Elinan ja OIiverin kodissa kaikilla esineillä on tarina. ”Tykkään maailmasta, jonka Oliver on rakentanut. Alan vähitellen ymmärtää, että tunnelmaa ei voi ostaa kerralla kaupasta”, Elina sanoo.
Elinan ja OIiverin kodissa kaikilla esineillä on tarina. ”Tykkään maailmasta, jonka Oliver on rakentanut. Alan vähitellen ymmärtää, että tunnelmaa ei voi ostaa kerralla kaupasta”, Elina sanoo.

Elina Backman elää kodissa, jonka jokaisen yksityiskohdan on valinnut puoliso, antiikkiasiantuntija Oliver Backman.

Se on liian halpa ollakseen totta. Jugendkynttilänjalka itsepalvelukirppiksellä – kympillä!

Löytämisen riemu iskee kuin adrenaliinipiikki. Hetkellinen onnen tunne, euforia. Kutina siitä, että käsillä on ainutlaatuinen tilaisuus.

”Se on sellainen jes! Tämä on aarre”, Oliver Backman, 42, kuvailee.

Vanhat esineet ovat Oliverin intohimo ja jes-hetki harrastuksen suola. Vaimo Elina Backman, 34, kutsuu Oliveria keräilijäksi. Mies itse käyttää mieluummin ilmausta vanhan tavaran entusiasti. Oliver ei luetteloi löytöjään, kuten perinteiset keräilijät tekevät.

Elinan, Oliverin, pariskunnan 2-vuotiaan tytön ja Oliverin 10-vuotiaan pojan koti on vastakohta pelkistetylle sisustustyylille, johon moni tuntuu nykyisin pyrkivän. Kaikkialla on kummallisten esineiden kokoelmia: krumeluureja kynttilänjalkoja, japanilaista posliinia, valtavia kattokruunuja, peltirasioita, täytettyjä eläimiä, mallinuken pää.

”Meillä menevät sisustuksessa sukupuoliroolit päälaelleen. Mitä sitten?”

Jokainen sisustuksen yksityiskohta on Oliverin miettimä. Juuri oikeanlaista ovea tai sohvaa hän etsii, kunnes löytää sen. Tarvittaessa vuosia.

Vaatimukset ovat tiukat: oven pitää sopia 1920-luvun helsinkiläisen puukerrostalon tunnelmaan, sohvan kodin yleisfiilikseen ja muiden huonekalujen tyylisuuntiin. Lisäksi löytöjen pitää sijaita kohtuullisen lähellä ja olla edullisia. Miksi hätiköidä ja ostaa heti, jos jostain voi löytää haluamansa halvemmallakin?

”Meillä menevät sisustuksessa sukupuoliroolit päälaelleen. Mitä sitten? Nehän ovat perinteiset, syötetyt roolimallit. Miksi niiden mukaan pitäisi elää? Miksi mies ei voisi päättää kodin sisustuksesta?” Oliver kysyy.

Erikoismies jaksaa etsiä

Erikoismies. Niin Elina ajatteli, kun vieraili seitsemän vuotta sitten Oliverin luona ensimmäistä kertaa. Koti oli täynnä tummia huonekaluja, tuntui ihan mummolalta.

Elinan omassa kodissa kaikki oli päinvastoin. Hänen luonaan oli skandinaavisen vaaleaa ja minimalistista. Osa tavaroista lojui vielä muuttolaatikoissa.

Se oli keräilijälle lottovoitto. Kun Elina muutti Oliverin luo, hän otti mukaansa vain sängyn ja pienen kiinalaisen lipaston.

”Riitelisimme varmasti enemmän, jos minulla olisi tosi vahva visio, joka olisi ihan päinvastainen kuin Oliverilla. Olen aika sopuisa ja poikkeuksellisen vähän kiinnostunut sisustuksesta. Meillä kaikki sisustuslehdet ovat Oliverin.”


Jäniksenkorvainen kynttilänsammutin on lahja Elinalta Oliverille. Kruununkynttilöitä kuluu niin paljon, että ne on pakko ostaa halvalla Ikeasta.


Pallokalan Oliver hankki tuliaiseksi pojalleen.

Elinasta on oikeastaan helpottavaa, ettei hänen tarvitse miettiä sisustusta. Jos hänen pitäisi päättää, koti olisi tyylisuuntien sekamelska tai sitten ihan pelkistetty ja todella paljon vaaleampi. Ainakin kaikki olisi valmista, todennäköisesti ostettu uutena kaupasta.

”Meillä olisi paljon enemmän uutta kamaa, koska en olisi malttanut odottaa oikeaa fiilistä. Ajattelen, että jos meiltä puuttuvat tuolit, ne ostetaan. Oliveria taas ei haittaa, jos tietynlaisia tuoleja etsitään vuosi tai kaksi.”

Se aiheuttaa joskus kinaa. Kun pariskunta osti nykyisen kotinsa, kaikki pinnat vaativat remonttia. Keittiön kaapit ja huoneiden ovet piti uusia, vanhat seinät purkaa hirsien tieltä. Elina ajatteli, että remontti tulisi kuukaudessa valmiiksi ja vanhan tilalle hankittaisiin heti uutta. Toisin kävi.

”Kun muutimme, kaikki oli vasta revitty auki.”

”Etsin itsekin sohvia, mutta ne eivät kuulemma ole oikeanlaisia.”

Koti valmistui pala kerrallaan. Keittiön kaapit Oliver teki itse. Makuuhuoneen ovet pelastettiin autiosta Puutarhurin huvilasta Helsingin Kruunuvuoresta juuri ennen kuin se pantiin matalaksi.

Olohuoneesta tuli kodikas kuin astetta prameamman mummolan tupa. Takaseinä on paksua hirttä, ruokapöydän yllä roikkuu valtava kattokruunu ja uusrokokoonojatuolien kangas hohtaa kultaisena.

”Niissä on hyvä istua, kun lukee Dostojevskia”, Oliver naurahtaa.

Nyt muutosta on kaksi ja puoli vuotta, ja lastenhuoneen ovi puuttuu edelleen. Oikean tyylisuunnan edustajaa ei ole vielä löytynyt.

”Oliverin tarkkuus on joka kerta yllätys. Hän puhuu esimerkiksi uuden sohvan hankkimisesta keittiöön niin selvänä hommana, että luulen viikoittain sen tapahtuvan ihan pian. Etsin itsekin sohvia, mutta ne eivät kuulemma ole oikeanlaisia.”


Keräilijän talossa eläminen on opettanut kärsivälliseksi. ”Välillä keskeneräisyyden sietäminen on raskasta, mutta toisaalta olen aika hällä väliä -tyyppi”, Elina sanoo.


Keräilijän ilo tarttuu

Oliver uskoo, että taipumus keräilyyn on selkärangassa.

”Minusta täällä on kotoisaa, koska olen kasvanut samantyyppisessä ympäristössä.”

Oliver vietti lapsuutensa kesät maalla Keski-Suomessa. Kesäpaikan tuvassa ei ollut sähköjä, ja vesi kannettiin järvestä. Oliver ahmi äidin kanssa The World of Interiorsia ja muita ulkomaisia sisustuslehtiä.

Mummolakin oli kuin museo. Vaari harrasti ulkomaankauppaa ja toi jännittäviä tuliaisia: hopeaesineitä, huonekaluja, postimerkkejä, rahoja.

Kun vaari saapui viikonloppuisin maalle, hänellä oli mukanaan erilaisia saunaoluita. Oliver alkoi kerätä niistä pullonkorkkeja. Sitten tyhjiä tulitikkurasioita, postimerkkejä ja vanhoja rahoja.

Parhaat löytönsä hän teki roskalavoilta, joille oli usein tyhjennetty koko taloyhtiön vintti: astioita, liinavaatteita ja huonekaluja. Kerran Oliver löysi neljä Nanny Stillin Harlekiini-kynttilänjalkaa huolellisesti paketoituina.

Kerran Oliver löysi roskalavalta neljä Nanny Stillin Harlekiini-kynttilänjalkaa huolellisesti paketoituina.

Teini-iässä Oliverin huone oli kuin kauhukabinetti, täynnä antiikkihuonekaluja, eläinten pääkalloja ja hänen lintujentäyttökurssilla tekemiään töitä. Musiikkia hän kuunteli vanhasta putkiradiosta.

”Olen aika impulsiivinen. Innostun jostain ja sitten taas kohta jostain muusta.”

Lukion jälkeen Oliver opiskeli Taideteollisessa korkeakoulussa ja päätyi töihin Hagelstamin huutokauppakamarille. Sieltä hänet löydettiin asiantuntijaksi television Antiikkia, antiikkia -ohjelmaan. Nykyään hän työskentelee työmestarina ja tuntiopettajana Kuvataideakatemiassa.

Keräily on silti elämäntapa, ei työ. Oliver metsästää aarteita kirpputoreilta, roskalavoilta ja huutokaupoista, joita hän seuraa netissä. Kesälomareissuilla perhe ajaa hitaasti kiertoteitä, ja lomakohteet valitaan sen mukaan, missä ovat parhaat antiikkimarkkinat ja kirpputorit. Niillä haahuilusta Elinakin pitää.


Tässä keittiössä ovat käytössä antiikkikupit. ”Aiemmin en kiinnittänyt huomiota siihen, mistä kupista kahvini juon. Nyt kun kiinnitän, kahvihetkistä tulee erityisiä”, Elina sanoo.


”Mielettömyydet ovat usein kaikkein hauskimpia.”

Uusi esine saapuu taloon keskimäärin kerran viikossa. Voi ei, mitähän sieltä taas tulee, Elina ajattelee ensin. Sitten Oliver nostaa aarteen esiin ja alkaa kertoa. Katso, miten hieno! Ihan sairaan makea. Sain tämän näin halvalla. Tiedätkö, mitä tällaisesta joutuu maksamaan huutokaupassa?

”Sillä hetkellä minäkin innostun. Sanon, että totta, tämä on tosi hieno. Esine pääsee läpi. Jälkikäteen en aina muista, mikä siinä olikaan niin hienoa”, Elina sanoo.

Hän on oppinut, että kun Oliver tekee löydön, hän kertoo, kuinka paljon esineellä tienaisi, jos sen myisi. Oi­keasti tiedolla ei ole väliä: keräilijä ei koskaan luovu aarteestaan.

”Jos keräily on terveellä pohjalla eikä kumoa taloutta, mitä väliä sillä on? Mielettömyydet ovat usein kaikkein hauskimpia”, Oliver sanoo.

Sirkka sai lähteä

Vitriinin laidalta puuttuu jotakin. Oliver haluaisi esitellä kokoelmansa aarteen, täytetyn sammakon, mutta ei löydä sitä mistään.

”Se on piilotettu. Eikös se ollut tässä näin? Se oli tässä näin”, Oliver sanoo ja nostaa kynttilänjalan ilmaan.

Elinaa naurattaa.

”Mitähän sille on käynyt?” hän kysyy.

”Täytetty sammakko on Oliverista hienoin. Minusta aivan hirveä.”

Siksi sammakko on nyt päätynyt johonkin paikkaan, joka ei ihan heti muistu Elinan mieleen.


Täytetyt sammakot ovat Elinan inhokkeja. ”Tykkään kaikesta vaaleasta, mutta vanhat esineet ovat yleensä tosi tummia”, Elina sanoo.


”Täytetty sammakko on Oliverista hienoin. Minusta aivan hirveä.”

Toisen intohimon ehdoilla eläminen aiheuttaa joskus pientä vääntöä.

”Emme me silti juuri riitele tavaroista. Lempeästi vastustelen, mutta jokainen tavara tänne päätyy.”

Välillä vanhan tavaran entusiasti tekee myös virhehankintoja. Kerran Oliver osti huutokaupasta vahingossa tummat 1900-luvun alun barokkituolit. Ne olivat kummastakin niin kauheat, etteivät saaneet edes harkinta-aikaa.

Tuolien lisäksi lähtöpassit on saanut 30-senttinen täytetty sirkka. Jos Elinalta kysyttäisiin, seuraavana lähtövuorossa olisivat täytetty sammakko ja verkkopytonin nahka.

”Se kapinen käärmeennahka on minusta todella ällöttävä. Kerran keräsin voimia sanoakseni, että nyt tämä nahka joutuu lähtemään meiltä, mutta sitten en raaskinut kuitenkaan”, Elina sanoo.


Elina on oppinut, että vaikka oikein hyvän löydön tehdessään tekisi mieli hihkua, niin saa tehdä vasta, kun esine on itsellä. ”Vasta ostotapahtuman jälkeen, jos ei halua nolata kauppiasta ja tehdä itsestään roistoa”, Oliver sanoo.


"Elämme anti-konmarikodissa"

Oliverin ja Elinan elämäntapa tuntuu epämuodikkaalta ajassa, jonka avainsana on pikemminkin luopuminen kuin keräily. Konmari-ilmiön Facebook-ryhmässä on Suomessa yli 50 000 jäsentä ja satoja tarinoita siitä, miten raivaus, ”marittaminen”, muutti elämän.

Elinaa kodin tavaramäärä häiritsee vain silloin, kun hän alkaa ajatella kerralla kaikkea: jokaista täyttä kaappia, vinttiin kannettua Ikea-kassia ja pölyjen pyyhkimistä odottavaa koriste-esinettä.

Välillä iskee raivausvimma. Silloin Elina ja Oliver käyvät esineitä yhdessä läpi. Kun kaikilla on tarina, luopuminen on vaikeaa.

”Minun on pitänyt sisäistää ja hyväksyä se, että elämme antikonmarikodissa. Siksi luopumisesta on tainnut tulla vaikeaa minullekin. Olen saanut itseni monta kertaa kiinni kierrätykseen menevän esineen nappaamisesta takaisin”, Elina sanoo.

”Olen saanut itseni monta kertaa kiinni kierrätykseen menevän esineen nappaamisesta takaisin.”

Luopumista oli pakko yrittää viimeksi remontin alla. Elina antoi lähtöpassit esimerkiksi kenkälaatikolle, joka oli täynnä pieniä suolasirottimia.

”Keräsin niitä kaksikymppisenä”, Oliver kertoo.

”Ne ovat itse asiassa vielä vintillä.”

Moni marittaja on luopunut myös muistoistaan. Kun vanhat päiväkirjat savuavat takassa, olo on hetken helpottunut. Elämä selkiytyy, olo on puhdistunut. Mutta katoaako esineen mukana jotain muutakin?

Oliverille ja Elinalle tavarat ovat tärkeitä juuri siksi, että niiden kautta voi palata menneeseen.

”Tavaroihin linkittyy muistoja, ja ilman sitä linkkiä muisto saattaa haalistua tai kadota. Asioilla on erilaisia merkityksiä eri hetkissä”, Oliver sanoo.


Tallinnasta löytyneet joulukoristeet ovat ohutta lasia. Aihepiirit huvittavat: kärpässieni, kultakala, maissi, papukaija.


Vanhat Nintendon elektroniikkapelit ovat kirpputorilöytöjä. ”On huikeaa, miten paljon pelit ovat kehittyneet”, Oliver sanoo.


Lastenhuoneen vanha pöytäryhmä istuu kodin muuhun sisustukseen.


Arki hohtaa hopeaa

Jykevään hirsiseinään on kiinnitetty kaksi soihtua muistuttavaa lamppua. Toisessa palaa viimevuotisten halloween-juhlien jäljiltä oranssi valo. Lamput ovat tuliainen Lissabonin suurelta Feira da Ladra -kirpputorilta.

”Olin aluksi hyvin skeptinen niistä. Ai tällaiset luolan ulkovalon oloiset valaisimet meille? Mutta jotenkin ne löysivät paikkansa seinältä”, Elina sanoo.

Niin käy usein.

”Vähitellen olen alkanut ymmärtää, että Oliverilla on aika hyvä kokonaiskäsitys. Hän osaa rakentaa hienoja maailmoja.”

”Tavaroihin linkittyy muistoja, ja ilman sitä linkkiä muisto saattaa haalistua tai kadota.”

Kodista tulee tuskin koskaan valmista. Se ei haittaa. Joskus etsiminen on hauskempaa kuin löytäminen.

Intohimon ehdoilla eläminen tekee arjesta jännittävää ja opettaa ilahtumaan pienestä. Innostuessaan Oliver on vakuuttava visionääri, joka keksii käyttötarkoituksen hulluimmallekin löydölle.

Kerran hän toi kotiin jätelavalta pelastetun suuren peilipallon. Se päätyi puutarhaan. Sitä on kiva katsella, kun hörppii kesäisin ulkona aamukahvia.

Elinasta innostusta on ihana kuunnella.

”Minusta on siistiä, että lapset kasvavat mielikuvitusrikkaassa kodissa”, Elina sanoo.

Vaikka lapset elävät aarteiden keskellä, heitä ei sen kummemmin varoitella.

”En ole tullut edes ajatelleeksi, mitä tapahtuisi, jos vanhan tuolin verhoilulle menisi mustikkaa. On kiva, ettei meillä ole varjelun ilmapiiriä”, Elina sanoo.

”Jos jokin menee rikki, se menee rikki. That’s life”, Oliver jatkaa.

Kaikki kodin esineet ovat aktiivisessa käytössä eikä mitään kerätä vitriiniin.

”Miksi omistaa hopea-aterimet, jos ei koskaan käytä niitä?”

Oliver ja Elina käyttävät joka päivä. Kun täydellistä hetkeä ei odota, arjesta tulee erityistä.

Juttu on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 22/2017.

Elina ja Oliver pitävät Kodin Kuvalehden nettisivuilla Keräilijän talo -blogia. Lue sitä tästä!