Entinen rytmivoimistelija Katja Volkova: "Ensimmäistä kertaa elämässäni hallitsen tekemisiäni itse"

Haastattelua on kulunut tunti, kun Katja Volkova alkaa jo pyöriä levottomana tuolissaan.

"Olen tosi huono pysymään paikallani. En osaa istua", Katja sanoo.

"Koulussakin kääntyilen ja vääntyilen pulpetissani. Menen aina takariviin, jotta en häiritsisi muita."

12 vuoden aikana Katja oli voimistelematta neljä päivää.

19-vuotias Katja on Suomen menestynein rytminen voimistelija. Hän osaa tehdä neljän kierroksen piruetin, mutta istua ei, sillä hän on aina ollut liikkeessä.

Seitsemänvuotiaasta viime elokuuhun asti Katja voimisteli joka päivä. Tai ei ihan: 12 vuoden aikana hän oli voimistelematta neljä päivää.

Rion olympialaisten jälkeen hän lopetti uransa. Sen jälkeen kaikki muuttui.

Katja lukee kokeisiin mieluiten vauhdissa, kuntopyörää polkien.

Kroppa ei ole tottunut uuteen elämään vieläkään. Se haluaisi yhä urheilla kahdeksan tuntia päivässä. Iltaisin se on niin levoton, että Katjan on vaikea saada unta.

Läksyt Katja lukee mieluiten kuntopyörää polkien Mäkelänrinteen urheilulukion kuntosalissa, sillä vain liikkeessä hän pystyy keskittymään.

"Voimistelu oli sitovaa kuin armeija. Mutta nyt kun olen vapaa, en oikein keksi, mitä voisin lisätä elämääni."

Ykköstyttö äidin sylissä

On vuosi 2004. Katja on seitsemänvuotias ja aikaa Rion olympialaisiin on 12 vuotta.

Äiti on vienyt Katjan ensimmäisiin voimisteluharjoituksiin, mutta Katja ei suostu nousemaan tämän sylistä. Hän pelkää valmentajaa, Larisa Gryadunovaa.

Larisa on Ukrainasta ja puhuu tiukemmalla äänellä kuin äiti. Katja on Vantaalta ja vähän Pietaristakin, sillä sieltä hän nelivuotiaana muutti venäläisten vanhempiensa ja isoveljensä kanssa Suomeen.

Vasta tunnin lopussa Katja irrottaa äidistä. Kun hän ojentaa nilkkansa, Larisa sanoo: "Tästä tytöstä voi tulla voimistelija."

Sen jälkeen Katjaa on vaikea saada harjoitushallista pois. Hän rakastuu piruetteihin, lentäviin vanteisiin, loputtomiin toistoihin.

Kun treenit viideltä loppuvat, hän kysyy, saako jäädä seuraavankin ryhmän harjoituksiin. Iltaisin hän palaa kotiin kahdeksalta. Kotona hän jatkaa voimistelua olohuoneen matolla.

Valmentaja Larisa Gryadunova viimeistelee kahdeksanvuotiaan Katjan kilpailukampausta.

Jos tunnilla käsketään tehdä 32 jalannostoa, Katja tekee 32 jalannostoa. Jos hän jaksaa tehdä vain 30, seuraavana päivänä hän tekee 34.

"Jos joku tytöistä vieressäni lepsuili, ärsyynnyin", Katja sanoo.

"Tahdoin olla ykköstyttö. Ryntäsin aina jonon ensimmäiseksi. Vihasin, kun minua venytettiin, mutta tarjouduin silti aina ensimmäisenä venytettäväksi."

Opi pudottamaan keila

Rytminen voimistelu on vaikea, lähes mahdoton laji. Juuri se innosti Katjaa. Ykköstyttönä hän sai Larisan huomion.

"Vedin treeneissä aina ihan täysillä, jotta Larisa huomaisi minut. Jokainen lause, jonka hän minulle sanoi, tuntui älyttömän tärkeältä."

Virheitä Katja pelkäsi. Siksi hän teki niitä paljon.

Koskaan Katja ei lintsannut treeneistä. Kuumeessa hän väitti olevansa terve. Kesälomalla, kun oli tarkoitus lepäillä viikko, hän teki salaa piruetteja.

"En pystynyt olemaan paikoillani."

Virheitä Katja pelkäsi. Siksi hän teki niitä paljon.

Kerran hän tunaroi kilpailuohjelmansa alusta loppuun. Silloin Larisa sanoi: Seuraavaksi voit tiputtaa vaikka jokaisen heiton, älä siis pelkää.

Se auttoi. Kaikki heitot onnistuivat.

"Onnistuminen ei tarkoita sitä, ettei tee virheitä, vaan että osaa korjata virheensä", Katja sanoo.

"Virheitä tulee. Se pitää hyväksyä. Siksi niiden korjaamista on harjoiteltava. Jos huomaan, että nauha lähtee lentämään minne sattuu, en luovuta. Yritän ottaa kiinni viimeiseen asti."

Kauden 2016 keilapuku on käsin tehty. ”Yksi puku maksaa helposti yli tuhat euroa”, Katja sanoo.

Ensimmäinen kerta

On vuosi 2008 ja aikaa Rion olympialaisiin on kahdeksan vuotta.

Katja on 11-vuotias, kun Larisa huikkaa ohimennen harjoitusten jälkeen, että nyt aletaan harjoitella olympialaisia varten.

Katja naurahtaa.

"Mutta otin sen tosissani", hän sanoo.

Vuosi kuplassa

On syksy 2015 ja aikaa Rion olympialaisiin on vuosi.

18-vuotias Katja on keskeyttänyt lukion ja muuttanut Lohjalle Kisakallion urheiluopistoon, jotta voisi keskittyä pelkästään voimisteluun.

Hän treenaa olympialaisiin kahdeksan tuntia päivässä kuutena päivänä viikossa, vaikka ei tiedä vielä, saako olympiapaikkaa.

Joka aamu Katja herää kahdeksalta. Ensimmäinen harjoitus alkaa yhdeksältä ja kestää neljä tuntia. Sen jälkeen lounas, paljon kasviksia, lihaa mieluiten ilman kastiketta, päiväunet. Iltapäivällä päivän toinen, kolmen ja puolen tunnin harjoitus, sitten illallinen. Ennen nukkumaanmenoa tunti vesijuoksua tai kävelyä.

"Elin eristettynä normaalista elämästä. Mutta sitä minä halusin."

Illat Katja viettää yksin asuntolan huoneessa. Se tuntuu kodilta, vaikka hän ei ole sisustanut sitä. Hän roikkuu Whatsappissa ja Instagramissa, ikävöi kavereitaan, juttelemista, kaikkea tavallista.

"Elin kuplassa, eristettynä normaalista elämästä, mutta sitä minä halusin."

Viimeistään kymmeneltä Katja on unessa.

Aamulla kaikki alkaa alusta. Useimmiten häntä ei huvita herätä. Jalat painavat.

Katja pukee silti, menee harjoitussaliin, tekee kaiken vaikka ei jaksa.

"Juuri se on parasta. Että aamulla tuntuu tosi pahalta ja on varma, että tänään ei jaksa. Ja silti jaksaa. Silloin tietää, että selviää mistä tahansa. Mikään ei tunnu yhtä hienolta."

Ei edes kisassa onnistuminen. Kivalta sekin tuntuu, mutta se tunne on harvinaisempi. Huonoja aamuja, joista voi tehdä hyviä, on monta kertaa viikossa.

Vapaapäivä on vain sunnuntaisin. Silloin Katja menee vanhempiensa luo.

"Kotona makasin ja tuijotin kattoon. Saatoin olla vaikka tunnin niin."

Katjan on helpointa lukea läksyt näin. Pöydän ääressä istuessa hänen on vaikea keskittyä.

Märkä nauha lentää

Kisakalliossa jokainen treenipäivä on samanlainen. Kerran Larisa kastelee nauhan. Katja heittää litimärkää nauhaa, yrittää ottaa sitä kiinni, pudottaa, ei pudota, pudottaa taas.

"Kuvitteletko tosissasi, että Rion ilmastointi on näin pielessä?" hän kivahtaa.

Tietenkään nauha ei valuisi Riossa vettä. Tietenkin Larisa tietää sen.

Mutta vähän kosteampi ilmasto ehkä olisi. Jos Katja harjoittelisi hallitsemaan litimärkää nauhaa Kisakallion treenisalissa, hän hallitsisi myös hiukan kosteaa nauhaa Riossa.

"Harjoituksissa kaiken on oltava vaikeaa. Vasta siten kisoissa kaikki voi tuntua helpolta", Katja sanoo.

Liikkeistä on tultava automaattisia. Kun Katja pudottaa nauhan, hän tekee saman heiton 50 kertaa peräkkäin.

Jos ohjelma ei toimi, Katja sanoo suoraan, että tämä on huono, muutetaan tämä.

"15-vuotiaaksi asti arastelin sanoa mielipidettäni. Enää en", Katja sanoo.

"Larisa on minulle kuin toinen äiti."

"Kun Larisa astuu saliin, näen kolmessa sekunnissa, millä tuulella hän on. Hän on minulle kuin toinen äiti. Hänen kanssaan olen viettänyt enemmän aikaa kuin vanhempieni kanssa. Hän tuntee minut läpikotaisin ja on opettanut minut tekemään töitä."

Kepeästi nilkkapainoissa

On huhtikuu 2016 ja aikaa Rion olympialaisiin on neljä kuukautta.

Olympiapaikka varmistuu. Kun Katja näkee karsintapisteensä, hän itkee ilosta. Larisa nojaa tuolissaan taaksepäin ja toteaa itsevarmasti: Tiesin tämän.

Et todellakaan tiennyt, Katja hymähtää.

"Tiesin, että oikeasti hän oli tosi hermostunut."

Ennen olympialaisia Katja punnitsee itsensä joka päivä. Se käy yhtä rutiininomaisesti kuin hammaspesu. Kerran viikossa hänet punnitaan myös treeneissä.

"En ahdistunut punnitsemisesta. Rytminen voimistelu on esteettinen laji, se vaatii tietyt mitat. Minusta siinä ei ole mitään kauhisteltavaa."

Jos Katjan paino nousee kilon tai puoli, hän vetää harjoituksen läpi nilkkapainot jalassa. Se auttaa ymmärtämään, miten paljon jokainen ylimääräinen gramma vaikeuttaa suoritusta.

Kertaakaan elämässään Katja ei ole ollut dieetillä. Kun urheilee aamusta iltaan, saa syödä paljon.

"Pienestä pitäen Larisa ohjasi, että jos tarjolla on jälkiruokaa, valitse hedelmä. Olen tottunut syömään terveellisesti ja hyvin. En osaa stressata ruuasta."

Salaa Facebookiin

On heinäkuu 2016 ja aikaa Rion olympialaisiin on kuukausi.

Katjalle määrätään uusi sääntö: kännykkä on sammutettava kaksi tuntia ennen nukkumaanmenoa. Pään on saatava lepoa.

Netti on Katjan ainut linkki ulkomaailmaan. Hän yrittää totella sääntöä, mutta ei onnistu. Kun hän sortuu piipahtamaan illalla Facebookissa, Larisa huomauttaa siitä heti seuraavana aamuna.

Vaivihkaa Katja selvittää, miten Whatsappissa pystyy käymään salaa niin, ettei siitä jää jälkeä.

"Mutta Facebookista jäin kiinni aina", hän tunnustaa hymyillen.

Nettikielto on Larisan tapa suojella. Urheilusivustojen ja keskustelupalstojen seuraamisesta syntyisi vain paineita. Silti Katja lukee niitä. Sen jälkeen ahdistaa aina.

Kun olympialaisiin on viikko, kylkeen alkaa sattua.

Perjantai 19. elokuuta

On perjantai 19. elokuuta 2016. Rion olympialaiset ovat tänään.

Katja ja Larisa seisovat vastakkain ja katsovat toisiaan silmiin.

"Katja, sinä osaat", Larisa sanoo.

Tätä perjantaita varten Katja on harjoitellut seitsemänvuotiaasta asti joka päivä, niitä neljää lukuun ottamatta.

Aiemmin päivällä hän on esittänyt vanne-, pallo- ja keilaohjelman. Jäljellä on viimeinen väline, nauha.

Katja kävelee aloitusasentoon. Hän päättää: Ihan sama minne nauha lentää, otan sen kiinni.

Ja niin hän ottaa.

Puolessatoista minuutissa kaikki on ohi. Katja ja Larisa halaavat, nauravat ja itkevät.

Katja saa 67 515 yhteispistettä. Hän pääsee olympialaisten 21. sijalle.

Se on paras sijoitus Suomen rytmisen voimistelun historiassa.

Hyppy tyhjyyteen

Ensimmäinen tunne oli helpotus. Kaikki oli sittenkin vaivan arvoista.

"Olympiamatolla voimistelu tuntui juuri niin ihmeelliseltä ja erityiseltä kuin olin kuvitellut", Katja sanoo.

"Silti tunsin myös surua. Kaikki oli ohi. Vaikka olympialaiset olivat unelmani, ne olivat lopulta vain yksi kisa muiden joukossa."

"Kun minua kiellettiin voimistelemasta, kehoni ja ajatukseni menivät sekaisin."

Riosta palatessa kylkeen sattui niin, että lääkäri määräsi neljän viikon sairausloman. Koskaan Katja ei ollut ollut voimistelematta niin pitkään.

"Lomailu tuntui kamalalta. Kun voimistelu yhtäkkiä kiellettiin, kehoni ja ajatukseni menivät ihan sekaisin. Olo oli tyhjä."

Öisin hän valvoi ja mietti, jatkaisiko uraansa.

Tokion olympialaiset olisivat vuonna 2020. Katja olisi silloin 23, melko vanha rytmiseksi voimistelijaksi. Voimistelu oli kallista eikä elättäisi häntä koskaan, sitä paitsi harjoitusolot Helsingissä olivat surkeat. Kunnon kanveesia ei ollut.

"Tilanne on sama kuin jos jalkapalloilijat treenaisivat asvaltilla. Kovan kanveesin vuoksi nilkkani ovat nyrjähtäneet usein. Lopulta päätin, että lopetan. Se oli elämäni vaikein päätös."

Katjan kommentit huonoista harjoitusoloista saivat huomiota mediassa. Se tuntui hyvältä mutta myös surulliselta: että tekee 12 vuotta töitä ja saa palstatilaa vasta, kun lopettaa.

Olenko enää kukaan?

Lopettamisesta on nyt puoli vuotta. Seuraava haave on kirjoittaa keväällä ylioppilaaksi, sen jälkeen voisi ehkä pyrkiä kauppakorkeakouluun.

"Rion jälkeen kaikki tuntuu jotenkin... mikään ei vain tunnu yhtä tärkeältä. En ole vielä löytänyt opiskeluun samaa intoa kuin olympialaisiin."

Mikään ei ole kuten ennen.

Ennen Katja sai eteensä valmiin sähköisen kalenterin, johon oli merkitty tulevat kisat ja harjoitukset. Tammikuussa hän tiesi, mitä tapahtuu vuoden jokaisena päivänä.

"Ensimmäistä kertaa elämässäni hallitsen tekemisiäni itse. Nautin vapaudesta, mutta joskus hermoilen, kun kalenteri on niin tyhjä."

Lopettamisen jälkeen selän liikkuvuus on huonontunut, mutta notkeus pysynyt. ”Voimistelu ei lähde minusta koskaan pois.”

Vaikka on Katja sitä täyttänyt. Voimistelulla tietenkin. Melkein joka viikonloppu hän käy valmentamassa pieniä voimistelijoita.

Moni varoitti identiteettikriisistä. Vähän aikaa Katjakin mietti, kuka on vai onko enää kukaan.

"Sitten ymmärsin, ettei voimistelusta tarvitse luopua. Nyt vedän leirejä ja opetan. Olen vieläkin se Katja Volkova, joka voimistelee."

Usein iltaisin hän käy tapaamassa Larisaa harjoitushallilla. Joskus hän vain istuu ja katsoo, kun Larisa valmentaa pikkutyttöjä.

Silloin tulee hetkeksi ikävä.

Eniten Katja ikävöi työntekoa. Kaikkea sitä vaikeaa ja raskasta, mihin ei melkein pystynyt mutta pystyi silti.

Juttu on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 4/17.