Tietokirjailija Jani Kaaro jätti 16-vuotiaana lukion kesken ja lähti seuraamaan lintujen kevätmuuttoa. Nyt Jani toivoo poikiensa oppivan luonnon hienouden ja saavan turvallisuuden tunteen, jota hän itse ei isältään saanut.
Isän perintö mahtuu kauppakassiin. Sellaiseen isoon muoviseen, jonka kylkeen on painettu kuva kahvipavuista. Isän kuolemasta on puolitoista vuotta.
Jani Kaaro tyhjentää kassin sisältöä banaanilaatikolle, joka tavallisesti toimittaa tietokonepöydän virkaa.
”En minä näitä ole juuri tutkinut”, hän sanoo ja kaivaa esiin pölyn kuorruttaman DVD-kotelon.
Kannen perusteella se sisältää tallenteen keskusteluohjelma Voimalasta. Jani oli kutsuttu siihen kertomaan tietokirjailijan ja tiedetoimittajan näkemystä oikeaoppisesta syömisestä.
”Joku on tallentanut sen isälle. Ei hän sitä itse ole tehnyt.”
Vähän syvemmältä löytyy valokuva-albumi. Jani selaa sen nopeasti.
Inttikuvassa isä on totinen. Hääkuvassa hän hymyilee suu kiinni, etteivät huonot hampaat näkyisi. Sitten on jonkun kastejuhla, ehkä Janin. Jani ja pikkuveli jossain meren rannalla. Joku valkopartainen mies. Kuvien alle ei ole kirjoitettu mitään.
”En ollut tavannut isää 15 vuoteen, mutta äiti toi hänet meille. Oli se aika kiusallista.”
Yhdessä kuvassa Jani on aikuinen ja katsoo totisena vieressä istuvaa isää.
”Tuon tilanteen muistan. Hän oli tullut ensimmäistä kertaa katsomaan vauvaikäistä poikaani. En ollut tavannut isää 15 vuoteen, mutta äiti toi hänet meille. Oli se aika kiusallista”, Jani kertoo.
”Äiti tämän albuminkin on koonnut. Hän piti huolta tällaisista jutuista, vaikka erosi isästä jo 1980-luvulla.”
Sotilaspassi, ajokortti, pankkikortti, levyllinen Arja Saijonmaata, Irwiniä.
Kaksi Janin kirjoittamaa tietokirjaa, Hyönteisharrastajan opas ja Kaiken oudon ensyklopedia. Äidin hankkimia nekin.
Sitten löytyy isän omaa käsialaa. Ohuen puhelinmuistion etusivulle on kirjoitettu kuin listaksi lyhyitä lauseita:
Pepa kuoli. Eila kuoli. Kaksoset. Liisi kuoli.
Lauseiden perässä ovat päivämäärät.
”Tämä on aika koskettava”, Jani huomaa.
”Isä on kirjannut tähän tärkeät tapahtumat. Pepa oli hänen veljensä, Eila ja Liisi naisystäviä, kaksoset minun nuorimmat poikani.”
Isän jäämistö sisälsi myös kartongin tupakkaa ja korkkaamattoman votkapullon, mutta ne sai Janin pikkuveli.
Perinnönjako oli siinä.
/kodinkuvalehti.fi/s3fs-public/wysiwyg_images/kaaro_poydan_luona.jpg?itok=Mu8YIkw_)
Tämän isän kodissa
Yläkerrassa on kaksi makuuhuonetta, alhaalla yksi. Porvoolaisessa rivitalonpätkässä riittää tilaa, vaikka kaikki kolme poikaa olisivat yhtä aikaa Janin luona.
”Minulla on lapsia kahdesta liitosta.”
16-vuotias esikoinen on nytkin Janin luona. On kesäloma, ja hän nukkuu vielä.
Myös 6-vuotiaat kaksospojat palaavat tänään päiväkodista isän luo, jossa he asuvat puolet viikosta. Olohuoneen pöydällä odottavat Uno-kortit, Ensimmäinen tietopelini -lautapeli ja monta poikien tekemää piirustusta eläimistä.
Ilman jo lapsena löytämäänsä luontoharrastusta Janin olisi ollut paljon vaikeampi jaksaa.
Tänäänkin Jani ja pojat lähtevät jokapäiväiselle luontoretkelle. Pojat ovat luontoihmisiä aivan kuin isänsä. Ilman jo lapsena löytämäänsä luontoharrastusta Janin olisi ollut paljon vaikeampi jaksaa.
/kodinkuvalehti.fi/s3fs-public/wysiwyg_images/kaaro_pehmoja.jpg?itok=RmLKDJev)
Janin elämä on juuri nyt tavallista lapsiarkea, mutta on siinä muutakin. Toisen kaksosen leukemiaan liittynyt kauhea kriisi. Ero. Kaikenlaista.
Ennen tapaamistamme Jani on lähettänyt minulle sähköpostiviestin:
”Enemmän tuntuu nyt olevan asioita, joista ei voi puhua, kuin niitä, mistä voi.”
Päätämme, että puhumme enimmäkseen lapsuudesta, isästä ja pojasta. Samalla tulemme puhuneeksi vähän elämän tarkoituksestakin.
Rahat kurkusta alas
Tämä on hyvin varhainen muisto.
Jani istuu syöttötuolissa ruokapöydän ääressä, ja isä syöttää hänelle voiperunaa. Isä lohkaisee palan keitetystä perunasta, kastaa sen voihin ja tähtää pojan suuhun. Täältä tulee kirahvi. Täältä tulee elefantti.
Toinen muisto on vähintään yhtä kaukaa. Siinä Jani on samassa huoneessa äidin ja isän kanssa. Äiti juoksee ja heittäytyy sängylle itkemään. Isä seisoo sängyn vieressä ja vaikuttaa jotenkin kylmältä.
”Tästä minä kysyin äidiltä, että mikähän on, kun tämmöisen muistan. Äiti kertoi, että isä oli silloin menossa tanssimaan ja äiti luuli, että hänellä on toinen nainen.”
On sellaisiakin muistoja, joissa koko perhe on yhdessä, ongella vaikka. Koti oli Haminassa ja Hamina meren rannalla, joten onkipaikat löytyivät läheltä. Venettä tai kesämökkiä ei muistoihin liity. Sellaisiin ei ollut varaa, koska isä joi rahat.
Monta kertaa, kun Jani tuli koulusta, isä makasi eteisessä sammuneena.
Kaikki pyöri sen ympärillä, että isä joi.
Monta kertaa, kun Jani tuli koulusta, isä makasi eteisessä sammuneena. Joskus hän oli ulostanut housuihinsa.
”Muistan sen hajun. Se oli erikoinen, nestemäinen”, Jani sanoo.
Hän ei muista erityisesti hävenneensä isän juomista. Villiä oli meno naapurustossakin. Perheen mustavalkoinen televisio häntä kyllä hävetti, koska kaikkien kavereiden kotona oli jo 1970-luvun loppupuoliskolla väritelkkari. Statustaan nostaakseen Jani kertoi koulussa, että heilläpä on kaksi autoa.
”Kaverit nauroivat, että ei ihme, kun molemmat ovat sellaisia romuja. Toinen oli Morris Mini ja toinen Sunbeam-jotakin. Sitä sanottiin sumpiksi.”
Molemmat vanhemmat tarvitsivat autoa, sillä molemmat kävivät töissä. Äiti oli myymäläautossa myyjänä. Isä teki töitä raksoilla, maalasi nimiä laivojen kylkiin ja hankki hyvin.
Outo koulu, mutta tuli käytyä
Pienenä Jani kulki äidin perässä, osoitti kirjaimia ja kyseli, mikä tuo on. Pian hän oppi lukemaan ja viihtyi sen jälkeen yksinään kirjojen parissa. Parhaita olivat eläinkirjat, joita äiti ja Jani hakivat Haminan kirjastosta.
Leluista kivoimpia olivat muovieläimet. Oli leijona ja tiikeri, ja leikeissä ne söivät toisiaan vähän niin kuin Tarzanissa.
”Tarzan oli suurin idolini, viidakon valtias ja eläinten ystävä.”
Sitten alkoi koulu. Koko ensimmäisen kouluviikon äiti istui luokkahuoneen perällä, koska Jani ei suostunut jäämään sinne yksin.
Matematiikan tunnilla Jani kieltäytyi piirtämästä joukkoa, jossa on kaksi alkiota. Hän ei ymmärtänyt, miksi ei voinut tehdä niin monta alkiota kuin huvitti. Piirustustunnilla hän suttasi lyijykynällä paperin täyteen viivoja ja kertoi, että siinä on kasa kuivia heiniä.
Viikon jälkeen Jani oli helpottunut. Koulu oli outo, mutta tulihan käytyä. Kun hänelle valkeni, että sinne pitää mennä seuraavallakin viikolla eikä äiti tule mukaan, hän puhkesi epätoivoiseen itkuun.
Niin Janille on kerrottu. Itse hän ei muista ensimmäisistä kouluvuosista paljon mitään.
Sen hän on kuullut, että hän oli laskeutunut usein kesken tunnin luokan lattialle tekemään uintiliikkeitä. Opettaja raportoi siitä vanhemmille, mutta ei siihen sen enempää puututtu. Kun poika kerran osaa lukea, laskea ja kirjoittaa, antaa sen uida.
Viikonlopun näytelmät
Jani käy kurkistamassa ovenraosta esikoisen huoneeseen. Tulisitko aamiaiselle, hän kysyy, mutta teiniä nukuttaa vielä.
Jani palaa sohvalle perintökassin viereen. Hän kertoo miettineensä syytä siihen, ettei alaluokista jäänyt hänelle muistikuvia. Yksi syy voisi olla kaoottisen kotielämän aiheuttama stressi.
Kun isä ei ollut töissä, hän kiersi naapurista naapuriin ja joi. Jani koetti pysyä kärryillä isän reiteistä, jotta osaisi kertoa äidille, kun tämä palasi töistä tai lenkiltä.
Kun isän laskuhumala koitti, äiti oli yleensä jo mennyt nukkumaan. Jani istui veljen kanssa tv:n ääressä, katsoi mustavalkoisia ohjelmia ja piti korvat auki.
”Jossain vaiheessa vain luovuin toivosta, että elämästä jotain tulisi.”
”Isä meni lyödyn oloisena äidin huoneeseen, ja äiti sanoi, että voitaisiinko jutella, kun olet selvin päin. Sitten isä itki, sääli itseään ja sammui. Tätä näytelmää seurasin ovenraosta joka viikonloppu”, Jani kertoo.
Hän ei muista, toivoiko tai pelkäsikö hän, että äiti ja isä eroaisivat.
”Jossain vaiheessa vain luovuin toivosta, että elämästä jotain tulisi.”
Satakieli kämmenellä
Heti ensimmäisellä retkellä verkkoon lensi satakieli.
Retkikaveri, lintumies Hannu Repo huomasi unohtaneensa rengastusvälineet ja lähti hakemaan niitä kotoa vähän matkan päästä. Ensin hän kuitenkin neuvoi Janille, miten lintua pidellään ja laski sen pojan käteen odottamaan.
Jani oli vähän toisella kymmenellä. Satakieli tuntui kämmenen sisällä lämpimältä ja tärisevältä.
”Aikuisen nälkä oli kova, ja luonto-harrastukseen keskittyminen vei ajatukset muusta.”
”Linturetket aikuisten miesten kanssa ovat suloisimmat kokemukset, mitä olen tästä elämästä onnistunut saamaan. Aikuisen nälkä oli kova, ja luontoharrastukseen keskittyminen vei ajatukset pois muusta”, Jani kertoo.
Samoihin aikoihin Jani liittyi Luonto-Liittoon ja alkoi opiskella kovakuoriaisia. Tuli yksi huippuhetki lisää. Jani pääsi aikuisen luontoliittolaisen Seppo Karjalaisen kanssa Helsingin Eläinmuseoon tapaamaan hyönteistutkijoita.
”Tuntui kuin olisin tullut salattuun puutarhaan.”
Eläinmuseon lattia narisi joka askeleella. Ilma tuoksui vanhoilta sikarilaatikoilta, joihin kokoelmien hyönteiset oli neulattu. Ovissa luki sellaisia nimiä kuin Huldén, Ahlbrecht, Biström ja Silfverberg, ja ovien takana istui tyyppejä piippu suussa. Kun Jani kysyi heiltä hyönteiskokoelmansa vaikeista tapauksista, he tunnistivat monet niistä suoralta kädeltä.
Janista tuntui uskomattomalta, että sellaista oli olemassa. Se oli tiedettä, tutkimusta, toinen maailma.
Ensimmäisessä maailmassa tapahtui muuta. Isä oli muuttanut pois kotoa, kun Jani oli 13-vuotias. Samaan aikaan oli alkanut koulukiusaaminen, jota jatkui lukioon asti.
Ensimmäisen lukiovuoden kevätpuolella koulussa lähti kiertämään huhu, että jos Jani näyttäisi naamaansa penkkaripäivänä, hän saisi turpaan.
Jani ei näyttänyt. Hän ei mennyt kouluun enää koskaan. Hän liftasi Ouluun ja vetäytyi pariksi viikoksi Tauvon lintuasemalle seuraamaan lintujen kevätmuuttoa.
Kuka olet? Kirjoita lisää
Jo parin vuoden ajan Jani oli liftaillut ympäri Suomea ja ollut pitkät ajat tavoittamattomissa. Hän kiersi Luonto-Liiton leireillä ja sieltä saamiensa kavereiden luona. Välillä hän soitti äidille ilmoittaakseen, missä oli menossa.
Ilmoitusasiana äidille tuli sekin, että poika on nyt keskeyttänyt koulun. Vähän sen jälkeen tämä muutti Helsinkiin ja meni töihin Luonto-Liiton Nuorten luontolehteen.
”Sain työpaikan sillä ehdolla, että jatkaisin ohessa lukiota. Yritin, jopa kahdesti, mutta ei siitä tullut mitään.”
Asunnot Helsingissä vaihtelivat. Ensin 16-vuotias Jani aloitti suhteen 36-vuotiaan perheenäidin kanssa ja asui hänen työhuoneellaan. Myöhemmin hän asui opiskelija-asunnoissa, eteisissä ja yhteisöissä. Omaisuus kulki jätesäkissä.
Eräänä kevätiltana Jani jäi töiden jälkeen Luonto-Liiton toimistoon ja kirjoitti yön aikana jutun siitä, miten maastosta löytyneen ruumiin kuolinaika voidaan määrittää hyönteisten perusteella. Hän lähetti jutun Helsingin Sanomiin.
”Seuraavana päivänä lehdestä soitettiin, että kukas sinä olet, kirjoita lisää.”
Kohta Jani teki freelancerina tiedeuutisia ja koko sivun tiedejuttuja, kirjoitti ja pelkäsi. Hän oli varma, että pian joku huomaa hänen olevan vain parikymppinen koulupoika, joka ei oikeasti osaa mitään.
”Mutta aina niitä juttuja kiitettiin aivan mahdottomasti.”
Jani kirjoitti Hesariin liki 15 vuoden ajan. Kun lehti oli käynnistänyt verkkosivut, Jani kirjoitti sinne kolumneja. Ne saivat tuhansia ja kymmeniätuhansia jakoja.
”Ihminen tarvitsee hyväksyntää ja rakkautta. Minä sain sitä työn kautta. Muulla tavalla en osannut ottaa sitä vastaan.”
Vuonna 2012 hän sai tiedonjulkistamisen valtionpalkinnon lasten- ja nuortenkirjasta Evoluutio. Vuonna 2015 hänet valittiin Vuoden tiedetoimittajaksi. Sosiaalisessa mediassa pyöri parhaimmillaan kolme Jani Kaaro -faniklubia.
Tuntui hyvältä.
”Ihminen tarvitsee hyväksyntää ja rakkautta. Minä sain sitä työn kautta. Muulla tavalla en osannut ottaa sitä vastaan.”
/kodinkuvalehti.fi/s3fs-public/wysiwyg_images/kaaro_niitylla.jpg?itok=q1qpjMCr)
Isälläkin on elämä
Vuonna 2003 Jani oli 32-vuotias ja hänestä tuli yllätyspojan isä.
”Yllätys sikäli, että ultrassa jäi jotain näkymättä ja päättelimme, että tulee tyttö.”
Vauva osoittautui katastrofinukkujaksi. Hän heräili kolmen vartin välein läpi yön ja itki paljon. Yöllä Jani kanniskeli vauvaa, päivällä hän teki töitä.
”Se oli vain väsymystä ja selviämistä.”
Yhtenä yönä Jani valvoi taas umpiväsyneenä. Poika valvoi sylissä pää isän rintaa vasten. Sitten hän katsoi Jania silmiin ja hymyili. Vauvan ensimmäinen hymy.
”Silloin ajattelin, että kyllähän tämä alkaa sujua.”
Kun Janin isä täytti 60 vuotta, Jani ja parivuotias esikoinen lähtivät käymään hänen luonaan. Isä asui naisystävänsä kanssa, ja naisystävällä oli pieni tyttärentytär.
Kävi ilmi, että isä ja pikkutyttö olivat hyviä ystäviä. Janiin isä piti yhteyttä kännisten puheluiden kautta, mutta tyttöä hän haki säännöllisesti päiväkodista ja laittoi tälle välipalaa. Syntymäpäivälahjaksi tyttö esitti isälle tanssin.
”Ei se minusta miltään tuntunut, että hänellä ei ollut suhdetta omaan lapsenlapseensa mutta tuohon tyttöön oli. Ajattelin, että ihan hyvä. Isälläkin on siis jonkinlainen elämä.”
Ei erityinen elokuvakohtaus
Uudenvuodenpäivän aamuna 2019 Jani heräsi äidin puheluun. Isä oli viety sairaalaan. Paksusuolen syöpä, levinnyt kaikkialle. Ei, isä ei halunnut, että kukaan tulee katsomaan.
”Vähän myöhemmin kävin kuitenkin. Se oli viimeinen kerta, kun hänet näin, mutta ei siitä tapaamisesta erityistä elokuvakohtausta saisi”, Jani sanoo.
Ensin isä ei tunnistanut poikaansa. Sitten hän kysyi, oliko Janin pikkuvelikin paikalla. Jani vastasi, että hän oli tullut yksin eikä ollut soittanut etukäteen, koska jos hän olisi soittanut, isä olisi sanonut, että älä tule. Siinäpä tärkeimmät.
Isä pääsi sairaalasta, mutta kuoli naisystävänsä viereen ensimmäisenä tai toisena yönä kotiinpaluun jälkeen. Jani ei muista, kumpana. Naisystävä soitti uutisen Janille.
Dumpattu kipu menee ohi, mutta ei katoa, Jani selittää. Se jää vaanimaan pään ympärille kuin korppikotka.
Miltä tuntui saada sellainen puhelu?
”Ei se tuntunut. Olen pari vuotta käynyt terapiassa, ja siellä on arveltu, että olen jo pienestä oppinut dumppaamaan psykologisen kivun pois mielestäni”, Jani vastaa.
Dumpattu kipu menee ohi, mutta ei katoa, hän selittää. Se jää vaanimaan pään ympärille kuin korppikotka.
Perintökassi pojille
Esikoisen synnyttyä Jani ajatteli, että ainakaan hän ei voi mokata yhtä pahasti kuin oma isä. Hänen ei tarvitse edes yrittää mitään, ja hän on silti jo vähän parempi.
Lasten kasvaessa Jani on alkanut ajatella, ettei isyys olekaan niin yksinkertaista.
”Kun olen terapiassa päässyt kiinni ongelmiini, olen alkanut ahdistua, siirränkö niitä tahtomattani eteenpäin lapsilleni.”
/kodinkuvalehti.fi/s3fs-public/wysiwyg_images/kaaro_isan_tavarat.jpg?itok=lzoes3zW)
Jos suinkin voisi, tällaisen perintökassin Jani omille pojilleen antaisi:
Jos vain saisitte lapsuudessanne sellaisen turvallisen tunteen, että olette rakastettuja ja arvokkaita.
Jos vain saisitte lapsuudessanne sellaisen turvallisen tunteen, että olette rakastettuja ja arvokkaita.
Jos silloin voisitte myöhemmin elämässä tuntea olonne hyväksi vain siksi, että satuitte syntymään tänne maapallolle ja saatte täällä elää.
Jos sen vielä sisäistäisitte, että omanarvontunnetta ei tarvitse lunastaa teoilla eikä toisten pinnallisella hyväksynnällä.
”Vähän niin kuin siinä virressä: Vain armosta me olemme pelastetut, emme tekojemme kautta, ettei kukaan kerskaisi.”
Tässä kohdassa haastattelua Janin pitää lopettaa. Sanat alkavat loppua, ja vielä ennen neljää pitäisi saada valmiiksi apuraha-anomus. Sen jälkeen on aika hakea kaksoset päiväkodista ja pakata luontoretkelle evääksi pillimehua ja hyviä keksejä.
Viikkoa myöhemmin Jani lähettää sähköpostiviestin. Hän haluaa kertoa vielä, että hänen lempisanontansa on life gives you lemons. Elämä antaa sitruunoita.
Life gives you lemons eli elämä antaa sitruunoita. "Se on niin yksinkertainen ja ihana totuus elämästä."
”Se on niin yksinkertainen ja ihana totuus elämästä. Minusta tärkeintä ei ole se, mitä tehdä, kun elämä antaa sitruunoita, vaan ymmärtää, että elämä antaa niitä. Sitten kun olet kuollut, et enää voi saada sitruunoita. Sitruunat kuuluvat elämään”, hän kirjoittaa.
”Kun elämä antaa sitruunoita, se tarkoittaa, että olet keskellä elämää ja sitten sinä elät päivän, toisen, kolmannen. Tulee hyviä päiviä, huonoja päiviä, vanhenet, lapsesi vanhenevat. Mitä tulee elämän tarkoitukseen, se on minun mielestäni vain tämä: mennä vielä seuraavaan päivään kaiken sen keskellä, mitä elämä antaa.”
Ei yhtään hullumpi isänperintö.
Henkilöjuttu Jani Kaarosta on julkaistu Kodin Kuvalehdessä 17/2020.
