Entinen projektipäällikkö Susanna jätti kaiken ja muutti Indonesiaan

Yhtenä aamuna en olisi millään jaksanut nousta sängystä. Tuijotin kattoon ja kehittelin fantasiaa vakavasta sairaudesta. Syöpä! Aivoverenvuoto! Auto-onnettomuus! Jos joutuisin sairaalaan, muut hoitaisivat kaiken ja minä saisin puhtaalla omallatunnolla olla vastuuton.

Haaveilin fyysisestä sairaudesta, koska se olisi jotain konkreettista ja selkeää. Henkistä pahaa oloa muiden on vaikea ymmärtää.

Tajusin, että jos haaveilen vakavasta sairaudesta, jotain on pahasti vialla. Miten kaltaiseni pärjääjä on päätynyt tähän jamaan?

Silloin elettiin lokakuuta 2007.

Isovanhempani hoitivat minua, kun olin lapsi. Äiti ja isä olivat paljon töissä, ja isovanhempien vaikutuksesta minusta tuli vähän pikkuvanha ja näsäviisas. Pidin itseäni erityisenä.

Mummi ja vaari opettivat minut jopa lukemaan ennen kuin menin kouluun. Olin ylpeä, kun sain viettää äidinkielen tunneista suuren osan koulun kirjastossa sillä aikaa, kun muut opettelivat tavaamaan.

Itsetuntoni ropisi, kun muutimme kesken neljättä luokkaa Kouvolasta naapurikaupunkiin Kuusankoskelle. Kesti pitkään ennen kuin sain kavereita. Lopulta naapurin Eija ehdotti, että voisimme kulkea koulumatkat yhdessä. Olemme ystäviä yhä, liki 40 vuotta myöhemmin.

"Kaksivuotissynttärieni aikaan asuimme vielä Kouvolassa. Myöhemmin muutimme Kuusankoskelle", Susanna sanoo.

Heti ylioppilaskirjoitusten jälkeen muutin Helsinkiin töihin. Aluksi siivosin sairaaloissa, sitten tein sekalaisia toimistohommia.

Lopulta päädyin puolivahingossa opiskelemaan ATK-instituuttiin. Valmistuin datanomiksi 1993, keskellä syvintä lamaa, mutta pääsin heti töihin Helsingin Puhelinyhdistykseen älyverkkosuunnittelijaksi. Aloin tehdä uraa. Vaihdoin työpaikkaa ja etenin suunnittelijasta tiiminjohtajaksi ja tuotepäälliköksi.

Työ taisi olla minulle pakopaikka. Tein pitkiä päiviä ja uppouduin kiireeseen. Matkustin myös paljon. Välillä asuin vuoden Tukholmassa. Vauhtini oli kova: saatoin lentää viikon ympäri Eurooppaa palaverista toiseen. Elämäni oli lentokenttiä, hotelleja ja toimistoja.

Yhtenä sellaisena perjantai-iltana vuoden 2001 lopussa törmäsin Helsinki-Vantaan lentokentällä kollegaan, joka kysyi kuulumisia. Pillahdin itkuun.

Ymmärsin, etten enää jaksa sitä elämää.

Sitä en vielä ymmärtänyt, miten suurta muutosta kaipasin.

Aloitin hakemalla uutta työtä. Pian siirryin projektipäälliköksi pieneen ja rentoon it-yritykseen, jossa jätettiin aikaa myös omalle elämälle. Aloin vähitellen ymmärtää, että työ on vain keino elättää itsensä ja että se oikea elämä on ihan jossain muualla.

Tuijotin kattoa ja toivoin saavani syövän. Tajusin, että en voi jatkaa näin.

Silti tein vieläkin liikaa töitä. Olin ylpeä pärjäämisestäni, mutta myös uupunut. Pienikin moka aiheutti minussa valtavaa syyllisyyttä. Syöksyin synkkiin masennusjaksoihin ja sain paniikkikohtauksia.

Joka aamu heräsin pettymykseen: taas uusi päivä.

Kun sitten lokakuussa 2007 tuijotin kattoa ja toivoin saavani syövän, tajusin, etten voi jatkaa näin.

Menin töihin, tietysti, mutta ihan ensimmäiseksi lähetin sähköpostin työterveyshoitajalle. Selitin tilanteen ja pyysin ohituskaistaa psykologille. Työterveyshoitaja soitti saman tien ja sanoi järjestävänsä asian.

Kun pääsin terapiaan, olin 37-vuotias ja vaikeasti masentunut. Uskon oireilleeni masennusta murrosiästä asti. Kävin jo silloin läpi toivottomuuden jaksoja. Olisin säästynyt paljolta, jos joku olisi ymmärtänyt, ettei kaikki ole vain ikään liittyvää sekoilua.

Masennus on tavattoman itsekäs sairaus. Siinä käpertyy itseensä: minä olen huono, minä olen ruma, minä olen tyhmä, minä en kelpaa. Kierrettä on vaikea saada poikki ilman ulkopuolista apua.

Onneksi löysin terapeutin, joka esitti kysymyksiä ja osallistui keskusteluun. Minua sellainen lähestymistapa auttoi avautumaan.

Oli valtava helpotus tajuta, että en ole itse vastuussa kaikesta siitä, mikä elämässäni oli pielessä. Aloin tuntea vähemmän syyllisyyttä siitä, että en ollut onnellinen. Läheiseni olivat kommentoineet pahaa oloani kysymällä, mikä elämässäni muka voi masentaa, tai muistuttamalla Afrikan nälkäisistä lapsista. Se vain satutti lisää.

Terapeuttini muistutti minua lähes joka sessiossa, että minun pitäisi katsoa itseäni lempeämmin.

"Minulla oli valtava neljänkympin kriisi. Juhlin elämän ehtoopuolelle saapumista isoilla bileillä Helsingin Bar Loosessa."

Kolmen vuoden terapian aikana ajatusmaailmani alkoi muuttua. En vieläkään pidä maailmaa Disney-elokuvana, mutta ymmärrän itseäni paremmin.

Terapian avulla aloin myös uskoa itseeni vähän enemmän. Opin haaveilemaan: en heti tyrmännyt kaikkea mahdottomaksi tai varmaksi epäonnistumiseksi, koska elämässäni ei mikään koskaan onnistunut. Aloin unelmoida. Aloin miettiä tosissani muutosta.

Ja vähitellen elämäni alkoi muuttua.

Matkustin paljon jo nuorena, mutta uraputki kansainvälisessä yrityksessä vei matkustamisen ilon hetkeksi. Kun elämäni vähän rauhoittui, aloin tehdä varovaisia lomareissuja Intiaan. Ensimmäisellä reppureissullani matkustin Thaimaahan ja rakastuin Aasiaan. Aurinkoista, halpaa, helppoa!

Kahden viikon pakettimatkat muuttuivat ensin kuukauden reppureissuiksi ja sitten vähintään parin kuukauden visiiteiksi. Tein hulluna ylitöitä ja säästin kaikki lomani, jotta pääsisin pois. Työskentelin joulut ja juhannukset ja heinäkuut, jotta pystyin pitämään pitkiä vapaita syksyllä ja talvella.

Matkoilla olin aina onnellinen. Pääsen irti myös henkisesti vasta, kun fyysinen välimatka arkeen on tarpeeksi pitkä.

Paluu Suomeen tuntui kerta kerralta yhä kauheammalta.

Oli valtava helpotus sanoa ääneen, että luovun kaikesta.

Alkukesästä 2011 olin juuri palannut kuukauden lomalta Indonesiasta. Tunsin olevani jumissa elämässäni Suomessa. Ajattelin, etten kestä sitä enää päivääkään. Miten minun muka pitäisi pystyä elämään niin vielä vuosikymmeniä?

Koin pienen valaistumisen, kun tajusin, että minun on itse muutettava elämäni toisenlaiseksi. Ymmärsin, etten voi kaataa vastuuta elämästäni kenenkään toisen niskaan enkä loputtomiin odottaa elämääni ihmettä.

Ulkopuolisten asioiden syyttäminen olisi ollut tietysti helppo tekosyy jatkaa elämääni entiseen malliin. Mutta vika ei ollut työpaikassa, asunnossa tai muissa ihmisissä.

Päätös suuresta elämänmuutoksesta vaati silti monta unetonta yötä. Lopulta oli valtava helpotus sanoa ääneen, että luovun kaikesta.

Päätin lähteä itsenhoitovapaalle, määrittelemättömän pituiselle reppureissulle.

Ystävät pitivät päätöksestäni, työtoverit kannustivat. Äiti oli kauhuissaan, mutta niin hänen kuuluikin olla.

Moni kehui rohkeuttani, mutta minusta lähteminen ei vaatinut rohkeutta. Minulle uhkarohkeaa olisi ollut jääminen.

Ostin menolipun Hongkongiin. Sen jälkeen kaikki oli oikeastaan vain raakaa työtä ja asioiden organisointia, samaa mitä tein töissäkin.

Aikaa menolipun ostosta lähtöön oli viisi kuukautta. Tein niin paljon töitä kuin pystyin ja myin kaiken minkä voin. Kun tyhjensin asuntoani, ihmettelin, kuka tämä ihminen on. Miksi minulla oli 120 mustaa t-paitaa ja liki sata paria kenkiä? Miksi omistin kuuden hengen astiaston, vaikken koskaan järjestänyt illalliskutsuja?

Siitä alkoi irtautuminen entisestä minästä.

Vein kavereille säilytykseen tärkeitä aarteita: isovanhemmilta perityn kirjoituspöydän ja lipaston, vähän kirjoja ja matkamuistoja. Jäin työpaikastani määrittelemättömän pituiselle vapaalle. Vein kissani hoitoon ja luovutin pois sekä työsuhdeautoni että vuokra-asuntoni. Pakkasin rinkan ja lähdin lentokentälle marraskuun ensimmäisenä aamuna 2011, kun Helsinki oli lämmin ja kaunis.

Tunsin suunnatonta helpotusta.

"Ystäväni Laura tulee joka vuosi loka-marraskuussa käymään. Tässä olemme Balilla", kertoo Susanna.

Ensimmäiset pari päivää Hongkongissa olin aikaerosta sekaisin. Tuntui kuin olisin katsellut itseäni ulkopuolelta. Oli vaikea sisäistää sitä, että olin siellä, kaukana poissa, ilman paluulippua.

Hongkongista jatkoin Malesiaan, josta lähdin ystäväni kanssa Indonesiaan. Kävimme Pangandaranissa ihailemassa surffareita ja piikkisikoja. Jakartassa hurrasimme Children Of Bodomille. Kun ystäväni lopulta kuukauden jälkeen lähti kotimatkalle, koin älytöntä helpotusta siitä, ettei minun tarvinnut.

Kiertelin Aasiaa pari vuotta. Pääosin makailin rannoilla, lueskelin ja otin rennosti. Opettelin sukeltamaan, vaikka olin uimataidoton ja vesipelkoinen.

Nyt olen asettunut pienelle Gili Trawanganin saarelle Indonesiaan lähelle Balia. Asun vuokralla kivimökissä kookospalmujen katveessa. Ympärillä on hiljaista ja auringonlaskun jälkeen säkkipimeää. Lähikylän moskeijan huuto kuuluu maisemaan eikä häiritse minua edes öisin. Myrskyöinä aaltojen pauhu kantautuu kotiini, ja se on minusta ihanaa.

Naapurin täti pesee pyykkini. Vastapäisen talon pojat korjaavat polkupyöräni tai naulaavat moskiittoverkon ikkunaan, jos pyydän. Lähitienoolla majailee lauma lehmiä, vuohia ja lukemattomia kanoja ja kukkoja.

Pihassani kasvaa banaanipuu ja papaijaa, ja minulla on 11 kissaa. Ulkokeittiöni kissanruokabaariin ovat tervetulleita myös naapuruston kodittomat kulkukatit.

Lähikaupan tätiä naurattaa aina, kun ostan kananmunia: erehdyin kertomaan hänelle, että ostan niitä lähinnä kissoille, jotka pitävät munakkaasta. Tädin mielestä se on sulaa hulluutta.

Vaatekaapissani on pino virttyneitä vaatteita. Niiden lisäksi omistan vain rämisevän polkupyörän, jonka jarrut eivät toimi ja jonka takakumi vuotaa.

Kouluttaudun hiljakseen dive masteriksi ja pyöritän samalla eläinsuojelutoimintaa: Cats Of Gili -projektissani järjestän eläinlääkäriklinikoita, ylläpidän lääkevarastoa kissoja varten ja olen yleinen yhteyshenkilö kissa-asioissa. Lisäksi kirjoitan blogeja ja muita juttuja. Aloitin äskettäin myös matkailuun liittyvän kirjan kirjoittamisen.

Saan kissaprojektistani pientä korvausta paikalliselta ympäristöyhdistykseltä ja tuurailen tuttujen majataloissa, kun tarvitaan. Kylään tuleville ystävilleni vuokraan taloni vierashuonetta. Helsingissä oleva asumisoikeusasuntoni on vuokralla.

Olen ensimmäistä kertaa elämässäni täysin tyhjän päällä, vailla tulevaisuudensuunnitelmia ja varmuutta elannosta. Välillä pelottaa, miten selviän ja mistä revin rahat ensi kuun vuokraan. Olen kuitenkin alkanut uskoa, että asioilla on tapana järjestyä. Tärkeintä on se, että enää herääminen aamuisin ei ahdista.

En ole katunut hetkeäkään. Kadun vain sitä, etten lähtenyt jo aiemmin.

Juttu on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 20/2014.