Emmi on koukussa ompeluun:
Emmi, 29, innostui harrastuksestaan niin,  että opiskelee vaatetus­ompelijaksi.
Emmi, 29, innostui harrastuksestaan niin, että opiskelee vaatetus­ompelijaksi.

Turkulainen Emmi Ellilä surauttaa saumurilla housut seitsemässä minuutissa.

Milloin jäit koukkuun ompelemiseen? Kun esikoiseni syntyi 2009, ostin hänelle paidan, jossa oli ihana kuva. Kuva haalistui ensimmäisessä pesussa. Minulta meni hermo, sillä olin maksanut vaatteesta kymmenen euroa. Sisuunnuin ja ompelin lapselle paidan papan vanhasta vaatteesta. Sitten ompelin housut. Nykyään esittelen ompeluksiani Mallikelpoinen-blogissani.

Miksi ompelet? Minun on pakko tehdä käsilläni jotain. Olen liian malttamaton lukeakseni, ja tyhjänpäiväinen tv-sarja ei anna minulle mitään.

Mitä tunteita ompeleminen sinussa herättää? Joskus vaivun epätoivoon. Kun olen ommellut ja purkanut vetoketjun kymmenen kertaa, päätän, että myyn ompelukoneen ja ostan kitaran. Toisaalta on ihanaa nähdä tekemäni vaate tyttärieni, mieheni tai pienen kummipoikani yllä ja huomata, kuinka he siitä tykkäävät.

Kolmevuotias Wilma (edessä) ja neljävuotias Ronja viihtyvät äidin tekemissä vaatteissa.
Kolmevuotias Wilma (edessä) ja neljävuotias Ronja viihtyvät äidin tekemissä vaatteissa.

Neulatyynyn Emmi teki limsapullon pohjasta. Täytteenä on Emmin rastoja.
Neulatyynyn Emmi teki limsapullon pohjasta. Täytteenä on Emmin rastoja.

Millainen ompelija olet? Kärsimätön ja nopea. En käytä valmiita kaavoja, vaan piirrän kaavat silmämääräisesti. Teen lasten peruspöksyt alle seitsemässä minuutissa ja aikuisten trikoo­paidan kahdessakymmenessä. Pystyn polkemaan saumuria ja ompelukonetta yhtä aikaa.

Mitä uhraat, että pääset ompelemaan? Nukun usein vain neljä tai viisi tuntia yössä, koska ompelen tyttöjen nukkuessa. En tekisi sitä, jos kärsisin unien menettämisestä. Tytötkin nukkuvat paremmin saumurin säksätyksessä.

Kuinka usein ompelet? Lähes päivittäin – siis illalla, yöllä ja viikonloppuisin. Jos tulee inspiraatio, huppari on tehtävä. Toki pitää muistaa myös parisuhde.

Tyttöjen vaatteista 98 prosenttia on Emmin tekemiä, muun muassa kaikki nämä mekot.
Tyttöjen vaatteista 98 prosenttia on Emmin tekemiä, muun muassa kaikki nämä mekot.

Emmi käyttää lähes pelkästään kotimaisia kankaita. Puudeli­mekko valmistui tyttärelle kevättalvella.
Emmi käyttää lähes pelkästään kotimaisia kankaita. Puudeli­mekko valmistui tyttärelle kevättalvella.

Mitä teet, jos et voi ommella? Vain 39 asteen kuume voi estää ompelemisen. Mökkivarustukseenikin kuuluu saumuri, ompelukone ja kankaita.

Mitä ompeleminen antaa sinulle? Olen saanut valtavasti samanhenkisiä ystäviä. Facebookin Saumanvara-yhteisössä on ompeluun hurahtaneita eri puolilta Suomea. Turussa kuulun ompeluseuraan, jossa järjestämme yhteisiä ompelupäiviä.

Mitä itse ajattelet riippuvuudestasi? Ompelu on terapeuttista. On ihanaa nähdä, kun metri kangasta muuttuu vaatteeksi. Tiedän nyt, missä vaatteet on valmistettu. En halua pukea lapseni päälle jotakin, jonka on tehnyt joku toinen lapsi toisella puolella maapalloa epäinhimillisissä oloissa.

Artikkeli on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 12/2014.

Emmin vinkit aloittelijalle

  1. Aloita ompeleminen puuvillasta, sillä se ei veny. Hanki laadukkaat materiaalit ja välineet. Jos sinulla on mummon vanha Singer, huolla se säännöllisesti.
  2. Opettele perusasiat. Harjoittele ompelemaan suoraa saumaa ja tee vaikka kymmenen pussukkaa, jotta opit ompelemaan vetskarin.
  3. Hankkiudu kaltaistesi seuraan. Mene ompelu­kurssille ja liity ompeluyhteisöihin. Todennäköisesti naapurustostasi löytyy toinenkin ompelija.
Näyttelijä Minka Kuustonen kertoi Ilta-Sanomille, että perhe kasvaa helmikuussa.

Esikoistaan odottava näyttelijä Minka Kuustonen tietää ensi-illan lähestyvän, kun vaatekaappi tursuaa ja puhtaana ovat enää verkkarit. "Viimeiseksi ennen nukahtamista ajattelin, että kaikki järjestyy."

Näyttelijä Minka Kuustonen kertoi tänään Ilta-Sanomissa iloisesta perhetapahtumasta: hän ja avopuoliso Aku Sipola odottavat esikoistaan.

"Lapsi on odotettu ja toivottu, ja tämä on ihana asia", 32-vuotias näyttelijä kertoi IS:lle.

Vauvan laskettu aika on helmikuussa.

Syksyn ajan Minka nähdään vielä Aleksanterin teatterin lavalla Kaikki mieheni -näytelmässä, joka on syntynyt osittain Kodin Kuvalehden lukijoiden tarinoiden pohjalta.

Alkusyksystä Minka valokuvasi vauhdikasta päiväänsä KK:n Olipa päivä -sarjaan.

"Harjoituspäivän pikavälipala."
"Harjoituspäivän pikavälipala."

"Ensi-illan alla pyykkivuori kasvaa"

"Ensimmäiseksi aamulla näin tursuavan vaatekaapin. Nousin silti ylös hyvällä mielellä. Tursuaminen on vain merkki siitä, että ensi-ilta lähestyy ja vie huomion kaikesta muusta.

Aamiaiseni vaihtelee kausittain, nyt on luomukaurapuuron vuoro. Heitin sekaan kotimaisia vadelmia ja keitin mutteripannulla latten.

Päälleni puin sitä, mikä oli puhtaana. Sekin liittyy lähestyvään ensi-iltaan, että pyykkivuori kasvaa. Verkkarit ovat ihan mukavat työhousut.

Halasimme heti työkavereitteni Miitta Sorvalin ja Sanna Stellanin kanssa, kun pääsin helsinkiläiseen Aleksanterin teatteriin.


”X:n kohdalla olen näyttämöllä hyvässä valossa.”

Aloitamme aina aamut höpöttämällä kuulumiset. Nyt höpötykset piti hoitaa nopeasti alta pois, koska paikalla oli myös Kaikki mieheni -esityksen ohjaaja Petteri Summanen. Hän on tarkka siitä, että harjoitukset aloitetaan ajallaan.

Jännitti, koska oli spesiaalipäivä. Koko tekninen työryhmä, pukusuunnittelijat ja ääni-ihmiset olivat kuuntelemassa meitä ensimmäistä kertaa. Luimme tekstin läpi ja vimpsautimme vielä kohtausjärjestystä ympäri.


”Saatiin alle polkuautot.”

Nauroin katketakseni Miitan perverssille monologille. Se on niin kaheli! Miitta vielä oikein yltyy, kun yleisö nauraa. Tiimimme kielenkäyttö on muutenkin hyvin värikästä, ei aina lasten korville sopivaa.


”Katja Lappi antaa minulle ja Miitta Sorvalille lauluohjeita.”

Hikoilin harjoitusten jälkeen kuntosalilla. Olen tehnyt treenimusasoittolistan, jossa on paljon ystävieni tekemiä biisejä, suomenkielisiä tarinoita. Tuli kyynel silmään, kun Leo lauloi kappaletta Kaikki mitä rakastin.


”Kuntosalilla musiikki ja tehokas treeni pistävät myös tunteet virtaamaan.”

Ratikkamatkalla luin netistä artikkelin tutkimuksesta, jonka mukaan poikia ja tyttöjä kasvatetaan edelleen eri tavoin, aivan vaistomaisesti. Olemme puhuneet samasta asiasta harjoituksissakin.

En olisi jaksanut ruveta enää kokkaamaan, mutta pakko oli, kun oli hirveä nälkä. Tein kanakastiketta, jossa oli inkivääriä, aika paljon chiliä ja valkosipulia. Salaattiin lorautin seesam-soija-vinegrettiä. Istuin lautasen kanssa sohvalle syömään ja katsomaan Enbuske, Veitola & Salminen -ohjelmaa. Se oli ihana pieni rentoutumisen hetki.

Ärsytti oma keskeneräisyys. Vihaan tätä vaihetta, kun joudun vielä vilkuilemaan käsikirjoitusta enkä pysty olemaan kontaktissa vastanäyttelijään. Tiedän, että tarina on hyvä, mutta osaanko kertoa sen? Makasin pitkään sängyllä ja opettelin tekstiä ulkoa.


Jätin tänäänkin tekemättä kaiken, minkä voi tehdä ensi-illan jälkeen. Tursuava vaatekaappi odottaa minua vielä monena aamuna.

Viimeiseksi ennen nukahtamista ajattelin, että kaikki järjestyy. Se on minun mantrani."

Minkan Olipa päivä -kooste on julkaistu Kodin Kuvalehdessä 20/2017.

 

Minka

Kuustonen

32-vuotias näyttelijä asuu Helsingin Kalliossa. Haastattelun aikaan hän valmistautui Kaikki mieheni -näytelmän ensi-iltaan. Näytelmän inspiraationa ovat olleet Kodin Kuvalehden lukijoilta kerätyt tarinat.

"Olen aika onnekas. Minulle ei ole tapahtunut mitään muuta hirveää kuin se, etten saanut kasvaa vanhempieni luona", Janette Grönfors sanoo.

Janette Grönfors kasvoi suomalaisena ja romanina, lastenkodissa ja kasvattiäidin luona. Hän on erilainen molemmissa kulttuureissaan mutta tietää, minne kuuluu.

Herran tähden, miten valkoisia lapsia täällä on! 7-vuotias Janette Grönfors yrittää katsoa joka puolelle yhtä aikaa, vaikka katsoessa on pakko juosta. Vaalea nainen kävelee niin kamalan kovaa, kun hän taluttaa Janettea pitkin jalkakäytävää.

Ennen tätä Janette on nähnyt läheltä vain kaksi yhtä valkoista lasta. He olivat johtajan tyttäret Mustalaislähetyksen lastenkodissa Sipoossa. Kaikki muut kaverit lastenkodissa olivat samanlaisia kuin Janette, tummia.

Janette Grönfors asui lapsenakin Helsingin Käpylässä. "Vanhemmat käpyläläiset muistavat minut jo siltä ajalta, kun olin villi lettipäinen tyttö."
Janette Grönfors asui lapsenakin Helsingin Käpylässä. "Vanhemmat käpyläläiset muistavat minut jo siltä ajalta, kun olin villi lettipäinen tyttö."

Mutta tämä onkin Helsinkiä ja Käpylää, niin vaalea nainen on sanonut. Täällä kaikki on erilaista. Janette ei edes tiedä sanoja kaikelle, mitä hän näkee.

"Onko noille isoille taloille joku nimi? Mikä tuo pitkä auto on?" hän kysyy ja kuulee ensimmäistä kertaa sanat kerrostalo ja raitiovaunu.

Ja tuossa on taas sellainen lapsi! Tukka niin valkoinen, että silmiin sattuu, ja silmät veden väriset. Janette on kompastua jalkoihinsa, kun hän kääntyy katsomaan.

"Ei saa tuijottaa!" vaalea nainen toruu.

"Mun on pakko katsoa, että mä näen."

"Mun on pakko katsoa, että mä näen", Janette vastaa.

Naisellekin on olemassa pitkä, vaikea sana, mutta sen Janette on jo oppinut. Se on kasvattiäiti.

Pakko pärjätä paremmin

Ensimmäiseksi aamulla Janette Grönfors, 50, haluaa hiljaisuutta. Ei yhtään ihmistä eikä äkkinäistä ääntä. Kello kuusi ei Puu-Käpylän kaduilta kuulu edes autojen murahduksia.

Jääkaapista yksi banaani. Yhdet uutiset televisiosta. Yksi tai kaksi pyyhkäisyä pöytärätillä, vaikka keittiön pöydällä ei näy murustakaan.

"Olen aina tykännyt, että kotona on puhdasta", Janette selittää.

Raitiovaunu pysähtyy aivan kodin vieressä ja vie työpaikalle Punaiseen ristiin.
Raitiovaunu pysähtyy aivan kodin vieressä ja vie työpaikalle Punaiseen ristiin.

Raitiovaunussa matkalla töihin on hyvää aikaa lukea sähköpostit. Aika aikaisin sinulta tulee viestejä, ovat työkaverit Punaisessa Ristissä sanoneet, mutta Janette ei halua odotuttaa. Hän vastaa posteihin heti, kun on ne avannut.

Ensi vuonna Janette tulee tehneeksi täydet 30 vuotta työtä vähemmistöjen puolesta. Hän on työskennellyt muun muassa Suomen pakolaisavussa, Romaniasiain neuvottelukunnassa, virkanaisena opetushallituksessa ja konsulttina Lontoossa. Viisi viime vuotta hän on koordinoinut Punaisen Ristin Ei rasismille -hanketta.

Kun seksuaalivähemmistöjen Pride-kulkue kerää ennätysmäärän osallistujia tai kun poliitikko pilkkaa tummaihoista virpojalasta, toimittajat soittavat Janetelle ja pyytävät kommenttia.

"Jos joku herättäisi minut keskellä yötä ja kysyisi, mitäs tutkimuksia Suomessa on tehty rasismista, vastaus käynnistyisi heti", Janette sanoo ja puistaa päätään.

Romanin pitää pärjätä kaikessa kaksi kertaa paremmin kuin muut, jotta hän olisi yhtä hyvä.

"Aika usein tuntuu, että elämään pitäisi mahtua muutakin kuin työtä. Mutta kun haluan tehdä kunnolla sen, minkä teen."

Kukaan ei ole sitä hänelle ääneen sanonut, mutta tältä Janetesta on aina tuntunut: romanin pitää pärjätä kaikessa kaksi kertaa paremmin kuin muut, jotta hän olisi yhtä hyvä.

Tuhma joutuu pimeään

23. syyskuuta 1966 on syyspäiväntasaus. Johonkin aikaan sinä päivänä romaniäiti synnyttää Kätilöopistolla kuudennen lapsensa, pienen tytön.

Syntymä on seksin seurausta, eikä romani puhu seksiasioista vanhempiensa kanssa.

Isona tyttö haluaisi tietää syntymänsä kellonajan, mutta se jää salaisuudeksi. Syntymä on seksin seurausta, eikä romani puhu seksiasioista vanhempiensa kanssa.

Muutenkin menee monta vuotta, ennen kuin tyttö pääsee tutustumaan äitiin ja isään. Nämä antavat hänelle nimen Janette, mutta kotiin he eivät häntä vie. Janette on kaksiviikkoinen, kun hänet kannetaan Kätilöopistolta Sipooseen Mustalaislähetyksen lastenkotiin.

"Varhaisimmat muistoni ovat sieltä, mutta kovin katkonaisia ne ovat. Asuin siellä lähes seitsemän vuotta", Janette kertoo.

Lapsia on paljon, sen Janette muistaa varmasti. On isojen puoli, jossa on teinejäkin, ja pienten puoli, jonne moni tulee Janeten tapaan vauvana. Kun isot isottelevat, pienet puolustavat toisiaan.

"Luulen, että sieltä minulle tuli niin voimakkaana heikomman puolustaminen ja puolensa pitäminen. Oikeudenmukaista pitää olla."

Joskus yöllä Janette pissaa sänkyyn, ja yöhoitaja hätistää hänet lakananvaihdon ajaksi käytävälle. Siellä on pimeää ja yksinäistä.

Jos Janette teki väärin, hän joutui pimeään vessaan.

Vielä pimeämpää ja yksinäisempää on vessassa, kun hoitaja panee oven lukkoon ulkopuolelta ja sammuttaa lampun. Niin käy, jos Janette on ollut tuhma. Vessaan tuo valoa vain seinälle ripustettu fosforoitu krusifiksi.

"En muista, mistä minua rangaistiin. En edes ymmärrä, mitä rangaistavaa niin pieni pystyi tekemään."

Janette inhoaa pimeyttä vielä aikuisenakin.

Oikeat ja väärät romanit

Iltapäivällä on kokous vihapuheen vastustamisesta, mutta milloin olikaan Etnisten suhteiden neuvottelukunnan seminaari? Sähköinen kalenteri on synkronoitu työpuhelimeen, mutta Janette ei kuule sen hälytyksiä.

"Koska puhelin on aina äänettömällä", hän sanoo.

Hän karsastaa kovia ääniä muulloinkin kuin aamulla. Lastenkodissa Janette huusi äänihuulensa rikki, jotta sai äänensä kuuluviin, ja kasvattiäidin kodissa komennettiin huutamalla. Kasvattiäiti käytti häntä kaksi vuotta puheterapiassa, ennen kuin käheä puhe kirkastui.

"Moni on kysynyt, miten suhtaudun siihen, että romanit puhuvat niin kovaa. Vastaan, että samalla tavalla kuin muutkin suomalaiset: katson tosi vihaisesti."

"Moni on kysynyt, miten suhtaudun siihen, että romanit puhuvat niin kovaa. Vastaan, että samalla tavalla kuin muutkin suomalaiset: katson tosi vihaisesti", Janette sanoo ja nauraa.

Hänen naurunsa on kirkas mutta hillitty.

On Janette vängännyt ääneenkin toisten romanien kanssa, mutta silloin on ollut kyse vakavammista asioista. 1990-luvulla hän työskenteli opetushallituksessa ja koulutti romaneita tuntemaan ihmisoikeuksia. Kaikki meni hyvin siihen asti, kunnes Janette alkoi puhua seksuaalivähemmistöjen oikeuksista.

"Kurssilaiset kysyivät, miten edes kehtaan väittää, että romaniväestössä olisi sellaisia. Meni pitkälle toistakymmentä vuotta, ennen kuin asenteet alkoivat muuttua."

90-luvulla jotkut romanivaikuttajat olivat sitäkin mieltä, etteivät lastenkodissa kasvaneet olleet oikeita romaneja. Se suututti Janettea, vaikka totta oli, ettei romanikulttuuri ollut näkynyt lastenkodissa mitenkään.

"En minä siellä tiennyt olevani romani. En tiennyt edes, mikä romani on."

Liian äänekäs kasvatiksi

Janeten vanhemmat eivät käy lastenkodissa yhtään kertaa, ainakaan hän ei sellaista muista. Ei Janette osaa heitä kaivatakaan. Kun jonkun lapsen luona käy sukulaisia, nämä tuovat karkkia kaikille. Se riittää hyvin.

Kerran Janette pääsee yöksi vauraan espoolaispariskunnan luokse. Pariskunta harkitsee kasvattilapsen ottamista mutta haluaa kokeilla ensin.

"He jättivät minut nukkumaan yksin isoon huoneeseen. Huusin koko yön niin lujaa kuin keuhkoista lähti, ja seuraavana päivänä he palauttivat minut", Janette muistaa.

Keväällä 1973 Janettekin saa vieraita. Kaksi serkkumiestä tulee käymään nuoren vaaleahiuksisen naisen kanssa. Nainen on umpisuomalainen mutta serkkujen perhetuttu. Vierailun jälkeen mikään ei ole niin kuin ennen.

"Serkut kai pyysivät, että nainen ottaisi minut kesälapseksi. Niin hän sitten haki minut kesän alussa."

Kesän päätyttyä Janette ei palaa lastenkotiin. Hän jää asumaan naisen luokse Käpylään.

Janette on kehystänyt seinälle lastenhuoltojaoston päätöksen, jolla hän pääsi asumaan kasvattiäidin luo.
Janette on kehystänyt seinälle lastenhuoltojaoston päätöksen, jolla hän pääsi asumaan kasvattiäidin luo.

Lopultakin kotona

"Manne! Smugu!"

Ensin kasvattiäiti pani Janeten pieneen yksityiseen kansakouluun. Siellä tyttö oli yksi lapsista, elohopeamaisen vilkas mutta samanarvoinen kuin muut. 10-vuotiaana Janette aloitti ison kunnallisen oppikoulun, ja hänestä tuli mustalainen.

"Kolme poikaa haukkui ja retuutti minua joka päivä koko oppikoulun ajan. Kukaan ei puuttunut kiusaamiseen."

Kasvattiäidin luona Janette oli oppinut, että hän on romani ja se on hyvä asia. Koulussa hän oppi, ettei siitä kannattanut huudella. Kun tuntemattomat aikuiset päivittelivät hänen tummuuttaan, Janette kertoi nopeasti, että hänen isänsä oli italialainen.

Kotona oli rauha. Rahaa riitti vain tarpeelliseen, koska äiti oli freelance-näyttelijä ja tulot epäsäännöllisiä, mutta ei Janette mitään pyytänytkään.

Lapsena Janette soitti Käpylän musiikkiopistossa klassista kitaraa. Kotona hän kuunteli kasvattiäidin levysoittimesta Beatlesia ja Horttokaaloja.
Lapsena Janette soitti Käpylän musiikkiopistossa klassista kitaraa. Kotona hän kuunteli kasvattiäidin levysoittimesta Beatlesia ja Horttokaaloja.

"Arvostin kotia ja omaa rauhaa, kun ne kerran olin saanut."

Kodin säännöt olivat tiukat. Janette oppi nopeasti, että kynnyksille ei astuta, huoneesta toiseen ei huudella eikä vanhempien puhetta keskeytetä.

Oppi hän muutakin. Kasvattikodissa asui myös kasvattimummu, joka saattoi Janetten raitiovaunupysäkille joka kouluaamu. Jos pysäkin penkillä istui humalainen, mummu istahti hänen viereensä ja kysyi, miten voit. Kerjäläisille mummu antoi rahaa aina.

Joulun alla mummu ja Janette pohtivat yhdessä, millaisesta lahjasta joku köyhä tyttö ilahtuisi. Sitten he käärivät joulupaperiin piirustuslehtiöitä ja värikynäpakkauksia ja veivät paketit Pelastusarmeijan padan luo. Pata kolisi kumeasti, kun Janette pudotti sinne markkoja itse säästämistään joulurahoista.

Kasvattikodin mummu antoi aina rahaa kerjäläisille.

"Sillä tavalla mummu minua kasvatti."

Joilla ei ole, niille annetaan. Kaikki ihmiset ovat yhtä arvokkaita. Oppi oli sama kuin lastenkodissa.

Isä tulee käymään

Eräänä päivänä kasvattikotiin tulee villatakkiin ja suoriin housuihin pukeutunut mies. Hänen mukanaan on tummasilmäinen tyttö, joka tulee reippaasti esittäytymään.

"Minä olen Aila, sinun isosisko. Tämä on isä", tyttö kertoo Janetelle.

Selvä, Janette toteaa.

Hän ilahtuu enemmän siskosta kuin isästä. Hän on kaivannut tummia lapsia.

Sen jälkeen isä ja Aila käyvät monta kertaa. He tuovat lahjojakin: turkin, föönin ja ihania koruja. Myös biologinen äiti käy, mutta siitä Janetelle ei jää muistikuvaa. Ehkä äiti ja kasvattiäiti puhuvat silloin adoptiosta.

Kasvattiäiti haluaisi Janeten omaksi lapsekseen, mutta biologinen äiti ei anna lupaa.

Kasvattiäiti haluaisi Janeten omaksi lapsekseen, mutta biologinen äiti ei anna lupaa.

14-vuotiaana Janette on tarpeeksi vanha ja rohkea. Hän kävelee Käpylästä viereiseen Vallilaan biologisten vanhempien luo ja kysyy, miksi nämä olivat jättäneet hänet ventovieraisiin.

Miksi juuri hänet? Janetelle on selvinnyt, että isosiskokin oli ollut vähän aikaa samassa lastenkodissa, mutta hänet oli haettu takaisin kotiin.

"Elämä oli silloin niin vaikeaa", äiti vastaa.

Lastenkodissa otettu kuva Janetesta kulki biologisen äidin kukkarossa tämän kuolemaan saakka.
Lastenkodissa otettu kuva Janetesta kulki biologisen äidin kukkarossa tämän kuolemaan saakka.

Isä alkaa itkeä.

Jälkeenpäin Janette on koettanut ajatella, että perheen elämä oli 1960-luvulla oikeasti kovaa. Maaseutu tyhjeni kaupunkeihin, ja kaikilla oli vaikeuksia löytää asuntoa. Erityisen vaikeaa se oli romaneille, joita valtaväestö ei halunnut naapureikseen.

"Mutta oikeasti en keksi syytä, jonka takia oman lapsen voisi jättää pysyvästi vieraille ihmisille, kun eletään rauhan aikaa ja yhteiskunta tukee", Janette sanoo.

Rauhallisesti, kirkkaalla ja hillityllä äänellä.

Takaisin omaan sukuun

Janette on 15-vuotias, kun kasvattiäiti menee naimisiin. Vuotta myöhemmin kasvattiäiti saa oman lapsen.

Janette on 17-vuotias, kun hän pääsee kasvattiäidin kanssa kylään Kalliolan tyttöjen asuntolaan. Perheen tuttu käy siellä töissä, ja se on hieno paikka: kaunis kartanomiljöö, kivoja ihmisiä ja joka tytölle omat huoneet. Siellä kasvattiäiti kysyy Janetelta, että mitäs jos sinä muuttaisit tänne.

Se ei ole hyvä hetki.

"Mutta joutua nyt pois sen takia, että kotiin saataisiin lisää tilaa. Kun heillä nyt oli oikea perhe."

"Kysymys tuli minulle yllätyksenä. Vastasin, että no joo, sillä tiesin pärjääväni, olin hyvin itsenäinen. Mutta joutua nyt pois sen takia, että kotiin saataisiin lisää tilaa. Kun heillä nyt oli oikea perhe."

Janette ei puhu aiheesta enempää.

Vuosien kuluessa hän lukee ylioppilaaksi, opiskelee rakennuspiirtäjäksi, lasten- ja nuoriso-ohjaajaksi ja nuorisosihteeriksi, sosionomiksi ja humanististen tieteiden maisteriksi. Kaikki työn ohella.

Samaan aikaan hän viettää yhä enemmän aikaa biologisten siskojen ja veljien kanssa. Hän kuulee, että nämä ovat aina laskeneet hänet mukaan sisarusparveen. Neljä poikaa, kolme tyttöä, yksi tytöistä Janette.

Puku vai ei?

"En ikinä. En en en."

Niin Janette vastaa, kun häneltä kysyy, onko hän koskaan harkinnut pukeutuvansa romaninaisen asuun.

"En olisi pystynyt tekemään töitä tai opintoja, jos minulla olisi romanipuku. Valtaväestö kohtelisi minua niin eri tavalla."

Ei suku ole pukua vaatinutkaan.

"He ovat antaneet minun olla mukana niissä asioissa, joissa haluan, ja pitää muuten niin paljon etäisyyttä kuin minusta tuntuu hyvältä."

Nämä romanitavat ovat Janetelle tärkeitä: Kodin pitää olla siisti. Lasten ja nuorten pitää kuunnella vanhempia, puhua heille kauniisti ja huolehtia heistä, kun he ovat vanhoja. Vanhempia ihmisiä teititellään. Puhuessa katsotaan silmiin.

 Kodissa ei ole pyykkikoneliitäntöjä. "Vähintään kerran viikossa vietän laatuaikaa pyykkituvassa."
Kodissa ei ole pyykkikoneliitäntöjä. "Vähintään kerran viikossa vietän laatuaikaa pyykkituvassa."

"Ne ovat myös suomalaisia hyviä tapoja. Opin ne kasvattikodissa."

Näitä tapoja Janette ihmettelee: Miksi nuorten romaniäitien pitää vielä nykypäivänä hävetä ja piilotella vauvojaan vanhemmilta romaneilta? Entä mitä paheksuttavaa on siinä, jos romaninaisella ei ole omaa perhettä eikä lapsia? Janetella ei ole kumpaakaan.

Jos Janette on aina ollut erilainen pääväestön joukossa, on hän erilainen romaninaisenakin. Hän on käynyt kouluja, tehnyt enimmäkseen töitä pääväestön kanssa ja harrastanut intohimoisesti rajuja urheilulajeja kuten karatea.

"Romanit ovat kokeneet sen uhkana perinteille. Nyt he jo kuuntelevat minua ja arvostavat pitkää kokemustani, mutta 20 vuotta sitten kaikesta tuosta seurasi monenlaista mustamaalausta."

Janettea se jostain syystä vain kannusti.

"Olin entistä valmiimpi puolustamaan heikkoja, syrjipä heitä valtakulttuuri tai heidän omansa."

On valtaväestönkin tavoissa monta sellaista, joita Janette oudoksuu: lasten annetaan puhua vanhempien päälle, ja koko perhe käy yhdessä saunassa. Janette halusi jo pikkutyttönä kylpeä yksin.

Äidin silmät

Äidillä on musta romanihame ja kauniisti kirjailtu röijy. Janetellakin on hame kunnioituksesta äitiä kohtaan. Äiti ja aikuinen tytär kävelevät Käpylän sokkeloissa ja puhuvat, mutta eivät kipeästä menneisyydestä.

Janette seuraa sivusta, miten luontevasti äiti juttelee kaikenlaisille ihmisille ja hankkii elantoa povaamalla.

Povaaminen vaatii hyvää ihmistuntemusta, ja sitä äidillä oli.

"Povaaminen vaatii hyvää ihmistuntemusta, ja sitä äidillä oli. Hän osasi lukea ja jonkin verran kirjoittaakin, mutta valtavan tietomääränsä hän oli kerännyt olemalla ihmisten kanssa", Janette kertoo.

Janette ja äiti alkavat tutustua toisiinsa kunnolla vasta 2002, isän kuolinvuonna. Kun äiti kahdeksan vuotta myöhemmin kuolee, Janetelle jää ikävä.

Joskus Käpylässä tulevat vastaan myös kasvattiäiti ja hänen aikuiset lapsensa. Silloin Janette pysähtyy ja juttelee pitkään. Välit ovat kunnossa, mutta he ovat oma perheensä. Janette on hyväksynyt sen.

Portaikossa on taas kuva Janetesta ja kasvattiäidistä.
Portaikossa on taas kuva Janetesta ja kasvattiäidistä.

"Romanisuku on se, johon kuulun oikeasti", Janette sanoo ja alkaa kertoa viimekeväisestä romanipäivän juhlasta.

Siellä tuntematon romaninainen purskahti itkuun Janeten nähdessään. Sinun täytyy olla Seijan tytär, nainen sanoi. Olet ihan kuin Seija, samanlaiset silmätkin.

Janettea hymyilyttää.

Tuntuu ihmeen hyvältä olla tumma. Ihan niin kuin oma porukka.

Juttu on julkaistu Kodin Kuvalehdessä 15/2017.

50-vuotias yhdenvertaisuustyön ammattilainen asuu Helsingin Puu-Käpylässä lähellä lapsuutensa kasvattikotia. Töiden jälkeen hän haluaa ennen kaikkea olla kotona, paitsi perjantaisin. Silloin on päästävä pelaamaan jalkapalloa Punaisen Ristin joukkueessa.