Kuvat
Juha Salminen
Markus Kajo on viihdealan yrittäjä, joka on tuttu esimerkiksi Kettunen- ja Naurun paikka -ohjelmista. "Hauskat ajatukset saattavat tulla pyytämättä, ja niitä voi myös synnyttää”, Markus Kajo miettii.
Markus Kajo on viihdealan yrittäjä, joka on tuttu esimerkiksi Kettunen- ja Naurun paikka -ohjelmista. "Hauskat ajatukset saattavat tulla pyytämättä, ja niitä voi myös synnyttää”, Markus Kajo miettii.

Markus Kajo näkee itsessään autismin kirjon piirteitä. Hän pohtii niitä, jotka eivät aina mahdu yhteiskunnan raameihin, ja miettii, miksi poikkeavuus nähdään tilana, joka pitäisi korjata. Juttu on julkaistu Kodin Kuvalehdessä tammikuussa 2022.

”Esim. klo 17.04”, Markus Kajo ehdottaa tapaamisaikaa tekstiviestissään. Seuraava viesti saapuu perään: ”Voi olla myös klo 17.11, jos meinaa tulla sulle muuten liian kiire.”

Kun istumme ravintolassa vastatusten, Markus, 63, sanoo: ”Tekisi mieli ruuvata tuo lamppu irti, mutta kun sinulla on muistiinpanot. Näätkö sie ilman valoa?”

Markuksesta tuntuu kuin kirkas valo poraisi pään läpi reiät silmistä takaraivoon. Lupaan, että hämärässä on ihan hyvä. Markus vääntää lampun irti kuvusta. Tarjoilija kerää astioita toisella puolella salia.

Sisältö jatkuu mainoksen jälkeen

”Jos on tällainen päävärkki kuin minulla, joskus on hyvin yksinäistä. Mutta usein on hauskaa.”

”Joskus haluaisin huutaa, että hakkaa nyt vielä vasaralla kaikki säpäleiksi, niin saat enemmän ääntä aikaan. Mutta kun katson muita ihmisiä, niin he eivät huomaa mitään meteliä.”

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Markuksella on herkät aistit. Lisäksi hänellä on paljon erityisiä mielenkiinnonkohteita. Mielikuvituskin on erityistä lajia.

”Jos on tällainen päävärkki kuin minulla, joskus on hyvin yksinäistä. Mutta usein on hauskaa. Toisinaan on vaikeaa. Välillä on surullista.”

Tylsää ei ole koskaan, Markus jatkaa.

”Paitsi tarkoituksella, kun haluan sulkea pään nukkumista varten.”

Markus Kajo asuu Joensuun kupeessa lähellä aikuista poikaansa. Eläkkeelläkin Markus jatkaa monenlaisia töitä, kuten kirjoittamista, stand upia, äänikirjojensa lukemista ja puoli-ikuista romaanin koostamista päässään.
Markus Kajo asuu Joensuun kupeessa lähellä aikuista poikaansa. Eläkkeelläkin Markus jatkaa monenlaisia töitä, kuten kirjoittamista, stand upia, äänikirjojensa lukemista ja puoli-ikuista romaanin koostamista päässään.

Kissavideoita ja jemeninhepreaa

Iltapäivä on Markukselle aamu. Yleensä hän yrittää herätä noin kello 16, jotta ehtii kahville ja työtä tekemään Joensuun keskustaan, kun kahvipaikat vielä ovat auki.

Mukana on muistikirja, mustekynä ja matkamustepullo. Ehkä läppärikin. Lompakossa on käyntikortti, jossa lukee: ”Markus Kajo, puhu- ja kirjailija”.

Aikaisemmin Markuksen muistikirjoihin syntyi kahviloissa juontoja ja käsikirjoituksia esimerkiksi 1980- ja 1990-luvun viihdeohjelmiin Kettunen ja Naurun paikka. Nyt Markus kirjoittaa muistiin ajatuksia, joista tulee esimerkiksi stand up -komiikan aihioita, pakinoita blogiin tai aikakauslehtiin, juhlapuheita, koomisia tekstejä illallisille tai hupimietteitä Twitteriin.

Kirjoittelupaikan täytyy olla hiirenhiljainen tai riittävän meluisa, jotta keskittyminen onnistuu. Markus katselee hajamielisesti ihmisiä ja miettii.

Jos kaikki ihmiset olisivat samanlaisia, niin ne olisivat samanlaisia kuin kuka? Kauhea kina siitä, että kuka malliksi.

Joskus kun näkee satavuotiaan ukkelin tai mummelin syövän jäätelötötteröä, tajuaa taas, miten vähän ihmiset muuttuvat iän myötä.

”Mahdollisuudet vaikkapa jemeninheprean hyödyntämiseen kotitalouteni arjessa ovat rajalliset. Ei haittaa. On kiva oppia mitä hyvänsä asioita.”

Kotona Joensuun kupeessa Markuksella on kirjahyllyjä kaikkialla, mihin niitä suinkin mahtuu. Kirjojen kirjavat selkämykset ovat hänestä kuin räsymatto seinällä, tuovat turvallisen tunteen.

Pitkällään Markus katsoo kännykän ruudulta Youtube-videoita fysiikasta, kissoista, psykologiasta, kurkkulaulusta, jemeninhepreasta, mistä vain. Välillä niihin
tulee todellinen katsomiskuume.

”Mahdollisuudet vaikkapa jemeninheprean hyödyntämiseen kotitalouteni arjessa ovat rajalliset. Ei haittaa. On kiva oppia mitä hyvänsä asioita.”

Tästä piirteestä ja muistakin itselleen tutuista Markus on lukenut. Myös sen, että autismikirjon häiriöt ilmenevät virallisen määritelmän mukaan erityisesti:

- vuorovaikutuksen ja kommunikaation poikkeavuutena
- rajoittuneina ja toistuvina käytösmalleina
tai poikkeavina ja rajoittuneina kiinnostuksen
kohteina.

”Minulla ei ole autismidiagnoosia, mutta lähipiirissäni on autismin kirjoa ja tunnistan itsessäni samoja piirteitä. Testausten perusteella minulla on joitakin neurologisia epätyypillisyyksiä.”

Markus syö nopeasti, usein seisten ja samoja mikroaterioita. Yleensä spelttikaurapuuroa lounaaksi ja siskonmakkarakeittoa päivälliseksi tai toisin päin. Sitten hän huuhtaisee kupin ja pistää sen ylösalaisin kuivumaan oikeanpuoleiseen tiskialtaaseen.

”Aamiainen on minulle eksoottinen juttu, jota ihmiset syövät elokuvissa.”

Markus herää unesta usein siihen, että nauraa jollekin.

Kun Markus lopulta aamukuudelta menee yöunille sänkyyn, hän kysyy itseltään: luenko vielä jotain, kuuntelenko, katsonko jotain vai ajattelenko jotakin? Jos hän on laiskalla päällä ja väsynyt, hän valitsee ajattelun.

”Jos olen kiinnostunut vaikkapa hälytysjärjestelmien suunnittelusta, saatan mietiksiä, millaisen sisäisen logiikan systeemiin loisin.”

Markus herää unesta usein siihen, että nauraa jollekin. Silloin on vaikea muistaa,
mikä ajatus oli, mutta se ei haittaa.

”Sain paljon rakkautta ja rauhan olla oma itseni. Sellaisia asioita lapset tarvitsevat, että kasvavat eivätkä jää pieniksi. Samalla tavalla olen koettanut olla oman poikani kanssa.”
”Sain paljon rakkautta ja rauhan olla oma itseni. Sellaisia asioita lapset tarvitsevat, että kasvavat eivätkä jää pieniksi. Samalla tavalla olen koettanut olla oman poikani kanssa.”

Poika ja hänen ajatuksensa

Vauvana Markus paukutti joskus päätään sängynpäätyyn. Hän arvelee, että se tyynnytti,
kun jokin kuormitti liikaa mieltä tai aisteja.

Kun Markus oli viisivuotias, äiti sairastui vakavasti. Markus tiesi jo pienenä, että äiti kuolee sairauteensa. Äiti vietti vuosia sairaalassa toisella puolella Suomea. Isäkin oli paljon sairaalassa, mutta töissä. Hän perusti Joensuuhun ensimmäisen sairaalapapin viran.

”En puhu kovin mielelläni isästä tai äidistä. Ihmiset alkavat silloin kuvitella tietynlaista lapsuutta. Meillä oli erilaista. Kuvittelematonta.”

Markus sai valita itselleen kirjoja, vaikka isällä ei ollut paljon rahaa.

Sukulaisia nähtiin usein ja naurua oli paljon. Isä oli peto imitoimaan vaikkapa koirien tai vauvojen ilmeitä. Kun kärpäset surisivat, ukki kuvitteli niiden puhuvan toisilleen hyvin nopeasti. Hän tulkkasi: sanovat, että nytmennäänulos, eikunnytpäristelläänkinsyömään!

Markus kuunteli, ja kun hän halusi kertoa itse jotain, muut kuuntelivat.

Isä järjesti tavallisen joulun lisäksi kaksi ylimääräistä. Ne olivat helmikuussa ja elokuussa, kun kirjakaupassa oli iso alennusmyynti. Markus sai valita itselleen kirjoja, vaikka isällä ei ollut paljon rahaa.

Jos äiti oli sairaalasta lomalla, oli ihanaa tulla koulusta. Äiti oli kotona! Ja keittänyt kahvit, ostanut suklaapatukan, sytyttänyt kynttilän.

Jos äiti oli poissa ja isä töissä, kotiin ei ollut  kiire. Markus jäi kavereiden lähdettyä yksin ulos, kiikkui, käveli Pielisjoen rannoilla ja mietti kaikenlaista.

”Viihdyin hyvin ajatusteni kanssa.”

Yhdeksänvuotiaana Markuksesta tuli isoveli.

“Muistan vieläkin, miltä Mikael ja hänen vauvanhoitotarvikkeensa tuoksuivat.”

Äiti kuoli, kun Markus oli 15-vuotias. Viimeisestä tapaamisesta Markus muistaa sairaalahuoneen ja äidin silmät, jotka kirkastuivat vielä hetkeksi, kun isä sanoi, että Markus toi kukkia.

”Siihen loppuu muistini asiasta.”

Vaimo, lajitoverini

Omasta perheestään Markus haluaa kertoa nämä asiat.

Vaimoonsa Sirkkuun hän tutustui 16-vuotiaana koulupoikana. Sirkku oli mahdottoman
hauska ihminen. Esinesuunnittelija, näyttelijä ja tv-ohjaaja.

Markus ja hän kutsuivat toisiaan lajitovereiksi. Se oli Sirkun löytämä ilmaus.

Kaltoin kohdellut eläimet kipittivät Sirkun luo, vaikka pelkäsivät muita ihmisiä. Arimmatkin lapset voittivat ujoutensa heti. Se oli Markuksesta maagista.

Sirkku kuoli neljä vuotta sitten. Hän sairasti pitkään. Markus ei ole vieläkään purkanut sairaalasta palautunutta kassia, jossa on vaimon tavaroita.

Ennen ainoan lapsensa syntymää Markusta pelotti.

”Kerran vuodessa Sirkku kertoi, montako vuotta olemme olleet yhdessä, ja se oli aina kaksi vuotta enemmän kuin edellisenä vuonna. Mutta yli 40 vuotta se oli oikeasti, luulen.”

Ennen Markuksen ja Sirkun ainoan lapsen syntymää Markusta pelotti. Naapuri, kahden lapsen nuori isä, osasi sanoa oikeat sanat: Kuule, ei ole olemassa mitään erityistä isyyttä. Sinusta tulee sellainen isä, millainen sinä olet.

Poika on nyt päälle parikymppinen. Markus soitti pienelle pojalleen automatkoilla cd-levyjä, joilla oli sekaisin oopperaa, lastenlauluja, reggaeta, arabimusiikkia ja aivan kaikkea pois lukien iskelmät.

Jos pojalta leikki-iässä kysyi, että mennäänkö vaikka uimaan, hän sanoi usein: ihan kohta, ajattelen ensin tämän ajatuksen loppuun. Kului viisi tai 45 minuuttia, sitten poika sanoi: nyt voi mennä.

”Minua ja poikaa yhdistää ilo. Joka päivä tapahtuu ainakin jommankumman päässä jotakin erikoista ja mukavaa.”

Markus ja poika asuvat lähekkäin. He puhuvat paljon, esimerkiksi kielistä. Poika haluaisi opiskella inkeroisten kieltä, jota maailmassa puhuu enää noin 260 ihmistä. Markusta taas houkuttaisi aramea.

Poika sanoo, että jos hänen pitäisi saada isä narratuksi vaikka lenkkipolulle, hän ripustaisi riu’unpäähän klassisen kreikan kieliopin. Sitä kun kuljettaisi Markus-isän nenän edellä, isä takuulla seuraisi perässä.

”Joka päivä tapahtuu ainakin jommankumman päässä jotakin erikoista ja mukavaa.
Minua ja poikaa yhdistää ilo.”

”Herkkyydestäni en tappelematta luopuisi. En juuri muustakaan. Kenenkään ei pitäisi joutua isommin muuttelemaan itseään, että mahtuisi maailmaan paremmin”, Markus sanoo.
”Herkkyydestäni en tappelematta luopuisi. En juuri muustakaan. Kenenkään ei pitäisi joutua isommin muuttelemaan itseään, että mahtuisi maailmaan paremmin”, Markus sanoo.

Kassajonossa hytkyvät hartiat

Laitas silmät kiinni, Markus ehdottaa minulle. Markus yrittää selittää, miten hänen
mielensä toimii. Laitan silmäni kiinni ja Markuskin laittaa.

”Nyt päässä häilyy huoneen valoista jääneitä jälkikuvia: satunnaisia valoja, varjoja, kieppuvia pisteitä ja muuta visuaalista sälää. Kun tarkkailet niitä, tulee assosiaatioita.”

Sitten Markus kertoo, mitä hän koki:

”Minulle tuli näkökenttään hiukan vino vaakaviiva ja sen päällä kaksi valopalloa. Siitä pelmahti mieleen amerikkalainen maasturi, jossa on safarivarustus: kattotelineellä pressussa tavaraa, edessä kaksi kirkasta lisävaloa. Se paahtaa yössä jossain rämeellä Amerikassa, näkökenttäni poikki yläoikealta alavasemmalle.”

”Aivot heittävät tällaisia satunnaisia ajatuksia, kun suljen silmäni. Tartun niihin ilomielin.”

Mielikuvitus on ilo, joka seuraa kaikkialle. Kun Markuksen hartiat hytkyvät
kaupan kassajonossa naurusta, hän ajattelee jotain hauskaa. Korvissa on usein samaan
aikaan nappikuulokkeet, sillä herkistä aisteista on harmia.

”En valita. Oma herkkyyteni on pientä. Oikeaa taakkaa on se, kun autismin kirjon
ihminen joutuu lyhyen kauppareissun jälkeen toipumaan tuntikausia pimeässä, äänettömässä huoneessa.”

Miksi poikkeavuus nähdään tilana, joka pitäisi korjata ja muuttaa?

On ihmisiä, joilla on niin herkkä iho, että suihkussa käyminen tuntuu kuin neulalla tökittäisiin.

Joidenkin mielestä halaus tuntuu päähän pujotetulta muovipussilta ja ohi löyhähtävä parfyymin tuoksu piiskaniskulta.

Usein Markus suree, mitä niille nuorille tapahtuu, joilla on jotain vähän enemmän kuin toisilla: autismi, asperger, tourette, adhd, erityisherkkyys tai muuta.

Hän miettii monia kysymyksiä:

Miksi koulussa ei kiitetä oppilasta, joka osaa luetella kaikki Suomen tavarajunaliikenteen aikataulut, vaikka kertotaulu ei jää mieleen?

Miksi ei nähdä, että jotkut pitkästyvät ihmisten keskellä mutta eivät
koskaan yksin?

Miksi hänelle, joka pystyy tekemään 50 asiaa yhtä aikaa, ei opeteta esimerkiksi yrittäjyyttä sen sijaan, että käsketään kököttämään paikallaan?

Miksi poikkeavuus nähdään tilana, joka pitäisi korjata ja muuttaa?

Ihminen tarvitsee lajitovereita. Yksin ei pärjää.

”Nuoret ovat oikeita ihmisiä, yksilöitä, joita pitäisi ymmärtää ja tukea. Eivät he ole mikään ilmiö, jota voi nippuna voivotella tai paheksua”, Markus sanoo.

Sitten hän jatkaa: On vielä yksi kouluun liittyvä asia, joka saa mieleni kiehumaan.

”Minua ei kiusattu, mutta kamala määrä lapsia joutuu viisi kertaa viikossa heräämään
ja kävelemään kouluun eli helvettiin. Kiusaaminen on mitätön sana, kun aiheutetaan tuskaa, joka pahimmillaan painostaa uhrin itsemurhaan. Yhteiskunta pettää lapsensa lukuvuodesta toiseen, vaikka lapset ovat maailman sielu.”

”Jos kissalle antaa pahvilaatikon, se yrittää mahtua siihen, vaikka laatikko olisi ihan liian pieni. Ihmisenä oleminen on samanlaista: toiveikasta sinnittelyä.”
”Jos kissalle antaa pahvilaatikon, se yrittää mahtua siihen, vaikka laatikko olisi ihan liian pieni. Ihmisenä oleminen on samanlaista: toiveikasta sinnittelyä.”

Ihminen tarvitsee lajitovereita, Markus ajattelee. Yksin ei pärjää.

”Aika harvoin kenenkään hyvinvointi on kiinni siitä, että hän vain ottaisi itseään niskasta kiinni ja ryhdistäytyisi. ”

”Sain kotoa rakkautta ja rauhan olla oma itseni. Sellaisia asioita lapset tarvitsevat, että kasvavat eivätkä jää pieniksi.”

Isä toi autokorjaamoreissulta pikku-Markukselle leluksi kuulalaakerin, jota oli
älyttömän kiva pyöritellä sormissaan. Isä ei käskenyt leikkimään eri tavalla.

”Sain paljon rakkautta ja rauhan olla oma itseni. Sellaisia asioita lapset tarvitsevat, että kasvavat eivätkä jää pieniksi. Samalla tavalla olen koettanut olla oman poikani kanssa.”

Surun raita mukana 

Joskus öisin Markus ajaa huoltoasemalle tai pikaruokapaikkaan, kun nälkä tai kaipuu ihmisten sekaan yllättävät.

”Minulla on sisäistä ajanvietettä rajattomasti, mutta samaan aikaan ulkopuolisuuden ja yksinäisyyden tunne. On kuin kaksi sisäkkäistä ulottuvuutta, joissa olen yhtä aikaa: totaalisesti yksin, enkä pätkääkään yksin. Päässäni on varsin hauskaa ja melko reippaasti surullista.”

”Tunnistan muiden ihmisten joukossa kaltaiseni. Jonkinlaisten siipirikkojen koplan.”

Markus saa lohtua kanssaihmisten ja -eläinten olemassaolosta: Kassatyöntekijästä. Äitinsä kantaman, nallenkorvahattuisen vauvan arvostelemattomasta katseesta. Vanhasta miehestä, joka köpöttelee kuin 1960-luvun vieterilelu, tai koirasta, joka heiluttaa laiskasti häntää.

”Tunnistan muiden ihmisten joukossa kaltaiseni. Jonkinlaisten siipirikkojen koplan. Meillä on hento surun raita elämässä mukana aina.”

Kun Markus on ajanut huoltoasemalta kotiin, hän usein piirtelee. Ennemmin tai myöhemmin Markus huomaa aina piirtävänsä värien ympärille raamit.

”Surun lahja kokijalleen on herkkyys kyynisyyden asemesta, jos palat
loksahtavat kohdalleen.”

”Yritänköhän pitää niiden avulla kasassa alkuperhettäni, että äiti ei menisi kuolemaan?
Murrosikäisenä en oikein osannut surra, sittemmin olen surrut koko ikäni.”

Enimmäkseen tosin säästöliekillä, Markus tarkentaa.

”Toisaalta surun lahja kokijalleen on herkkyys kyynisyyden asemesta, jos palat
loksahtavat kohdalleen.”

10 000 ilahduttavaa pikkuasiaa

Surusta ja yksinäisyydestä pitää Markuksen mielestä puhua varovasti.

“Jos puhun vain siitä, että jotkut äänet käyvät päähän ja että ainoa ihmiskontakti on yöhuoltsikan kassa, syntyy kuva, että elämä on ihme kituuttamista. Oikeasti minulla on kelpo elämä ja ammatti.”

Markuksella on suuri tiivis suku. Hän on veljensä kanssa yhteydessä liki päivittäin.

”Työnjakomme on se, että Mikael on fiksu, minä vähän outo. Veljeni saa minut nauramaan niin, että tulee kramppeja.”

”Ystäviäni yhdistää optimismi. Ja minussakin on optimismia.”

Markuksella on myös paljon ystäviä, monet heistä ajalta ennen lukutaitoa. Viimeksi Markus on jutellut lapsuuskavereiden kanssa esimerkiksi matematiikasta, immateriaalioikeuksien kaupasta ja kavereiden lapsenlapsista.

”Ystäviäni yhdistää optimismi. Ja minussakin on optimismia. Surumielisyyden vastapainona on joka viikko 10 000 ilahduttavaa pikkuasiaa.”

Markus kertoo iloistaan viisi:

1. Öiset, tyhjät talvisen Joensuun kadut. Kun koko kaupunki on hetken ajan oma.

2. Mustekynä ja sen täyttäminen ja sillä kirjoittaminen. Muistikuvat isästä kirjoittamassa omalla kynällään. Konttoritarvikkeiden tuoma ilo, optimismi ja lohtu.

3. Kirjailija Franz Kafkan lukeminen. Kuin olisi yhtäkkiä osunut omalle maalleen, menneisyyden mummolaan, suomenkarjan kesäiselle laitumelle.

4. Symmetriset luvut: 2112, 1212. Jotkut epäsymmetriset luvut, erityisesti 78164.

5. Puolukkamaito. Ukin peruja oleva lapsuuden välipalaruoka sihtileivän tai karjalanpiirakan kera.

Pääsääntöisesti varsin mukavaa

Markus kävelee samoja Joensuun katuja kuin pienenä poikana, kädet taskuissa torin
laidalta Pielisjoelle.

”Vanhenemisen oppi on, että ulkokuoren sisällä luonne muuttuu hirveän vähän.”

Markus on itkenyt aikuisiällä, kun piirretyissä elokuvissa oravilla on hätä ja muut eläimet rummuttavat tassuillaan ja hännillään viestiä eteenpäin. Miten kilttiä, miten liikuttavaa.

”Kenenkään ei pitäisi joutua isommin muuttelemaan itseään, että mahtuisi maailmaan paremmin.”

”Herkkyydestäni en tappelematta luopuisi. En juuri muustakaan. Kenenkään ei pitäisi joutua isommin muuttelemaan itseään, että mahtuisi maailmaan paremmin.”

Pielisjoen rannalla Markus katsoo laskevaa aurinkoa. Hailean punaoranssi väri on hänestä kaunis. Sävy tuo Markuksen mieleen ukkilan ruokakonttuurin tuoksun, puolukkapiirakan kirpeän maun ja vinnille vievien portaiden narisevan äänen.

Sen, että pääsääntöisesti on varsin mukavaa olla olemassa.

Juttu on julkaistu Kodin Kuvalehdessä 1/2022.

Sisältö jatkuu mainoksen alla