Ritva sai asiakkaalta ruusun kesälomansa kunniaksi. Se ilahdutti. "Joku ajatteli juuri minua."
Ritva sai asiakkaalta ruusun kesälomansa kunniaksi. Se ilahdutti. "Joku ajatteli juuri minua."

Miljoona suomalaista kokee itsensä yksinäiseksi. Ketkä kuuntelevat heitä, joilla ei ole ketään muuta? Juttusarjan toisessa osassa tavataan helsinkiläinen baarinpitäjä Ritva Hiironen, 69. Hän kuuntelee asiakkaidensa huolia ja kuivaa kyyneleet, mutta ilman heitä Ritva olisi yksinäinen itsekin.

"Eikka, Ville, Masa, Mäsä-Masa, Paroni... Kanta-asiakkailla on baarissani nimellä varustetut tuopit, tuossa ne tiskin päällä roikkuvat.

Suurin osa tuoppien omistajista on jo kuollut, he olivat vanhempia ihmisiä. Mutta tuoppeja en heitä pois, eikä niistä saa juoda kukaan muu. Välillä joku tulee kysymään enon tai papan tuoppia ja hörppää siitä oluen vainajan kunniaksi.

Olen pitänyt tätä baaria viisitoista vuotta ja sitä ennen muutamaa muutakin. Tiskin takaa näen ja kuulen koko ajan, missä mennään ja mikä on ilmapiiri.
Jos joku nakkelee nuuskamällit lattialle, pyydän keräämään ne. Jos jonkun juoma kaatuu vaatteille, kuivaan housut äkkiä hiustenkuivaajalla. Jos joku itkee niin, että nenä valuu, vien paperiservietin.

Monet istuvat täällä seitsemänkin tuntia yhteen menoon, koska baarissa he eivät ole yksin.

En vain kaada kaljaa, vaan olen paikalla, läsnä. Sellaista ihmiset tarvitsevat. Monet istuvat täällä seitsemänkin tuntia yhteen menoon, koska baarissa he eivät ole yksin. Kotona ehkä olisivat.

Kun avaan, ensimmäiset asiakkaat ovat jo odottamassa. Kun suljen paikan kahdelta, toivotan lähtijöille hyvää yötä. Ajattelen, että välttämättä kukaan muu ei toivota.

Nykyään asiakkaat puhuvat paljon rahahuolista. Toinen kova pala ovat erot ja varsinkin se, jos lapsetkin viedään siinä samassa. Monet jäävät niin solmuun ongelmiensa kanssa, että vedet tulevat omiinkin silmiin.

Kuunteleminen on tärkeämpää kuin se, mitä surijalle sanoo.

Kuunteleminen on tärkeämpää kuin se, mitä surijalle sanoo. Niin olen tämän asian järkeillyt. Usein en edes sano mitään. Ja monesti sanani eivät kuitenkaan auttaisi.

Joskus on avuton olo. Erityisesti iäkkäiden ihmisten alkoholinkäyttö on mennyt ihan hirveäksi. He kallistelevat kotonaan pulloa ja murehtivat menneisyyttä ja yksinäisyyttä. Sitten he tulevat baariin ja sama murehtiminen jatkuu.

Silloin minun paras apuni voi olla, etten myy heille, vaan kaadan vettä lasiin. Jankutus tai paheksuminen eivät muuttaisi mitään. Kyllä se on niin, että muutoksen pitää lähteä itsestä.

Jos asiakas uskoutuu, en koskaan seuraavalla kerralla kysy, että mikäs tilanne on nyt.

Aikaisemmin yritin pyydellä tällaisia tapauksia kanssani uimaan ja jumppaan, mutta ei heillä muka ole koskaan aikaa.

Minun paikassani on sellainen kirjoittamaton sääntö, että asioihin ei palata. Jos asiakas uskoutuu, en koskaan seuraavalla kerralla kysy, että mikäs tilanne on nyt.

En tiedä, onko tämä periaate ihan hyvä. Asiat jäävät jotenkin kesken. Saiko joku huoltajuusriidan sovittua, voiko hän viedä lapsensa lauantaisin uimaan? Myönsikö seurakunnan diakoni avustusta vuokrarästeihin?

Tällaisia asioita mietin öisellä kotimatkallani. En saa niihin koskaan vastausta.

Olisin itsekin yksinäinen ilman asiakkaitani.

Olen 16-vuotiaasta tehnyt niin paljon töitä, etten ole ehtinyt kerätä ympärilleni ystäviä. Ei minulla ole ketään, jolle voisin soittaa ja kysyä, että lähdetäänkö käymään jossakin.

Töissä en ole pelkästään kuuntelija, vaan myös minua kuunnellaan. Saanpahan edes jotakin puhua, kun aina on joku höpöttelykaveri. Ei kaiken tarvitse olla syvällistä, höpöttelykin tekee ihmiselle hyvää.

Kun Sirdie-baarini Jukeboksista soi Jääkärimarssi tai Fredin Kolmatta linjaa takaisin ja ympärillä kuuluu puheensorinaa, olen tyytyväinen.

En aio jäädä eläkkeelle vielä pitkään aikaan. Kestäisipä terveys. Baarissani en ole yksin."

Juttu on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 16/2017.