohdat koko ajotaidon.

Arjesta tuli raskasta. Työpäiväni olivat kymmentuntisia, ja joskus jouduin töihin jo kolmen aikaan aamulla. Silloin vanhin poikani, 12-vuotias, vei pienemmät päiväkotiin. Töiden jälkeen vein lapsia harrastuksiin.

Kerran tyttäreni loukkasi jalkansa. Olin töissä enkä voinut tehdä asialle mitään. Jos olisin ollut Irakissa, veljeni olisi voinut viedä hänet lääkäriin. Irakissa perhe ja suku olivat aina turvana.

Yhtenä päivänä tyttäreni kysyi minulta: ”Äiti, jaksatko sinä?” Vastasin, että miksi en jaksaisi. Äitini jaksoi hoitaa yksin kahdeksan lasta.

Onneksi minulla oli naapuri, josta tuli hyvä ystäväni. Hänestä oli paljon apua.

ELÄMÄNI ON TULLUT vuosien kuluessa helpommaksi. En pelkää enää ajamista. Bussissa on puhelin, jolla voin soittaa, jos tulee ongelmia. Mieskollegani ovat aina kohdelleet minua hyvin, ja myös matkustajat ovat todella ystävällisiä. Jos olen ollut sairas tai pitkään poissa, he kyselevät, missä olen ollut.

Viime vuosi toi mukanaan yllätyksiä. Alkuvuodesta minut valittiin Vuoden pakolaisnaiseksi. Se tuntui todella hyvältä. Luulen, että minut palkittiin siksi, että olen kolmen lapsen yksinhuoltaja ja ensimmäinen kurdinainen, joka ajaa Suomessa linja-autoa.

Syksyllä tulin eräänä päivänä töistä kotiin ja huomasin lattialla kirjeen. Siinä oli kutsu presidentinlinnaan itsenäisyyspäivän vastaanotolle. En pysty kuvaamaan sitä tunnetta, kun luin kirjeen. Lapsenikin olivat puolestani onnellisia.

Suomessa moni asia on hyvin. Maa on rauhallinen, ihmiset ovat hyviä ja vapaita. Silti täydellistä tasa-arvoa ei ole täälläkään.

Ikävöin edelleen perhettäni Irakissa. Vieläkin, kun soitan sinne, itken joka kerta. Kun söimme Irakissa illallista, koko suku istui ison pöydän ympärillä. Söimme, puhuimme ja nauroimme. Sitä yhteenkuuluvuuden tunnetta on vaikea kuvailla.

Olen haaveillut, että muuttaisin takaisin Irakiin, mutta lasteni elämä on täällä. He ovat suomalaisia. Heillä on täällä paremmat mahdollisuudet saada hyvä elämä. Vanhin poikani valmistui juuri autonkorjaajaksi ja toinen poikani pääsi kauppaopistoon. Tyttöni Roza, elämäni ilo, käy vielä peruskoulua.
Lasteni onni on tärkeintä elämässäni. Heillä on täällä paljon ystäviä, ja toivon, että he saavat hyvän tulevaisuuden. Lapsissa on myös minun tulevaisuuteni. ●

Merja ajattelee, että päihderiippuvaiselle vanhemmalle puhuminen on turhaa, mutta lapsen hyväksi voi tehdä paljon. Merja itse päätti jo alakoulussa, ettei hänestä koskaan tule samanlaista kuin äiti ja isä.

Merjan, 33, ensimmäinen joulumuisto on tällainen:

Mummolassa on paljon väkeä, joulupukki on jättänyt lahjasäkin eteiseen. Yhdestä paketista löytyy sähkökitara, toisesta vaaleanpunaiset leikkipuhelimet.

Enot ja tädit ja muut sukulaiset ovat paikalla, mutta äiti ja isä ovat kotona.

Kun Merja joulun jälkeen viedään kotiin, vanhemmat ovat humalassa.

”Halusin kovasti esitellä uusia lahjojani. Isä innostui puhelimesta ja soitteli häirikköpuheluja olohuoneesta minulle. Hain puhelimen pois.”

Joinakin jouluina vanhemmatkin olivat mummolassa. Isä antoi enoille lahjaksi viinapullot, jotka lunasti takaisin, kun omat juomat loppuivat.

Perhe, joka oli erilainen kuin muut

”Jo lapsena ymmärsin, että perheemme on erilainen kuin monen muun. Isä oli alkoholisti ja äiti alkoholin suurkuluttaja”, Merja sanoo.

Tajusin kyllä, ettei äidillä ollut rahaa.

Sosiaalityöntekijät kirjoittivat raportteihin:

Perheen oloihin on pyritty vaikuttamaan sosiaalitoimen keinoin.

Erityisesti lapsen asema on huolenaiheena.

Lastensuojelullisin perustein lapsi on ollut päiväkodissa, mutta nyt sosiaaliviranomaisen yhteys lapseen on katkennut pitkän kuljetusmatkan vuoksi.

Mikään ei muuttunut, tuli häätö ja koulukiusaamista, rahaa oli vähän.

”Kerran sain äidiltä joululahjan. Se oli Lasten Kirjakerhon tilaajalahjaksi saatu reppu. Muistan olleeni kummastunut omituisesta lahjasta. Mutta tajusin kyllä, ettei äidillä ollut rahaa.”

Hoin itselleni: ei tämä ikuisuutta kestä

Koskaan ei voinut olla varma, mitä kotona tapahtuu, milloin vanhemmat alkavat juoda. Koko ajan oli arka ja epävarma olo.

Tuoreen kahvin tuoksu toi mieleen selvin päin olevan äidin.

”Olin jo pienenä itsenäinen ja kehitin rituaaleja, jotka auttavat vaikeissa tilanteissa. Hain turvaa esimerkiksi kahvinkeittimestä, jonka toin keittiöstä lattialle keskelle Barbie-leikkejä.”

Tuoreen kahvin tuoksu toi mieleen selvin päin olevan äidin.

”Tiesin jo lapsena, ettei minusta tule koskaan samanlaista kuin isäni. Uskoin niin kovasti parempaan tulevaisuuteen, että hoin itselleni: jaksa vielä, ei tämä ikuisuutta kestä.”

Merja syntyi vuonna 1983. Isä olisi toivonut poikaa.
Merja syntyi vuonna 1983. Isä olisi toivonut poikaa.

Koska te lopetatte juomisen?

”Murrosikäisenä joulut kotona olivat sitä samaa juomista kuin muulloinkin. Isäni istui sohvalla hädin tuskin tajuissaan ja aivasteli niin, että pitkät räkävanat valuivat rinnuksille ja lattialle.”

Olohuoneen pöydällä lojui kartonkitolkulla venäläistä mahorkkatupakkaa, joka haisi kammottavalta.

Olisin voinut olla viikon kateissa, eivätkä vanhemmat olisi huomanneet mitään.

”Kysyin usein äidiltäni, että joko huomenna lopetatte juomisen. Äiti vastasi krapulaisena, että eiköhän tämä nyt taas lopu, kun ei ole rahaakaan.”

Mikään ei muuttunut.

”Elin kuin irrallisena ihmisenä samassa talossa vanhempieni kanssa. Emme olleet läheisiä, en puhunut heille asioistani. Sain tulla ja mennä kuten halusin, en aina edes kertonut lähteväni jonnekin.”

”Olisin voinut olla viikon kateissa, eivätkä he olisi huomanneet mitään. Kun he joivat, ajantaju katosi. Aamulla kysyttiin, onko ilta ja koko vuorokausi oli ihan sekaisin.”

Sain perinnöksi pelon

Merja muutti kotoa 17-vuotiaana, opiskellessaan lukiossa. Hän opiskeli ensin sihteeriksi ja sitten perhepäivähoitajaksi.

Sosiaaliset tilanteet pelottivat. Merja ei halunnut tavata uusia ihmisiä tai joutua ryhmässä keskipisteeksi.

Ajatuskaruselli pyöri päässä, eikä sitä saanut pysäytettyä:

Teen itsestäni naurunalaisen, minne tahansa menenkin. Tai en tee. Ehkä kukaan muu ei huomaa. Tai kaikki kyllä huomaavat. Kädet hikoavat, kainalot hikoavat. Kompastun jalkoihini. Ärsyttävä minä, koita nyt olla kunnolla. Seuraavalla kerralla jään kotiin. 

Luulin saaneeni lapsuudesta vain pintanaarmuja, mutta olinkin väärässä.

”Kun kuvittelen mokaavani jotakin, mietin asiaa vielä kuukausien kuluttua. Kukaan muu ei muista, mutta itse muistaa ja häpeää, aina uudestaan ja uudestaan.”

Koko lapsuutensa ja nuoruutensa Merja ajatteli, että  kaikki on hyvin, kunhan pääsee kotoa pois, kauas vanhempien vaikutuspiiristä.

”Luulin saaneeni vain pintanaarmuja, mutta olinkin väärässä. On sittenkin tullut muutama syvempi viilto. Niistä sisääni on luikerrellut jotain pahaa ja mustaa häiritsemään aivojeni toimintaa.”

Merja ei antanut periksi.

”En ole käynyt terapiassa, mutta turvallinen ja arkiselta tuntuva parisuhde on eheyttänyt minua. Myös blogin kirjoittaminen ja sen kautta löytynyt vertaistuki ovat auttaneet ymmärtämään itseäni ja olemaan itselleni armollisempi.”

"Olin lapsena paljon yksin. Ajattelin, että kaikilla muilla on tavallinen ja onnellinen perhe", Merja sanoo.
"Olin lapsena paljon yksin. Ajattelin, että kaikilla muilla on tavallinen ja onnellinen perhe", Merja sanoo.

Tämä on turvallinen joulu

Merjan tytär toivoo joululahjaksi Frozen-kampauspöytää ja poika stunttirekkaa, jonka sisällä kulkee autorata. Lapset ovat nyt 3- ja 5-vuotiaita. Merja on naimisissa ja työskentelee yksityisenä perhepäivähoitajana.

”Lahjoja tulee hankittua lapsille aika avokätisesti. Paikkaan vajavaista lapsuuttani antamalla kaikkea sellaista, mitä itse toivoin ja halusin. Minulla ei ollut pienenä nukkekotia, tyttöni sai lahjaksi sellaisen viime jouluna, vaikka ei ollut sitä toivonutkaan.”

Mutta tärkeämpää on olla yhdessä ja rauhassa.

Päihderiippuvaiselle vanhemmalle puhuminen on turhaa, mutta lapsen hyväksi voi tehdä paljon.

”Tänäkin jouluna on lapsia, jotka viettävät joulun turvattoman katon alla. He miettivät, mitä muut tekevät nyt: pelaavatko korttia omien vanhempiensa kanssa, syövätkö yhteisessä pöydässä?”

Merja ajattelee, että päihderiippuvaiselle vanhemmalle puhuminen on turhaa, mutta lapsen hyväksi voi tehdä paljon.

”Jos on mahdollista, ota vieras lapsi mukaan joulun viettoon ja tee kaikkesi, että hän tuntisi olonsa tervetulleeksi ja arvostetuksi. Osallistu keräykseen tai lähde mukaan tukiperhetoimintaan. Älä ummista silmiäsi, vaan välitä ja puutu.”

Saatte anteeksi, äiti ja isä

Merjan perheessä ei syödä jouluna kinkkua, vaan lasagnea, koska kaikki pitävät siitä enemmän. Kuusi on kannettu kauniin hirsikodin olohuoneen nurkkaan. Spotify soittaa joulumusiikkia, Merja ja lapset laulavat ja tanssivat mukana.

”Lapsista paras on Smurffien Mikä joulu, mikä boogie.”

Merjan äiti saapuu samaan joulupöytään, kuten viime vuonnakin. Hän on ollut yli kaksi vuotta raittiina. Isä menehtyi maksakirroosin komplikaatioihin kesällä.

Merjan ikävöi isäänsä.

”Hyväksyin isäni juomisen vuosia sitten. En yrittänyt enää muuttaa häntä. Aloin ymmärtää, että kyse on sairaudesta.”

Lapset saivat halata vaaria puolestani, itse en uskaltanut.

Merja antoi isälle anteeksi, vähitellen.

”Alkoholistin lapsella ei ole velvollisuuksia siihen. Jos ei pysty, ei tarvitse. Jos pystyy, se helpottaa.”

Kun Merjan lapset tapasivat vaariaan, Merja pyysi näitä aina lähdön hetkellä halaamaan.

”Tuskin isä ymmärsi, että minä olisin halunnut halata myös. En vain uskaltanut. Lapset saivat halata puolestani.”

Merja kertoo elämästään myös Hirsitalon emäntä -blogissa.

Neulominen rauhoittaa Antti Holmaa aina, paitsi silloin kun pitää neuloa alfavillasukat. 

Näyttelijä Antti Holma alkoi harrastaa villasukkien neulomista pari vuotta sitten. Perusteet hänelle opetti manageri Sirkka, mutta vaikein eli kantapää oli opeteltava Youtuben neuvokkivideoista.

”Kolmen ensimmäisen sukkaparin kantapäät neuloin tuijottamalla Youtubea. Neljännet, viidennet, kuudennet ja seitsemännet osasin neuloa jo ilman ohjeita”, Antti sanoo.

”Neulon aina samaa perusmallia. Kuvioilla en, perkele, pelleile.”

Antti neuloo kolmosen bambupuikoillaan esimerkiksi lentokoneessa, matkustaessaan kotikaupunkinsa Lontoon ja Helsingin väliä.

Villasukkia syntyy myös leffojen kuvaustauoilla. Yleensä Antti ehtii neuloa leffan kuvaustauoilla kolmet sukat.

Cheekin eli Jare Tiihosen elämästä kertovan Veljeni vartija -leffan kuvauksissa kävi toisin. Tuplapäärooli Jarena ja tämän veljenä Jerenä teki viime kesän kuvausaikataulusta niin tiukan, että ensimmäinenkin sukka jäi puoleenväliin.

Sitä paitsi sillä kertaa Antti erehtyi pelleilemään kuvioilla. Pieleenhän se meni.

"Tein heti aloittelijan virheen. Kun yritin kirjailla kuviota, langat kiristyivät sukan alla ja menivät ihan myttyyn. Alfasukka lensi koriin ja jäi ikuisesti kesken."

”Olin suunnitellut kännykkäsovelluksellani alfa omega -villasukkamallin, jossa mustaan sukkaan kirjaillaan punaisella langalla kreikkalaiset a ja o”, Antti sanoo.

"Mutta näyttelinkin joka kohtauksessa enkä ehtinytkään neuloa. Sitä paitsi tein heti aloittelijan virheen. Kun yritin kirjailla kuviota, langat kiristyivät sukan alla ja menivät ihan myttyyn. Alfasukka lensi koriin ja jäi ikuisesti kesken."

Sillä kertaa neulominen vei hermot, mutta yleensä käy päinvastoin.

”Harrastan raivoneulomista. Kun haluan rauhoittua, alan neuloa. Neulomiskäsialani on hirmu tasaista ja kaunista. Parasta harrastuksessani on se, että villasukat voi antaa lahjaksi läheisille."