"Se vähän toisi toivoa, jos edes Suomen valtion omistamat vanhat metsät suojeltaisiin. Ihme, jos Suomella ei ole siihen varaa. Niitä on niin vähän jäljellä", Aura Koivisto sanoo.
"Se vähän toisi toivoa, jos edes Suomen valtion omistamat vanhat metsät suojeltaisiin. Ihme, jos Suomella ei ole siihen varaa. Niitä on niin vähän jäljellä", Aura Koivisto sanoo.

Lapsena Aura Koivisto juoksi kilpaa sudenpentujen kanssa ja kylpi samassa ammeessa kuin saukko. Aikuisena häntä kauhistuttavat koko ajan hiljaisemmiksi muuttuvat keväät.

Lapsuudesta Korkeasaaressa Aura Koivisto, 57, muistaa ensimmäiseksi tassut, kuonot, kärsät ja turvat.

Esimerkiksi tapiirivauva Rufuksen kärsä tuntui somalta kättä vasten. Rufus-raasu oli jäänyt vaille emon hoivaa ja tykkäsi lutkuttaa Auran sormia.

Esteri-saukon tassut taas kutittivat, kun se molskahti Auran seuraksi kylpyyn.

Sisältö jatkuu mainoksen jälkeen

”Isä rakensi Esterille tikapuut, joita pitkin se pääsi ammeeseen”, Aura kertoo.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Esteri-saukko puri Auraa ainoastaan kerran. "Oma vika. Yritin ottaa siltä pois tiskihanskan, jonka se oli siepannut."
Esteri-saukko puri Auraa ainoastaan kerran. "Oma vika. Yritin ottaa siltä pois tiskihanskan, jonka se oli siepannut."

Häntä hymyilyttää. Hän istuu pirtinpöydän ääressä kotonaan Kuhmossa, rintamamiestalossa metsikön keskellä. Ikkunan takana pyrähtelevät tiaiset ja närhet ruokintapaikalla, jonka Auran puoliso Risto Sauso, 69, on niille viritellyt. Yhtenä yönä siellä kävi ahma poimimassa linnuille varatun läskinkappaleen, ja on kylällä nähty susiakin.

Niin, tosiaan, lapsena Aura oppi myös sen, miltä aikuisen suden kieli tuntuu.

”Yksi Korkeasaaren susista asui vähän aikaa yksin tarhassaan ja oli ikävissään. Kävin sen luona leikkimässä. Silitin sitä verkon läpi, ja se nuoli kättäni.”

Koiviston perhe oli muuttanut Korkeasaareen jouluna 1968, vähän ennen kuin Aura täytti viisi vuotta. Vanhemmat olivat koulutukseltaan biologeja. Isä Ilkka Koivisto oli eläintarhan johtaja, äiti Sesse Koivisto kotiäiti ja kirjailija.

”Koti Korkeasaaressa oli minulle kuin Peppi Pitkätossun Huvikumpu.”

Isossa vanhassa puuhuvilassa asuivat lisäksi Auran isosisko Minna, isoveli Kimmo, ja sitten ne kuonokkaat ja kärsäkkäät. Tullessaan ne olivat orpoja, sairaita tai emonsa hylkäämiä. Koska Korkeasaaressa ei vielä ollut villieläinsairaalaa, eläinlapset saivat vahvistua ihmisperheessä, kunnes ne saattoi siirtää tarhaan.

Tapiiri Rufus oli vielä tuttuvauva, kun se tuli Koivistoille kotihoitoon.
Tapiiri Rufus oli vielä tuttuvauva, kun se tuli Koivistoille kotihoitoon.

Iloa, sitä se oli, kaikin aistein. Sudenpennut tuoksuivat ihanasti koiralta. Ahmanpoikasten turkki tuntui silittäessä suloisen villavalta. Tiikerinpennun kanssa hippaa juostessa Auralle tuli kuuma ja nauratti.

”Koti Korkeasaaressa oli minulle kuin Peppi Pitkätossun Huvikumpu.”

Sielunmaisemassa elävät sudet ja sammalet

Auran sielunmaisemassa kasvaa kilpikaarnaisia mäntyjä ja järeitä kuusia ja haapoja, Kainuun aarniometsien puita. Sammaloitunutta lahopuuta on paljon ja metsä niin laaja, että sinne mahtuu monenlaista: kangasmetsää, korpea, lampia, puroja ja kelojen reunustamaa suota.

”Ihmiset aina sanovat, että eihän vanhassa metsässä kasva edes marjoja. He ajattelevat silloin pimeää korpikuusikkoa, mutta kun vanha metsä on tarpeeksi iso, se on monien metsätyyppien mosaiikki. Marjat löytyvät suolta, lampien rannoilta ja mäntykankailta.”

Aura Koivisto on kirjoittanut lastenkirjoja, romaaneja ja pääasiassa eläin- ja luontoaiheisia tietokirjoja. Viime vuonna häneltä ilmestyi kaksi kirjaa, Ei mikä tahansa metsä ja Merilintuja ja lintuihmisiä.
Aura Koivisto on kirjoittanut lastenkirjoja, romaaneja ja pääasiassa eläin- ja luontoaiheisia tietokirjoja. Viime vuonna häneltä ilmestyi kaksi kirjaa, Ei mikä tahansa metsä ja Merilintuja ja lintuihmisiä.

Sielunmaisemaan kuuluvat myös suurpedot. Niitä ei tarvitse nähdä. Tärkeintä on tietoisuus, että ne ovat siellä.

Aura ja Risto ovat löytäneet retkillään vaikka kuinka paljon suden jälkiä ja jätöksiä. He tietävät, että sudet ovat katselleet heitä monta kertaa. Silti Aura on nähnyt suden luonnossa vain kerran. Se seisoi yhtenä aamuna kotitiellä postilaatikon luona, kun hän oli lähdössä kävelylle Mustin kanssa.

”Se katsoi meitä vähän aikaa ja juoksi sitten metsään. Häntä koipien välissä, reppana, kun tajusi, että siinä on ihminen.”

Kevätaamun hiljainen metsä

Monesti Aura miettii, miten paljon näissä metsissä voisi asua pelkästään kanalintuja, jos metsä saisi kasvaa rauhassa. Kun luonnontutkija Carl von Linné kuljeskeli Lapissa 1700-luvulla, hän kirjoitti paikallisten syövän kanalintuja kuin leipää. Saalista rahdattiin Tukholmaankin.

”Me tuijotamme aina vain omaa aikaamme. Kun nuori ihminen ryhtyy nyt harrastamaan lintuja, tämä on hänelle normaali lintumäärä. Sukupolvi sukupolvelta totumme siihen, että eläimet vain vähenevät.”

”Lintujen väheneminen on niin järkyttävää, ettei sitä tahtoisi edes uskoa.”

Tänä talvena Auran ja Riston ruokintapaikalla on vieraillut neljä hömötiaistakin, vaikka laji on käynyt vähiin Kuhmossa ja kaikkialla. Koko metsälinnusto on vähentynyt. Se on tapahtunut vain parissa vuosikymmenessä.

1990-luvulla Aura ja Risto tekivät lintulaskentoja suojelualueilla Helsingin yliopistoa varten. Kirkkaina kevätaamuina Aura ihmetteli, miten hän ikinä kykenisi erottamaan lajit ja määrät, kun lintujen aamukuoro oli niin huumaava. Harmaasieppo, pohjansirkku, käki…

”Nyt täällä on kevätaamuja, ettei metsässä kuule oikeastaan mitään. Lintujen väheneminen on niin järkyttävää, ettei sitä tahtoisi edes uskoa”, Aura sanoo.

Aura Koivisto on elänyt Korkeasaari-lapsuutensa jälkeen pitkälle omavaraista elämää maaseudulla Virossa ja eri puolilla Suomea. Voit lukea koko jutun Auran elämästä Kodin Kuvalehden numerosta 2/2022 tai tilaajana digilehdestä.

Sisältö jatkuu mainoksen alla