Meeri ei saanut sellaista perhettä, josta aina haaveili. Vaikeinta on ollut hyväksyä tyttären yksinäisyys ja se, että mistään ei tunnu löytyvän apua.

”Seurasin, kun tyttäreni Iida katseli parvekkeelta kahta mattotelineiden luona leikkivää naapurintyttöä. Hetkeä aikaisemmin hän oli tullut sisälle raivoten ja riehuen. Pihalla oli taas tullut jotakin riitaa.

Iida alkoi huudella tytöille: ’Te olette ihan idiootteja! Kukaan ei rakasta teitä!’

Käskin Iidan sisälle, hän potkaisi. Pienet kasvot olivat kireät ja kiukkuiset.

Sisältö jatkuu mainoksen jälkeen

Sydämeni särkyi jälleen kerran. Näin, kuinka yksinäinen lapseni on ja miten suuri tarve hänellä on kuulua joukkoon. Hän yrittää ja yrittää, mutta ei osaa olla muiden kanssa.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Vauvakerhon laulupiirissä Iida oli ainoa lapsi, joka ei koskaan viihtynyt sylissä. Hän itki ja venkoili. Kotiäitien kyläilyporukoissa Iida valvoi, kun muut taaperot nukkuivat päiväunia. Kun toiset leikkivät, Iida töni heidät kumoon ja löi.

Iida on nyt kymmenenvuotias, esimurrosikäinen hontelo tyttö. Hänen käytöksensä ei ole muuttunut.

Minä olen muuttunut. En saanut sellaista lasta kuin toivoin, eikä minusta tullut sellaista äitiä kuin ajattelin olevani.

Neuvolassa oltiin ihan mukavia, mutta huoleeni ei suhtauduttu vakavasti.

Odotimme vauvaa kovasti miehen kanssa. Olin vähän päälle kolmekymppinen, kun Iida syntyi.

Kuvittelin, että vaikka meille tulee lapsi, voimme yhä käydä kylässä ystävien luona. Suunnittelin, että menemme lapsen kanssa puistoilemaan ja pyöräilemään ja joskus laavulle paistamaan makkaraa.

Haaveeni olivat tavallisen kokoisia, eivät sen suurempia. Ne eivät toteutuneet.

Ensimmäinen merkki siitä, että Iida ei ole kuten muut, oli itku. Vauva oli tyytymätön koko ajan.

Kolmen kuukauden iässä neuvolamerkinnöissä on ensimmäinen kirjaus: ’äiti epäilee, onko lapsella kaikki ok’. Neuvolassa oltiin ihan mukavia, mutta huoleeni ei suhtauduttu vakavasti.

Siitä alkoi avun aneleminen, turhaan. Sain löyhiä kasvatusneuvoja: Äitiys nyt vain on rankkaa, se pitää hyväksyä. Antakaa vauvan itkeä, niin kyllä hän lopulta nukahtaa.

Minä ja mies pidimme Iidalle unikoulua ohjeiden mukaan. Olimme lempeitä, mutta jämäköitä. Kolmen kuukauden jälkeen Iida valvoi yhä yöt ja me luovutimme.

Tietysti epäilin itseäni, kovasti. Mietin, olenko heikompi äiti kuin muut, kun lapsen kanssa tuntuu raskaalta. Ajattelin, että ehkä Iidan käytös on normaalia ja minä en vain ymmärrä sitä, koska Iida on ensimmäinen lapseni. Onko vika minussa?

Lähdin puistoista itkien pois. Muiden lasten keskellä Iidan erilaisuuden huomasi selvästi.

Sinnittelin äitiporukoissa Iidan pari ensimmäistä vuotta. Yleensä lähdin puistoista ja kyläpaikoista itkien pois. Muiden lasten keskellä Iidan erilaisuuden huomasi niin selvästi.

Pikkuveljen syntyessä elimme hirvittäviä aikoja. Iida oli kolmevuotias ja yritti satuttaa Konstaa kaikin mahdollisin tavoin. Kun vauva oli pinnasängyssä, Iida heitteli sinne paksuja kirjoja. Hän repi ja puri veljeään. Jos menin vessaan, otin Konstan mukaan kantorepussa.

Konstasta kasvoi empaattinen ja letkeä pikkumies, jolla on mahtava huumorintaju ja paljon ystäviä. Halusin pitää sitä todisteena: Iidan ongelmat eivät johtuneet siitä, että olisin ollut läpeensä huono äiti.

Neljävuotiaana Iida alkoi mennä hoitoon pariksi tunniksi päivässä. Hän ei saanut päiväkodista kavereita, vaikka yritti antaa muille Pokémon-kortteja, jotta hänen kanssaan leikittäisiin. Synttärikutsuja ei tullut.

Iida tsemppasi ja skarppasi hoitopäivien ajan. Kotona kuormitus purkautui, Iida iski minua lyijykynän terällä käsivarteen ja potki vessan oven rikki.

Pyysimme miehen kanssa monta kertaa palavereita ja kerroimme henkilökunnalle, että olemme Iidasta huolissamme. Se kuitattiin aina sanomalla, että ei täällä meillä päiväkodissa näy mitään ongelmia.

Jos Iida olisi ollut vaikka levoton tai oppinut hitaasti, haasteisiin olisi luultavasti tartuttu hanakasti. Hänen vaikeutensa olivat vaikeammin määriteltäviä.

Iida itki joka ilta, että ei halua mennä päiväkotiin.

Iidalle jokainen muutos on maailmanloppu.

Taistelin meidät tutkimuksiin perheneuvolaan ja sairaalaan. Testejä tehtiin, lomakkeita täytettiin. Minun ja Iidan leikkihetkiä kuvattiin videolle ja analysoitiin.

Emme saaneet tukea, diagnoosia, neuvoja, ymmärrystä, terapiaa tai mitään muutakaan. Ainoat haasteet olivat kuulemma perheen vuorovaikutuksessa.

Työpaikalla kuuntelin muiden puhetta viikonloppusuunnitelmista. Kylpyläreissuista, ulkoilusta, pitkään nukkumisesta. Ajattelin, että jos Iidaa ei olisi, minunkin viikonloppuni voisi olla sellainen.

Iida herää aina aamukuudelta. Olen jo vuosia nukkunut hänen vieressään patjalla, mies ja Konsta nukkuvat parisängyssä.

Jos Iida nukkuu yksin, hän heräilee jatkuvasti, sytyttää valot päälle ja räyhää. Jos Iida ei nuku, kukaan muukaan ei nuku.

Kun Iida herää, hänellä on saman tien hirvittävä paniikki ja pakkomielle löytää itselleen kavereita.

Iida alkaa soitella kaikille tuntemilleen tytöille. Jos hän saa sovittua tapaamisen, hän tulee puolen tunnin kuluttua kotiin ja sanoo vihaavansa kaveriaan. Jos Iida menee naapurintytölle, saatan kuulla seinän läpi, miten Iida huutaa ja kiroilee siellä.

Hän rakentaa mielessään päivän ohjelman etukäteen. Kun se ei suju suunnitelmien mukaan, tulivuori purkautuu. Iidalle jokainen muutos on maailmanloppu.

Viime lauantaina kerroin aamulla, että meillä on ruokana makaronilaatikkoa. En ehtinytkään tehdä sitä, joten tarjosin maksalaatikkoa. Iida heitti oman ruokansa keittiön seinään.

On kamalaa sanoa näin, mutta viikonlopun jälkeen menen töihin lepäämään.

Voiko suurinta rakkautta olla se, että ei lähde vaan jää?

Konsta pelkää siskoaan. Heitä ei voi vieläkään jättää kahdestaan, sillä Iida käy Konstan kimppuun. Konsta kysyy usein, miksi emme voi antaa Iidaa pois, kun hän on niin kamala ja vammainen.

Unelmissani isosisko ja pikkuveli juttelevat kerrossängyssä, kun olen toivottanut hyvät yöt ja kuuntelen iloista pulinaa oven takana.

Olen puhunut Konstalle, että meillä jokaisella on omat kehityskohteemme. Äiti opettelee, että ei hermostuisi niin helposti, hän itse käy puheterapiassa, iskä treenaa selkää ja Iidalla on omat jutut.

Suren, että pieni poikani joutuu ymmärtämään ihan liikaa asioita.

Minun ja miehen parisuhdetta pitää kasassa se, että jaamme vastuun arjesta. Oikein muuta ei ole. Huonoimpina hetkinä olen miettinyt, olisiko helpompaa erota.

Olisiko minun mahdollista nauttia unelmista, joita minulla joskus oli, jos lapset olisivat luonani vain vuoroviikoin? En tiedä. Vai voiko suurinta rakkautta olla se, että ei lähde vaan jää?

Melkein joka päivä lähetämme miehen kanssa toisillemme tsemppiviestejä. Me pyöritetään tätä yhdessä! Kukaan muu kuin me ei kestäisi tätä!

Kaikki nämä vuodet olen etsinyt apua.

Olen hävennyt lastani. Vaihtaisin monta hetkeä pois.

Olen kantanut kirkuvan seitsemänvuotiaan kaupasta ulos, kun hän ei saanut haluamaansa pääsiäispupuasua. Kassalla Iida alkoi huutaa: apua, nainen kidnappaa minut, en tunne häntä. Vartijat tulivat.

Olen palannut kotiin kesken odotetun teatterireissun, kun lastenhoitajaksi lupautuneet isovanhemmat soittivat ja sanoivat, että eivät kestä tyttäreni kanssa yhtä iltaa. Kun tulin, he odottivat eteisessä. Olemme kuulemma huonoja kasvattajia ja annamme lapsen hyppiä seinille.

Kaikki nämä vuodet olen etsinyt apua. Olen pyytänyt terapiaa ja sanoittanut tunteita, kokeillut jäähypenkit ja tarrapalkinnot, googlettanut kaikki mahdolliset hakusanat ja yrittänyt tukea kaverisuhteissa.

Enemmän kuin lastani olen hävennyt itseäni. Illalla on usein syyllisyys, että tänäänkään en pystynyt olemaan se äiti, joka aamulla mielessäni lupasin olla. Sataprosenttisesti läsnä, kärsivällinen.

Minulla ei kuitenkaan ole koskaan ollut sellaista tunnetta, että en rakastaisi Iidaa.

Iida ei siedä halaamista. Iltaisin saan kuitenkin silittää tyttäreni uneen.

Surullisimmalta tuntuu Iidan puolesta. Näen, miten yksinäinen hän on.

Lapseni ymmärtää, että häntä ei hyväksytä joukkoon, vaikka hän ei osaakaan pukea sitä sanoiksi. Hän haluaisi olla kuten muut, mutta ei osaa. Pelkään Iidan kokevan, että hän ei ole toisten ihmisten rakkauden arvoinen.

Minusta on väärin, ettemme saa elää tavallista lapsiperhearkea. En ole saanut itse vaikuttaa elämääni, asiat vain tapahtuvat. Hallitsemattomuuden tunne vie voimia.

Olen väsynyt. Olemme miehen kanssa olleet kaikesta niin pitkään vastuussa kahdestaan. Tukiverkkoja ei ole, kukaan ei tule toimeen Iidan kanssa. Ystävät ovat vähentyneet, heille ei ole energiaa.

Pieni ihana hetki Iidan kanssa on iltahipsutus. Iidaan ei ole ikinä saanut koskea, eikä hän siedä halaamista. Iltaisin saan kuitenkin silittää tyttäreni uneen.

Järjestyksen täytyy aina olla sama. Ensin minun pitää silittää toisesta jalkapohjasta, sitten Iida sanoo ’vaihto’ ja siirryn toiseen. Sitten hipsuttelen selkää, sitten Iida sanoo ’käsi’ ja otan kädestä kiinni.

Joskus olen yrittänyt samaan aikaan lukea otsalampun kanssa kirjaa. Se ei ole onnistunut, koska Iida on niin herkkä kaikille äänille ja valoille.

Siksi makaan pimeässä lapseni vieressä ja keskityn vain häneen.

Meillä on toivoa.

Puolisen vuotta sitten päätimme miehen kanssa hakea Iidalle vielä kerran apua, kun tajusimme, että lapsi ei kestä ja me emme kestä. Menimme omalla rahalla yksityiselle lääkäriasemalle ja pyysimme tutkimuksia. Niitä on nyt tehty paljon.

Viime keskiviikkona tapahtui ihme. Saimme lastenpsykiatrilta loppulausunnon. Hän kertoi, että Iidalla on autismin kirjoon kuuluva häiriö.

En ollut kuvitellut omiani. Iida sai diagnoosin kaikkien niiden vuosien jälkeen, joiden aikana meitä ei kuunneltu. Psykiatri puhui kuntoutuksesta ja lääkityksestä, minun sydämeni hakkasi, aloin itkeä.

Meillä on toivoa.”

Meerin, Iidan ja Konstan nimet on muutettu.

Artikkeli on julkaistu Kodin Kuvalehdessä7/2020.

Kuulostavatko Meerin kokemukset tutuilta? Nepsylasten (mm. ADHD, Aspergerin oireyhtymä ja autismikirjon häiriö, hahmotushäiriö sekä kielellinen erityisvaikeus) vanhempien omakohtaisista kokemuksista syntynyt Erityisvoimia.fi-sivusto tarjoaa apua, tukea ja vinkkejä haastaviin tilanteisiin lapsen kanssa. Lisäksi sivustolla on vanhemmille jaksamisen tueksi suunniteltu voimavarapankki sekä vertaisten vanhempien tarinoita erityisvoimia vaativan arjen keskeltä.  Erityisvoimia-sivuston tuki on maksutonta.

 

 

Vierailija

Voi, tiedän miten suuri asia diagnoosi ja oikea apu voi olla. Toivottavasti nyt saatte apua ja että koko perheen elämä helpottuisi. Ja omassa pienessä mielessäni toivon että sinä ja miehesi jaksatte yhdessä, koska vaikutatte molemmat mahtavilta, vahvoilta, rakastavilta ihmisiltä ja lyömättömältä parilta <3 Toivon koko sydämestäni perheellenne kaikkea hyvää!

Sisältö jatkuu mainoksen alla