Kodin Kuvalehden entinen päätoimittaja haastatteli puutarhuria ja lähti puistoon hiekkatöihin. Olipa päivä -sarjassa tutut ihmiset kertovat, miten päivä sujui.

AAMULLA ON MUKAVAA herätä ennen muita. Tein aamupalaa itselleni ja yökyläläiselle, tyttären 8-vuotiaalle Neha-tytölle.

"Rosenthalin kuppi on muisto edesmenneestä Kodin Kuvalehden ruokatoimittajasta Kiia Rengosta."
"Rosenthalin kuppi on muisto edesmenneestä Kodin Kuvalehden ruokatoimittajasta Kiia Rengosta."

Niin kuin aina, Neha halusi kaksi kevyesti paahdettua ruispuikulaa ja niille mansikkahilloa. Syödessään hän katsoi Pikku Kakkosta. Mummolassa se on sallittua, ja lastenohjelmat tekevät hyvää hänen suomen kielen taidolleen.

Neha kasvoi elämänsä ensimmäiset vuodet Etelä-Intiassa mutta on nyt ihan Suomi-tyttö. Talvella hän kävi avannossakin.

"Tyttärentytär Neha oli yökylässä."
"Tyttärentytär Neha oli yökylässä."

POIKKESIN JUMPPAAN, kun mieheni Seppo oli lähtenyt saattamaan Nehaa kouluun. Työvuosina päätin, että eläkkeellä yritän tehdä vain asioita, jotka ovat elämässäni luksusta. Tämä on sitä: voin käydä jumpassa päivälläkin.

LOUNAAKSI LÄMMITIN eilistä bataatti-perunalaatikkoa ja sen seurana söimme savulohta ja salaattia. Jälkiruokana oli jätskiä ja lakritsikastiketta. Asuimme 1970-luvulla Ranskassa ja opimme siellä, että kunnon ateria päättyy aina jälkiruokaan, pieneen makeaan.

LOUNAAN JÄLKEEN Seppo lähti hoivakotiin tervehtimään 97-vuotiasta äitiään. Minä soitin mikkeliläiselle puutarhurille ja haastattelin häntä puutarhan kevättöistä.

Juttu tulee sähköiseen uutiskirjeeseen, joka palvelee Mikkelin seudun vapaa-ajan asukkaita. Meidänkin loma-asuntomme, paratiisimme, sijaitsee siellä Saimaan rannalla.

"Aura on kova juttelemaan suomeksi ja japaniksi."
"Aura on kova juttelemaan suomeksi ja japaniksi."

KAHDEN AIKAAN sain kylään pojantyttären, puolitoistavuotiaan Auran. Hän köllötti vatsani päällä, kun luimme yhdessä muumitarinaa ja kirjaa tytöstä, jolla on japanilainen ystävätär.

Aura juttelee kovasti suomeksi ja äitinsä kielellä japaniksi. Opin, että ”k¯oen” tarkoittaa leikkipuistoa. Sinne lähdimmekin, hiekkatöihin. Aina ämpärin täytettyään Aura huusi kovaan ääneen: ”Kakku!”

"Nalle on Auralle kovin rakas. Sitä halataan ja suukotellaan jatkuvasti."
"Nalle on Auralle kovin rakas. Sitä halataan ja suukotellaan jatkuvasti."

ILLALLA TAPASIMME leffakerhomme eli kaksi ystäväpariskuntaa. Muut menivät katsomaan Manchester by the Sean. Me olimme sen jo nähneet, joten valitsimme kotimaisen Saattokeikan. Sekin oli hyvä!

Elokuvan jälkeen otimme lasilliset viiniä ja suunnittelimme yhteistä kesäreissua Mikkelin musiikkijuhlille. Minä ja Seppo suosittelimme taas kovasti: käymme paljon kulttuuritapahtumissa ja kerromme auliisti muillekin, kun näemme jotain hyvää. Nyt olimme ihan sfääreissä Jevgeni Onegin -oopperasta.

VIIMEISEKSI ILLALLA kirjoitin päiväkirjaa mustakantiseen kalenteriin. Kirjaan aina päivän tapahtumat ja välillä teen listoja siitä, mitkä leffat ja näytelmät olemme nähneet.

Tunteista en kirjoita. Mitä suotta, kun yleensä olen hyvällä tuulella ja ikäviä asioita en välitä märehtiä. Olen perustyytyväinen elämään ja samaa mieltä kuin kuningatar Silvia: lapsenlapset ovat elämän jälkiruoka.

 

Leena Karo

 

68-vuotias Leena oli Kodin Kuvalehden päätoimittaja 1994–2011. Hän asuu Helsingissä puolisonsa, toimittaja Seppo Toivosen kanssa. Kävelymatkan päässä asuvat myös lapset Roosa ja Tuomas perheineen.

Taija Tyynmaa eli kuusi vuotta kaduilla. Raitistumisen jälkeen alkoi uusi elämä. 

”Hyvä, että olet vankilassa. Niin kirjeessä luki. Kirjeen oli kirjoittanut juuri täysi-ikäiseksi tullut tyttäreni. 'Nyt minun ei tarvitse jatkuvasti pelätä, milloin tulee soitto, että äiti on kuollut', tytär kirjoitti.

Silloin pohjani tuli vastaan. Ymmärsin todella, miten väärin olin tehnyt. 

”Panta jalassani muistutti, että vankilaan en halua palata.”

Kesäkuussa 2016 pääsin koevapauteen ja lähdin suoraan päihderiippuvaisten Minnesota-hoitoon. Kun hoidon aikana kerroin tarinani hoitajalle, asiat loksahtivat paikoilleen. Tajusin, mitä haluan ja mitä en. Panta jalassani muistutti, että vankilaan en halua palata.

Halusin raitistua, ja tein sen. Huumeet ja alkoholi jäivät.

Olin ollut asunnottomana kuusi vuotta. 

 

KUN MENIN ÖISIN rappukäytävään nukkumaan, varmistin, että rappuset olivat sellaiset, ettei minua voinut nähdä askelmien välistä.

Kun sisällä asunnoissa joku veti vessan tai kolisutteli ovia, heräsin. Kun aamuyöllä lehdenjakaja tuli jakamaan lehtiä, olin niin hiljaa kuin osasin.

”En halunnut, että kenellekään paljastuisi, ettei minulla ollut kämppää.”

Silloin tällöin vartija tuli keskellä yötä paikalle, läimäisi valot päälle ja käski häipyä. Yritin heittää tilanteen vitsiksi, naureskella, että hitsi kun meni ilta pitkäksi.

En halunnut, että kenellekään paljastuisi, ettei minulla ollut kämppää.

 

KAIKKI OLI RIISTÄYTYNYT käsistä, kun äitini kuoli yllättäen. Olin 30-vuotias, kun aloin käyttää huumeita. Aikaisemmin olin kokeillut jotain silloin tällöin. Äidin kuoleman jälkeen oli ihan sama, millä sain pääni sekaisin, kunhan sain.

Kotonani oli jatkuvasti bileet, musiikki soi yötä päivää. Jonakin selkeänä hetkenä maksoin äidin perintörahoilla kerralla vuoden vuokrat, jotta ainakin asuntoni säilyisi.

Sitten jouduin vankilaan suorittamattoman yhdyskuntapalveluksen vuoksi. Vankilassa ollessani sain kuulla, että olin saanut häädön asunnostani. Kun vapautuisin, tavaroideni pitäisi olla päivässä pois asunnostani. Ulosottomies puhui minulle lisää aikaa, neljä päivää.

Niiden päivien jälkeen olin asunnoton.

 

ISTUIN VANKILASSA huumausainerikoksista ja maksamattomista sakoista seitsemän kertaa.

Raitistumiseni jälkeen sain kaupungilta tuetun vuokra-asunnon. En alkuun meinannut uskoa sitä. Kotona oleminen täytyi opetella kokonaan alusta.

”Parikymppinen tyttäreni opetti minut laittamaan ruokaa ja käymään kaupassa.”

Niin väärinpäin kuin se meneekin, parikymppinen tyttäreni opetti minut laittamaan ruokaa ja käymään kaupassa.

Ensin ajattelin, että minun pitäisi esimerkiksi hyvittää kaikki lapsilleni rahallisesti. Nyt tiedän, että ainoa tapa, millä voin hyvittää tapahtunutta, on olla raitis ja vihdoin läsnä. Heidän ei tarvitse enää miettiä, missä olen tänään.”

Millaista on asunnottoman arki? Mitä Taija joutui opettelemaan, kun hän kuuden vuoden jälkeen sai taas oman kodin? Lue Taijan koko tarina Kodin Kuvalehdestä 14/2018. Voit lukea jutun myös digilehdestä tai ilmaisena tähtiartikkelina, jos olet tilaaja tai teet kuukauden maksuttoman koetilauksen täällä.

”Ennen ajattelin, että olen kovis ja pärjään yksin. Nyt olen oppinut, että voin pyytää apua. Voin soittaa vaikka tyttärelleni tai asumisen tukihenkilölleni”, Taija Tyynmaa, 39, sanoo.
”Ennen ajattelin, että olen kovis ja pärjään yksin. Nyt olen oppinut, että voin pyytää apua. Voin soittaa vaikka tyttärelleni tai asumisen tukihenkilölleni”, Taija Tyynmaa, 39, sanoo.

Taija Tyynmaa oli vuosia asunnoton ja nukkui rappukäytävissä. Nyt hän siivoaa rappuja työkseen, tulee töistä omaan kotiin ja hyvittää mennyttä lapsilleen pysymällä raittiina.

”Rappukäytävään laskeutui rauha kahden aikaan aamuyöllä. Silloin talojen asukkaat olivat yleensä nukkumassa ja rappuihin oli turvallista mennä. Olin kolmikymppinen ja saanut juuri häädön asunnostani.

Avasin ulko-oven ja astuin sisään. Se oli ihan tavallinen kerrostalo,...