Space Monkeys -joukkue ja valmantajat: Viivi (vas.), Emmi-Kaisa, Maria, Jaana, Ina, Jenna, Siiri, Minja-Maija, Saga ja Sini.
Space Monkeys -joukkue ja valmantajat: Viivi (vas.), Emmi-Kaisa, Maria, Jaana, Ina, Jenna, Siiri, Minja-Maija, Saga ja Sini.

Tämän cheerleader-ryhmän tytöt voittavat pelkoja joka viikko. Harjoituksissa väistyy myös äitien pahin huoli: se, että lapsi jää yksin.

"Haluaisin soittaa kelloa. Saanko?" Emmi-Kaisa Lounio, 13, kysyy.

Harjoitustilan seinässä olevaa kelloa kilautetaan, kun on opittu uusi temppu tai tehty vanha erityisen rohkeasti. Silloin kaikki Helsingin Salmisaaren liikuntakeskuksen saleissa harjoittelevat cheerleaderit pysähtyvät hetkeksi ja taputtavat.

Ihan vielä ei saa soittaa.

Sisältö jatkuu mainoksen jälkeen

Erityislasten Space Monkeys -ryhmässä treenaa sunnuntai-iltana kuusi 11–21-vuotiasta tyttöä ja nuorta naista. Vieressä treenaa aika monta kymmentä cheerleadingin suomenmestaria.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kello on yhteinen.

Kun Emmi-Kaisa ja Ina keskittyvät, he todella keskittyvät.
Kun Emmi-Kaisa ja Ina keskittyvät, he todella keskittyvät.

Joku pitää kiinni

"Nouse kaverin jalalle varovasti”, Space Monkeys -ryhmän valmentaja Sini Mäkinen sanoo.

”Ei saa puristaa”, Emmi-Kaisa varoittaa.

”Ei puristeta yhtään liikaa, mutta sinusta pidetään koko ajan kiinni”, Sini sanoo.

Emmi-Kaisan ja valmentajan oma hetki.
Emmi-Kaisan ja valmentajan oma hetki.

Kun kaveri kyykistyy, Emmi-Kaisa nousee seisomaan hänen reitensä päälle ja pysyy muodostelmassa melkein ilman tukea.

”Äiti, katso”, Emmi-Kaisa huutaa.

Äiti katsoo ja vilkuttaa salin reunalta.

”Se meni, Emmi, tosi hienosti, kohosit ilmaan”, Sini sanoo.

”Voidaanko olla täällä yöhön asti?” Emmi-Kaisa kysyy.

Minja-Maija (vas.), Ina, Emmi-Kaisa, Viivi, Saga ja Jenna. "Meitä on joukkueessa juuri sopivasti. Ja sopivia."
Minja-Maija (vas.), Ina, Emmi-Kaisa, Viivi, Saga ja Jenna. "Meitä on joukkueessa juuri sopivasti. Ja sopivia."

Tällaisten tyttöjen juttu

Tämä on tällaisten tyttöjen juttu, Minja-Maija Karhu, 11, sanoo.

Space Monkeys -cheerleaderryhmä syntyi toiveesta saada erityislapsille mahdollisuus liikkua ja harjoitella lajia. Pojatkin olisivat tervetulleita, mutta nyt joukkueessa on vain tyttöjä.

Space Monkeys! Joukkuehuuto kiljaistaan kovaa. Emmi-Kaisa, Minja-Maija, Ina Turunen, Saga Olin, Viivi Virtanen ja Jenna Kauneela läppäävät kädet yhteen.

Tämän tempun osaa nyt jokainen Space Monkey.
Tämän tempun osaa nyt jokainen Space Monkey.

Treeneissä leikitään ensin hippaa, mutta sitten valmistellaan muodostelmia eli stuntteja. Harjoitellaan kuperkeikkoja, kierimisiä, hyppyjä ja tasapainottelua.

Space Monkeys esiintyy kattojärjestönsä Funky Teamin kevät- ja joulunäytöksissä ja halutessaan muulloinkin. Viimeksi esityksen taustalla soi Enrique Iglesiasin Duele El Corazon -kappale. Sanat kertoivat rakkaudesta, suudelmista ja sydänsuruista. Musiikin tempoa oli vähän hidastettu.

”Meitä katsottiin. Kaikki näkivät, miten taitavia olemme.”

Valmentajat tekevät jokaiselle tytölle näytöksiin lettikampauksen. Poskeen tupsutellaan kimallusta.

”Kun esiinnyimme, koko yleisö taputti rytmissä”, Emmi-Kaisa sanoo.

”Meitä katsottiin. Kaikki näkivät, miten taitavia olemme.”

Pystyt siihen kyllä

Mitä Space Monkeysit ovat opettaneet päävalmentajalleen, 21-vuotiaalle Sinille?

Kun Sini miettii vastausta, hän liikuttuu. Hän osaa kertoa helposti, mitä temppuja hän on opettanut joukkueelle. Mutta entä toisin päin? Niin suurille asioille on vaikea löytää sanoja.

Voi kauhee, Sini sanoo ja pyyhkäisee ripsiväriä poskilta.

Rohkeutta ainakin, hän aloittaa. Ja luottamusta.

Kun empijä rohkenee yrittää, hän saa halauksen.

”Jos joku porukassa ei vielä uskalla kokeilla uutta liikettä, toiset tulevat viereen kannustamaan, että pystyt siihen kyllä.”

Kun empijä rohkenee yrittää, hän saa halauksen.

”Nämä tytöt ovat uskomattomia.”

Sini on ylpeä siitä, että kaikki Space Monkeysit osaavat nykyään kuperkeikan. Sen harjoitteleminen pelotti osaa tiimiläisistä.

Ryhmä on ollut koossa puolitoista vuotta. Jo suunnitteluvaiheessa Sini tiesi, että tässä toiminnassa hän haluaa olla mukana oman cheerleadingkilpauransa lisäksi. Hän ei ole varma, miksi. Treenattavaa ja valmennettavaa riittäisi ilman erityisryhmääkin. Ehkä siksi, että näiden tyttöjen kanssa työ ei tunnu usein työltä, vaan siltä, että saa olla osa jotakin tärkeää.

Minja-Maija kohosi huipulle.
Minja-Maija kohosi huipulle.

Täällä ei kaunistella

Kun Emmi-Kaisa halaa joukkuekaveriaan, äiti Maija Liukkonen hymyilee salin laidalla.

Arki-iltaisin lapsen kaverit ovat kaukana, sillä erityiskoululaiset asuvat hajallaan ympäri kaupunkia. Täällä ystävät ovat kosketusetäisyydellä.

”Miten tärkeitä yksi harrastus ja yksi oma porukka voivatkaan olla”, sanoo Minja-Maijan äiti, Anuminja Karhu.

”Ja kun Minjis treenaa, odotteluaika on omaa aikaani. Luen kirjoja, vastailen sähköposteihin ja lueskelen uutisia somesta tai lehdistä. Sitä en pystyisi kotona tekemään.”

”Toisten äitien kanssa voi puhua näistä meidän kehareista kaunistelematta."

Lisäksi salin laidalla jutellaan ja nauretaan.

”Toisten äitien kanssa voi puhua näistä meidän kehareista kaunistelematta. Kaikille ei todellakaan voi. Täällä toinen ymmärtää puolesta sanasta, mitä tarkoitan.”

Salin laidalla otetaan myös paljon kuvia. Facebookiin jaettavaksi, sukulaisille ihasteltavaksi, hienosta yhdellä jalalla seisomisesta ja varsinkin onnistujan ilmeestä.

Kilistysaika, vihdoinkin!
Kilistysaika, vihdoinkin!

Taputusten aika

”Haluaako joku vielä näyttää jonkin tempun?” Sini kysyy treenien lopuksi.

Haluaa.

Jenna ja Viivi esittävät kuperkeikan vierekkäin yhtä aikaa. Sitten Emmi-Kaisa haluaa kokeilla kärrynpyörää.

Sininen jumppamatto tömähtää. Kärrynpyörä onnistuu.

Äidit taputtavat, kaverit taputtavat ja vieraat treenaajat taputtavat.

Emmi-Kaisa saa soittaa kelloa.

Minja-Maija halusi cheerleading-treeneihin rusetin tukkaan, vaikka se onkin hankala kuperkeikkaa tehdessä.
Minja-Maija halusi cheerleading-treeneihin rusetin tukkaan, vaikka se onkin hankala kuperkeikkaa tehdessä.

"Kaikkien pitäisi olla ylpeitä itsestään"

Minja-Maija Karhu, 11

"Voin sanoa ihan suoraan, että hoidan kauneuttani huolellisesti. Se on tärkeää. Aamulla pesen kasvot raikkaalla vedellä, ja sitten laitan kosteusvoidetta. Minulla on melkein kymmenen huulikiiltoa. Valitsen niistä yhden, kun lähden cheerleading-treeneihin.

Pidän huoneeni aina siistinä ja petaan aamulla ensimmäisenä sänkyni. En tykkää, jos huoneeseeni tullaan ilman lupaa. Siksi tein oveen ’koputa <3’ -kyltin.

Huoneessani katselen netistä kakkujen kuvia ja suunnittelen Havaiji-teemaa synttäreilleni. Kutsun kaikki luokan tytöt.

"Aikuisena ajattelin asua Tampereella, Espoossa tai Helsingissä."

Minusta tulee aikuisena kynsien laittaja, tai menen töihin äidin tai isän apuriksi. Ne ovat eräänlaisia haaveitani. Haaveet voivat toteutua.

Toinenkin haave on. Lähden interreilaamaan junalla. Ensin menen Tanskaan ja Britteihin, siitä jatkan Espanjaan ja sieltä Italiaan. Lähden matkalle yksin tai perheeni kanssa. Sitten tulen kotiin. Tulen aina kotiin.

Aikuisena ajattelin asua Tampereella, Espoossa tai Helsingissä. Ehkä voisin asua lähellä äitiä ja isää. Voisimme asua saman pihan ympärillä, mutta eri taloissa.

Viimeistään silloin uudistan huoneeni sisustuksen. Vanha kaappi saa lähteä. Tilalle hankin hyllyn. Isosta peilistä en ikinä luovu.

"Oikeastaan minä tein perheestä perheen, aikaisemmin olivat vain äiti ja isä."

Olen perheen esikoinen. Oikeastaan minä tein perheestä perheen, aikaisemmin olivat vain äiti ja isä. Pikkusisko sanoo, että olen joskus tosi ärsyttävä, joskus ärsyttävä ja joskus ookoo. Olen kuitenkin isosisko, vaikka vain pikkusisko osaa tehdä voltin.

Rakastamme siskon kanssa toisiamme. Lauantaisin kysymme äidiltä, mennäänkö jonnekin kahvilaan aamupalalle. Aika usein äiti lupaa ja sitten lähdemme, koko perhe.

Välillä ajattelen, ettei minulla ole kavereita. Silloin istun pöydän ääressä tai makaan sängyllä. En osaa sanoa, miltä se tuntuu. Ehkä se tuntuu siltä, ettei tunnu miltään.

"Olen ylpeä harrastuksistani. Ja olen ylpeä itsestäni."

Harrastuksissa minulla on ystäviä. Harrastan cheerleadingin lisäksi luistelua, luovan toiminnan kerhoa ja tanssia. Ystäväni Isabellan kanssa käyn katselemassa hiusjuttuja ja paitoja kaupoissa.

Olen ylpeä harrastuksistani. Ja olen ylpeä itsestäni. Kaikkien pitäisi olla ylpeitä itsestään.

Jos ei itse ole ylpeä, on epävarma olo. Silloin elämä ei ole kovin kivaa. Minun on."

”Ilman Minjistä elämä olisi täysin erilaista, mutta silloin se ei olisi meidän perheemme elämää”, Anuminja sanoo.
”Ilman Minjistä elämä olisi täysin erilaista, mutta silloin se ei olisi meidän perheemme elämää”, Anuminja sanoo.

Miten rohkaisen haaveilemaan?

Anuminja Karhu, Minja-Maijan äiti

"Kun vuotta nuoremmalle siskolle tulee kaveri käymään, Minjis istuu omassa huoneessaan, jos ei ole cheerleader-harjoituksissa tai muissa harrastuksissa. Hän kuuntelee, kuinka sisko seuralaisineen tekee toisilleen kampauksia.

Se on surullisin asia erityislapsen äitinä olemisessa. Ei lapsen vamma, vaan lapsen yksinäisyys.

Minjis itse ajattelee, että hänellä on netissä paljon ystäviä. Ystävät ovat parikymppisiä naisia, jotka kertovat julkisissa videoblogeissaan shoppailusta ja meikkaamisesta. Heitä Minjis seuraa. Kun hän käskee minua ostamaan tietynlaista kosteusvoidetta, osaan jo kysyä, että kuka bloggaaja tätä suositteli.

"Leikkauksia on ollut paljon, ja jokaisen jälkeen tytön ulkonäkö on muuttunut rajusti."

Minjiksen synnyttyä olin jotenkin hassusti iloinen, että hänen poikkeavuutensa huomasi heti. Monet joutuvat metsästämään diagnoosia vuosia.

Minjiksellä on Apertin oireyhtymä eli kallon ja kasvoluiden luutumishäiriö. Minjiksellä oireyhtymään kuuluu myös kehitysviivästymä.

Leikkauksia on ollut paljon, ja jokaisen jälkeen tytön ulkonäkö on muuttunut rajusti. Siihen on ollut vaikea tottua. Kun näen Apert-vauvoja, tulee ikävä vanhaa Minjistä.

"Jos Minjis harjaa hiukset, niin kehun häntä ihanan näköiseksi."

Kerron Minjikselle usein, että hän on kaunis. En hoe, mutta jos Minjis harjaa hiukset, niin kehun häntä ihanan näköiseksi.

Viime aikojen hienoin juttu on 18-vuotias Isabella, Minjiksen palkattu tukihenkilö. He tekevät juttuja, jotka eivät enää tunnu kivoilta äidin kanssa: käyvät hampurilaisella ja leffassa.

Minjis on monesta asiasta kateellinen siskolleen. Hiuksista, kavereista ja lähempänä olevasta koulusta. Onneksi Minjiksellä on jotakin ikiomaa: Isabella ja cheerleading.

"Toivon, että maailma pysyy avoimena lapselleni."

Minjis oli koukussa Teiniäidit-sarjaan niin, että kännykkä piti takavarikoida. Se herätti huolen. Miten kerron, etteivät haaveet aina toteudu, mutta rohkaisen haaveilemaan?

Minjis on käynyt Shanghaissa, oppinut uimaan Kreikassa ja kiertänyt skootterin tarakalla Balia. Maailma on ollut hänelle avoin. Toivottavasti se pysyy aina yhtä avoimena.”

Juttu on julkaistu Kodin Kuvalehdessä 4/2017.

Sisältö jatkuu mainoksen alla