Auli Viitala sairastui ja menetti työkykynsä. Sitten tuli ero. Oma entinen, keskiluokkainen elämä tuntuu Aulista nyt kaukaiselta.
Kymmenen vuotta sitten, 35-vuotiaana, Auli Viitala sairastui ja menetti työkykynsä. Sairauslomat toimitussihteerin työstä uutistoimituksessa alkoivat. Viisi vuotta myöhemmin tuli avioero. Nyt Auli on määräaikaisella työkyvyttömyyseläkkeellä.
Auli köyhtyi. Köyhyys ei hävetä häntä.
Asioita ei voi valita vaan pitää ottaa halvin – ja yleensä ei ole varaa ottaa edes sitä.
”Häpeä on sellaisten ihmisten ylellisyys, joilla on varaa keskittyä tunteisiin. Köyhyydessä pahinta ei ole häpeä vaan rahan puute”, Auli sanoo.
Jos rahaa ei ole, siitä seuraa vaihtoehdottomuus. Asioita ei voi valita vaan pitää ottaa halvin – ja yleensä ei ole varaa ottaa edes sitä. Vaikka tarvitsisi jotain kipeästi, sitä ei voi välttämättä hankkia.
Suurempia ostoksia joutuu lykkäämään kuukaudesta toiseen. Uutta pesukonetta tai talvikenkiä hajonneiden tilalle ei voi ostaa, jos kaikki raha menee ruokaan, vuokraan ja julkisen liikenteen lippuun.
Perhe ei lähde mummolaan, kun junaliput sinne ovat heille liian kalliita.
Köyhän elämässä lapsen koululta tuleva ”retkelle saa ottaa mukaan jäätelörahaa” -viesti saa kuukausimenoja varten laaditun budjetin sekaisin.
Miksi tarvitsin yhtenäisen astiaston ja auton?
Auli ajattelee olevansa luokkaretkeilijä. Yleensä luokkaretki-termiä on käytetty kuvaamaan ihmisen sosiaalista nousua yhteiskuntaluokasta ylempään.
Aulin luokkaretki meni toisin päin.
”Jos suoraan sanon, entinen elämäntapani hävettää vähän. Silloin jotenkin koin, että tarvitsin asioita, joita en oikeasti tarvinnut.”
Yhtenäisen astiaston tai viinilasit, merkkikosmetiikkaa, auton.
”En totta puhuen muista enää, mitä silloin ajattelin. Mutta kun katson keskiluokkaa, heillä tuntuu olevan koko ajan jonkin asian hankkiminen kesken. Tavaran hankkiminen taas vaatii tosi paljon työn tekemistä.”
Kun Auli sanoo, että on työtön ja syrjäytynyt, hänen ajatellaan vitsailevan.
Entisessä elämässä oli luontevaa kysyä uudelta tuttavuudelta, mitä tämä tekee työkseen. Kun Auli nykyään joskus vastaa samaan kysymykseen, että on työtön ja syrjäytynyt, hänen ajatellaan vitsailevan.
”Nyt näen myös sen, että keskiluokassa puhutaan paljon rahasta puhumatta rahasta. Kun olin itse siinä puheessa mukana, en sitä huomannut.”
Ihmiset eivät keskustele euromääristä, mutta he keskustelevat esimerkiksi matkoistaan ja lasten harrastuksista.
Kun joku päivittelee, että taas pitää kuskata lapsi illalla jääkiekkotreeneihin, hän kertoo samalla, että hänellä on rahaa maksaa auto ja kallis harrastus. Kun joku harmittelee, että koronan vuoksi ei voi matkustaa ulkomaille, hän tulee samalla kertoneeksi, että varaa siihen olisi.
Poikkeuksellisen onnellinen ihminen
Vähän aikaa sitten Auli vei kummipoikansa ravintolaan. Ravintolassa he söivät sushia ja tulivat pikkuhiprakkaan. Auli ei katunut rahanmenoa hetkeäkään. Tuntui juhlahetkeltä jutella kunnolla ja kahdestaan aikuistuneen kummipojan kanssa.
”Köyhyyteen liitetään usein ajatus, että köyhän pitää aina olla tosi säästäväinen ja järkevä. Toinen köyhyyteen liitetty ajatus on, että köyhän elämä on automaattisesti kurjaa.”
Ei se ole, Auli sanoo.
”Olen mielestäni onnistunut äitiydessä, ja se on kaikkein tärkein elämäntehtäväni.”
”Minähän olen poikkeuksellisen onnellinen ihminen. Minulla on maailman paras ex-vaimo. On maailman parhaat lapset ja maailman parhaat naapurit. Ja koirakin on maailman paras.”
Aulin liitto kesti 19 vuotta. Lapset asuvat Aulin luona puolet ajastaan.
”Olen ylpeä, että olen pystynyt pitämään lapset luonani, vaikka olen sairas. Olen mielestäni onnistunut äitiydessä, ja se on kaikkein tärkein elämäntehtäväni.”
Auli on tehnyt itselleen listan asioista, joista hänen hyvä päivänsä koostuu. Kohtia on kymmenen, ensimmäinen kuuluu: aamulla kahvi ja lehti. Lue Aulin koko lista ja haastattelu Kodin Kuvalehdestä 8/2021 tai digilehdestä.
