Kymmenen vuotta kirjailija Essi Kummu ajatteli olevansa äiti, joka ei sovi äidiksi. Hän pelkäsi lapsiaan, kunnes oppi suremaan ja lakkasi osoittamasta rakkauttaan pullalla.

Liikennevaloissa Oulunsalon Shellin kohdalla kaksi vuotta sitten Essi Kummu tajusi, että jotain puuttui.

Matka lasten isän luota kotiin Essin luo oli sama kuin joka toinen viikon­loppu. Lapset juttelivat erossa eletyistä päivistä ja Essi sanoi ”ihan tosi?” ja ”kiva kuulla” kuten aina, mutta jokin oli toisin: Essi ei pelännyt.

Hän ei pelännyt omia lapsiaan.

Aino ja Kalle olivat melkein kymmenen vuotta.

Ei pidä ymmärtää väärin. Kaikki ne kymmenen vuotta Essi oli kyllä rakastanut lapsiaan. Hän oli rakastanut lapsiaan ja pelännyt rakastaa heitä. Oli tosin ollut kausia, jolloin hän oli vain pelännyt lapsiaan ja hävennyt sitä niin, ettei ollut ­aikonut kertoa sitä koskaan kenellekään. Hädin tuskin hän oli uskaltanut myöntää sen edes itselleen.

Essi jatkoi ajamista. Lapset pulputtivat takapenkillä, ja Essi oli iloinen, etteivät he nähneet hänen silmiinsä kohonneita kyyneleitä. Voiko se olla nyt ohi?

Sairaalan vauvat

Raskaana Essi ei pelännyt mitään. Hänellä oli korkeat korot, kiireitä ja seksiä, vaikka lääkäri oli sanonut, että enää ei kannattaisi olla.

Kaksosraskaudessa on riskinsä, lääkäri oli muistuttanut.

Miten kahden villin pojan kanssa selviäisi?

Essistä suurin riski oli mahdollisuus saada kaksi poikaa: Miten kahden villin pojan kanssa selviäisi?

Lapset syntyivät lokakuussa 2002 puolen tunnin välein: Tyttö tiistaina, poika keskiviikkona. Tyttö vaakana, poika skorpionina. Kumpikin kilon painoisena, kumpikin kolme kuukautta liian aikaisin.

Tytöstä Essi ehti kuulla itkun, pojasta hiljaisuuden. Vauvat kiidätettiin tehohoitoon.

Seuraavana aamuna satoi ensilumi.

Ensin elämä oli hengityksen mittaista, sitten tuntien. Silloin Essi oli jo kotona miehensä kanssa, pesi aamuisin hampaat ja lähti sairaalaan vauvojensa luo. Vaikka ei hän ajatellut niitä vauvoinaan. Lapset olivat sairaalan vauvoja, syntymättömiä.

Niin oli helpompi.

”Olin koko ajan varautunut pahimpaan. Olin vahva nainen ja kestäisin, vaikka tapahtuisi mitä.”

Sairaalassa Essi katsoi ensitöikseen tulehdusarvot ja hengityskäyrät. Vasta sitten hän katsoi lapsiaan.

"Laula sinä, sanoin hoitajalle."

Hoitajat olivat kilttejä ja iloisia, ja Essi oli kiltti ja iloinen. Hän kesti poikansa aivoverenvuodon, sydänleikkauksen ja elvytykset.

Mutta kun hoitaja ehdotti Essille vauvalle laulamista, Essi ei tahtonut. Hän ei kestänyt laulaa syntymättömälle pojalle, joka saattaisi lähteä koska vain.

”Kun ajattelin laulamista, näin kultalangat, joilla minut ja vauva kiedotaan yhteen. Laula sinä, sanoin hoitajalle.”

Salaa sopimaton äiti

Rivitalon päädyssä on kolme huonetta ja keittiö. Kun Essi, 37, laittaa keittiössä ruokaa, vaihtoehtoja on noin neljä.

Paistettuja kasviksia ja linssikeittoa 11-vuotiaat Aino ja Kalle eivät haluaisi syödä. Silloin Essi sanoo heille, että lasten kuuluu syödä kasviksia äläkä istu siinä haukkumassa ruokiani ja saat nousta, kun puolet on syöty.

Jauhelihakastike- ja lihapullapäivinä kaikki ovat tyytyväisiä. Essi ja Aino huudattavat levyltä kappaleita, joissa on luovuttu jostakin tai rakastetaan hulluna. Essi ruskistaa jauhelihaa, Aino piirtää vieressä poneja ja molemmat laulavat Adelen kanssa.

Seinän takana olohuoneessa Kalle lukee Aku Ankkaa. Jos ei lue, Essi käy kaksi kertaa yläkerrassa Kallen huoneen ovella ja uhkaa kolmannella kerralla takavarikoida älypuhelimen.

Lapset täyttävät lokakuussa 12. Teiniytyminen on tulossa mutta vielä hallittavissa.

”Jos Kalle kiukuttelee, alan puhua mitä tahansa jalkapallosta. Mikä ton julisteen hepun nimi olikaan? Ai niin, Lionel Messi. Kalle ei malta olla jatkamatta juttua.”

Ahdistus ja kauhu tulivat arvaamatta.

Juuri tällaiseksi tavalliseksi Essi yritti elämän saada kymmenen vuoden ajan. Useimmiten elämä näyttikin ihan ­tavalliselta.

Ahdistus ja kauhu tulivat arvaamatta ja järjettömistä asioista. Essi leikki lasten kanssa ja lelu putosi kolahtaen lat­tiaan, ja siinä se oli, pelko. Hän olisi halunnut huutaa tai potkia, mutta hän vain nosti lelun.

Päivät Essi hoiti lapsia niin hyvin kuin osasi. Jos jompikumpi itki, Essi hätääntyi valtavasti. Jos kuka vain lapsi ruokakaupassa itki, Essi käänsi ostoskärrynsä toiseen suuntaan. Ei siksi, että itku olisi häirinnyt häntä, vaan siksi, ettei menisi paniikkiin.

Kun lapset illalla nukahtivat, Essi meni saunaan. Kylmään saunaan, vaatteet päällä.

Äiti sanoi Essille, että hellittäisit.

Ei hän puhunut kenellekään, miltä tuntui. Ei sen jälkeen, kun vuosi lasten syntymän jälkeen tuli taas ensilumi. Silloin muistot tulvivat esiin ja Essi sanoi, että hänen on paha olla. Muut kertoivat hänelle, että se on ihan turhaa: vauvathan ovat terveitä, vaikeudet ohi, kaikki hyvin.

Joskus äiti sanoi Essille, että hellittäisit. Ei äitiyttä tarvitse suorittaa. Nykynuoret ovat sellaisia, äiti arveli, eivät kestä normaalielämää.

”Hyväksyin, että niin sen täytyy olla. Ajattelin, että kaikki eivät vain sovi ­äideiksi, minä en sovi. Yritin hyvittää ­sitä lapsilleni ja peittää huonouttani.”

Jaksaa, jaksaa

Essi on taitava hetkissä.

Hän tietää täsmälleen, milloin kipu alkoi: Oulun yliopistollisen sairaalan vessassa vuoden 2003 ensimmäisellä viikolla. Aino ja Kalle olivat silloin 2,5 kuukautta ja Essi 25 vuotta.

Sinäkin aamuna Essi oli tullut bus­silla sairaalaan keskoskaapin luo. Laka­noissa näkyivät vielä vauvan painaumat, mutta Essin poika oli poissa.

Essi oli kuvitellut tilanteen tuhat kertaa. Tyhjän keskoskaapin, sairaalan siunaushuoneen, kuolleen poikansa. Hän oli rukoillut Jumalaa ja tehnyt diilejä: jos et vie lapsiani, annan pois muut haa­veeni, romaanin ja talon. Silti se oli tapahtunut.

Huoneessa oli uusi, vieras vauva.

Essi käveli viereiseen huoneeseen, siihen, jossa tytär happiviiksissä oli. ­Lisäksi huonessa oli uusi, vieras vauva. Sitten tuli hoitaja ja sanoi: ”Sinä löysitkin omasi.”

Essi ei ymmärtänyt. Hän osasi poikavauvastaan hengitysmaskin takaa vain palan otsaa ja meritähden sakaroilta näyttävät raajat. Tämä vauva oli ihan erilainen.

Hän katsoi uudelleen.

Vauva näytti isältään ja äidiltään. Essiltä.

”Kalle oli ollut vauvojen teho-osaston pahat tapaukset -huoneen vaikein potilas. Olin valmistanut itseäni kaikkeen muuhun paitsi siihen, että hän sittenkin selviytyy.”

Essi keskittyi kävelemään rauhalli­sesti vessaan. Vessan pimeydessä hän laittoi kätensä suunsa eteen, jotta ei huutaisi.

Sinä hetkenä kipu alkoi levitä.

Helmikuussa Aino ja Kalle pääsivät kotiin. Essi kantoi yhtä turvakaukaloa ja lasten isä toista. He ihmettelivät, mikä lapsia vaivasi, kun ne olivat niin tyytyväisiä.

"Sairaala jäi minuun."

”Mietimme, eivätkö vauvat tajua, että joutuvat nyt selviämään meidän kanssamme. Että sairaala loppui. En vielä tiennyt, että minuun sairaala jäi.”

Lapset kasvoivat hyvin, ja Essi kir­joitti esikoisromaaniaan. Rakennettiin omakotitalo ja sinne sauna, jonka piti lämmetä. Perhe vain ei perheytynyt. Ajomatkat lasten isän luota Essin luokse alkoivat, kun Aino ja Kalle olivat kolme.

”Olin päättänyt, että sinnittelen. Olin tullut kestämisessä hyväksi, joten minua sanottiin vahvaksi. Mutta kun tuli avioero ja olin oikeasti yksin, asiat alkoivat ryöpsähdellä esiin.”

Se oli parasta, mitä Essille saattoi tapahtua. Lopulta oli pakko hakea apua.

Ja tuli toisenlainen hetki. Sinä iltana Kalle oli kuusivuotias ja alkoi itkeä legolaivansa hajoamista. Essi ei lähtenyt täyttämään pesukonetta eikä pyytänyt Kallea lopettamaan itkemistä.

Hän meni poikansa luokse, otti tämän syliin, oli pitkään hiljaa ja sanoi sitten: ”Sinä olet nyt surullinen.”

Sinä samana päivänä vähän aiemmin Essi oli itsekin oppinut tunnistamaan surun terapeutin luona.

Kalle rauhoittui. Essi rauhoittui. Se oli taikaa.

"Vasta kun lopetin kestämisen, voimat alkoivat palautua."

”Käsitin, että monet epämukavat tunteet, joita olin työntänyt väkisin pois, olivatkin surua. Vasta kun lopetin kestämisen, voimat alkoivat palautua.”

Essi alkoi parantua.

Pulla murheeseen

Välipalaksi Essi paistaa lettuja, rasvaisia, mutta gluteenittomia. Hän on luopunut vehnäjauhoista, koska halusi irti sokerikoukusta ja sukupolvien ketjusta.

Essin mummo teki rapeita kampanisuja ja maailman kuohkeinta piimäkakkua. Niillä piimäkakuilla mummo ­rakasti kaikkia.

Äiti teki korvapuusteja leivinuunissa. Pullaa oli aina saatavilla. Sitä syötiin, kun oli juhlan aika, ja etenkin kun ei ollut. Samalla nielaistiin murheet, vaikka ei Essi sitä silloin pulla suussa käsittänyt.

Essi ei enää yritä paeta itkua.

Essi on oppinut monta asiaa samalla kun on kirjoittanut. Kolme vuotta hän on kirjoittanut kirjaa siitä, mistä hänen ei koskaan pitänyt kertoa kenellekään. Kirja on juuri ilmestynyt, ja sen nimi on Lasteni tarina. Samalla se on Essin tarina, ja vähän myös Essin vanhem­pien ja isovanhempien.

”Olen saanut perintönä vaikenemisen. Niin saivat myös vanhempani ja heidän vanhempansa”, Essi sanoo.

”Teen parhaani, että vaikeneminen loppuu tähän. On ollut jättimäisen työn tulos, että tässä talossa on lupa olla ­surullinen. Jos olisin osannut sen, minuun ei olisi kertynyt kaikkea sitä salahätää.”

Kun Aino tai Kalle itkee, Essin ensimmäinen ajatus on yhä, että lopeta nyt tai otatko pullaa. Hän ei sano sitä. Hän ei enää yritä paeta itkua ja hätää.

Kymmenen vuotta hän yritti, kunnes kaksi vuotta sitten istui lentokoneessa ja hänen edessään istui perhe: äiti, isä ja pyöreäposkinen vauva.

Mitähän tästäkin tulee, Essi ehti ajatella, ja silloin vauva alkoi itkeä. Essi odotti ahdistustaan, edes jonkinlaista levottomuutta. Mutta ei.

”Se hellyyden määrä, mitä tunsin vierasta vauvaa kohtaan! Olisin tahtonut mennä lohduttamaan sitä. Olin varma, että jos saisin 20 sekuntia pitää vauvaa, se rauhoittuisi. Vauvan äiti vain heilutteli vauvalle pahvista turvaohjetta.”

"Minusta tuli melkein normaali."

Lopulta vauva pääsi haistelemaan äitinsä kaulaa ja rauhoittui. Hyvä, Essi sanoi mielessään vauvan äidille. Olen vihdoin parantunut, hän sanoi itselleen.

”Olisin halunnut tietää tarkan paikan, missä minusta tuli melkein normaali. Lähempänä Helsinkiä kuin Oulua joka tapauksessa.”

Käykää sisään

Jotakin sairaalasta ja pullasta on vielä Essissä. Lähteminen on hänelle yhä vaikeaa, joten hän inhoaa eteisiä. Jokai­sessa eteisessä on ovi, ja ovista lähdetään.

”Jos minulta kysyttäisiin, kukaan ei koskaan menisi mihinkään. Kaikki olisi ennakoitavaa ja hallittavissa, ja asiat olisivat niin kuin aina.”

Nyt se naurattaa Essiä.

Kesäloma on ollut hieno. Essi, Aino ja Kalle olivat kaksi viikkoa lomalla Espanjassa. Se oli Essiltä niin suuri irtiotto, että matkaa varten piti pakata viisi päivää ja valvoa yksi yö, taltuttaa lasten kuolemanpelko ja lukea kaikki Kyllikki Villan matkakirjat. Matka onnistui, vaikka aluksi Kalle kieltäytyi espanjalaisesta ruuasta ja pyörä­retkellä Essi eksyi Ainon kanssa. Aino lupasi ohjata heidät takaisin, ja ­Essi päätti luottaa häneen. Perillä äiti ja tytär heittivät ylävitoset.

Olohuoneessa oli nuupahtanut peikonlehti.

Paras päivä oli kuitenkin kotiintulopäivä. Saunassa odottivat kuivumaan jääneet pyykit, olohuoneessa oli nuu­pah­tanut peikonlehti ja jääkaapin ovessa ­Ainon vanha lappu: Kiitos että olet äitini.

Paluu arkeen sopii Essille. Lapset lähtevät koulubussille jämptiin aikaan, ja Essi polkee työhuoneelle kirjoittamaan. Illalla ei tarvitse olla hämmennyksissään niin kuin silloin, kun lapset kesälomalla valvoivat puoli tuntia tavallista pidempään. Että miten tässä nyt näin kävi ja kuinka tästä selvitään!

Kun lapset nykyisin ovat viikonlop­puja isällään, Essillä on yksinäistä. Se on uutta ja hienoa. Sunnuntaisin kotimatkalla lasten kanssa hän laulaa ja tanssii autossa, hytkyy liikennevaloissa niin, että lapsia nolottaa.

Elämä on hyvin tavallista. Niin hyvin, että Essi ei meinaa uskoa.

Juttu on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 16/2014.

"Elämässä ja suvussa on ollut paljon ongelmia. Nyt kun pystyn auttamaan muita, haluan auttaa. Mitä enemmän jeesii, sitä enemmän hyvää tulee takaisin, olen huomannut sen."
"Elämässä ja suvussa on ollut paljon ongelmia. Nyt kun pystyn auttamaan muita, haluan auttaa. Mitä enemmän jeesii, sitä enemmän hyvää tulee takaisin, olen huomannut sen."

Tatuoinnit Jouko Näivän kasvoilla muistuttavat menneestä: Hard life, koska elämä on ollut rankkaa, ja Para mi madre, äidille. Nyt Joukon asiat ovat niin hyvin, että hän haluaa antaa hyvää eteenpäin. Jouko kiertää kaduilla leikkaamassa ilmaiseksi asunnottomien hiuksia ja halaa jokaista asiakastaan.

"Kun lähden kadulle, heitän tavarat reppuun. Mukana on käsidesiä, desinfiointiainetta ja kumihanskoja, niskaliina, viitta ja suihkepullo. Tietysti sakset ja pari konetta, trimmeri.

Tiedän, mistä asunnottomia ja muita porukoita löytyy, käyn puistoissa ja portailla. Sanon aina samalla tavalla: ’Moi, miun nimi on Jouko. Mie oon parturikoulussa, mutta myös parturissa töissä. Osaan leikata hiuksia ihan ok. Kelpaisiko ilmainen hiustenleikkuu? Ei maksa mitään.’

Aiemmin ajattelin putkiaivoisesti, että ne auttavat muita, jotka pystyvät ja joilla on aikaa. Nyt tajuan, että se hyvä, mitä tekee, voi olla ihan mitä vain.

Olen halunnut leikata hiuksia niin paljon kuin ikinä voin myös siksi, että opin. Kun keväällä oli ensimmäiset lämpimät kelit, lähdin kaduille ja sitten tapahtumiin: Siivouspäivään, Asunnottomien yöhön, Päihdeklinikan hemmottelupäivään. Ennen joulua olen mukana järjestämässä asunnottomille omaa joulutapahtumaa.

"Halaan aina kaikkia asiakkaita, kadullakin. Jos siellä on kränää, sanon, että nonni, mikäs nyt on hätänä."

Huumorikin kadulla lentää. Niissä ihmisissä on elämäniloa, vaikka aineet ovat sitä vieneet ja elämä ollut rankkaa.

Perusjuttu miehillä on, että korvan päältä hiukset lyhyeksi ja parta siistiksi. Moni sanoo, että vedä kaikki pois, kun ei yhtään tiedä, milloin leikataan seuraavan kerran.

Halaan aina kaikkia asiakkaita, kadullakin. Jos siellä on kränää, sanon, että nonni, mikäs nyt on hätänä. Jokainen asiakas saa puhua, jos haluaa. Tarinat tulevat lähelle omaakin elämää. Välillä tulee tippa silmään.

On pienestä kiinni, että en ole ite siellä kadulla ja asunnottomana, autettavana.

Äidin oli vaikea selittää, missä iskä on

Lapsena katselin paljon valokuvia iskästä. Välillä ikävöin ja kyselin äidiltä, missä iskä oikein on.

Äidin olin vaikea selittää. Joskus hän sanoi, että iskä on matkoilla. Kun tulin vanhemmaksi, aloin ymmärtää.

En koskaan käynyt vankilassa iskää katsomassa, mutta muistan, kun iskä tuli kerran vanginvartijan kanssa meille kotiin. Olin ehkä viisivuotias. Tajusin, että se mies oli miun iskä, jonka kuvia olin katsonut. Iskän tatuoinnit olivat hienoja.

"Kaikki hyvä, mikä miussa on, on meidän äidiltä perittyä ja opittua."

Äiti ja iskä erosivat, kun olin yksivuotias. Asuimme kolmiossa Lappeenrannassa, äiti, isovelipuoli ja mie.

Äiti opetti, että aina pitää kiittää siitä, mitä saa, ja anteeksi pitää pyytää. Äiti opetti myös kiltteyden ihan sillä omalla esimerkillään, kun kohteli ihmisiä kauniisti.

Kaikki hyvä, mikä miussa on, on meidän äidiltä perittyä ja opittua. Kun olen tehnyt väärin, äiti on ollut jämäkkä ja suuttunut ihan syystä.

Liian levoton ja liian roikkuvat housut

Olen aina ollut vähän erilainen. Housut roikkuivat jo ala-asteella, olin skeittari-punkkari. Siihen aikaan 1990-luvulla Lappeenrannassa ei monella housut roikkuneet, ja jouduin tappeluihin sen tyylini takia. Minua sanottiin lökäpöksyksi.

Onneksi on ollut tosi hyvät kaverit skeittauksen kautta. Olin yhdeksänvuotias ja muut ainakin viisi vuotta vanhempia, koska itseni ikäiset eivät skeitanneet. Vanhemmat pojat ottivat porukkaansa, ja sitä kautta löysin musiikin.

Bändeissä olen laulanut siitä asti, kun täytin 14. On ollut Final Round eli Viimeinen erä, Resolve, No One is Safe ja muita hardcore-bändejä.

En pärjännyt koulussa kovin hyvin, olin liian levoton. Liikunnasta sain aina kymppejä ja englannissa olin hyvä, mutta muissa aineissa en pystynyt keskittymään tarpeeksi.

"Lupasin äidille, että kyllä mie töitä saan. Vaikka myöhemmin meni välillä tosi huonosti, työt hoidin aina."

Yläasteen jälkeen en yhtään tiennyt, mitä haluaisin tehdä, ja hain ammattikouluun putkimieslinjalle. Äidille oli helpotus, että pääsin sillä todistuksellani kouluun ja saisin jonkun ammatin.

Äiti opetti, että mitään ei saa ilmaiseksi ja töitä pitää tehdä. Lupasin äidille, että kyllä mie töitä saan.

Vaikka myöhemmin meni välillä tosi huonosti, työt hoidin aina. Olin yli yhdeksän vuotta töissä VR:llä ratapihahommissa ja liikenteenohjaajana.

"Ei ole kaukana, että en olisi tässä"

Olen aina tehnyt täysillä sen, mitä olen tehnyt. Nuorena skeittasin tosissani ja pelasin paljon jääpalloa ja jalkapalloa.

Huonompi juttu on, että olen myös bilettänyt täysillä.

Suvussani ja kaveripiirissä on ollut paljon pahoja ongelmia. Huumeidenkäyttöä, juomista ja niistä johtuvaa muuta. Moni tuttu on kuollut huumeisiin.

"Pariksi vuodeksi elämäni meni sekopäissään hölmöilyksi."

Tätini, äitini pikkusisko, ei juonut yhtään ja teki vapaaehtoistyötä. Hän kokosi suvun yhteen joka joulu ja oli vähän kuin toinen äitini. Täti kuoli viisi vuotta sitten 45-vuotiaana yhtäkkiä aivoverenvuotoon. Kuukausi sen jälkeen kuoli toinen tätini ja sitten muitakin tärkeitä.

Sen jälkeen joulut ovat olleet  vaikeita. Pariksi vuodeksi elämä meni sekopäissään hölmöilyksi. Tapahtui ihan liikaa liian pienessä ajassa, en pystynyt käsittelemään niitä juttuja.

Äidillä oli tosi vaikeaa ja on paskaa, että äiti joutui vielä olemaan niin huolissaan miusta.

Ei ole kaukana, että en olisi tässä.

"Edelleen kamppailen entisten ongelmien kanssa, mutta paljon olen oppinut. Parturihomma on miun juttu ja nyt keskityn tosi paljon siihen."
"Edelleen kamppailen entisten ongelmien kanssa, mutta paljon olen oppinut. Parturihomma on miun juttu ja nyt keskityn tosi paljon siihen."

"Olen saanut poikani takaisin"

Poikani syntyi viisi vuotta sitten joulukuussa ja sai nimen Noel eli joulu. Olin eronnut hänen äidistään jo raskausaikana, eikä lapsen saanti ollut alunperin mitenkään suunnitelmani. Silti ajattelin koko ajan, että haluan olla lapsen elämässä mukana.

Tiesin, miten iskää voi ikävöidä.

"Jokaisesta asiasta oppii jotakin, hölmöilystäkin."

Sitten tuli niitä sekavia vuosia. Vielä kolme vuotta sitten meni liian lujaa.

Onneksi löysin hyvän tytön. Olimme yhdessä melkein kolme vuotta, ja hän pelasti minut. Olen aina kiitollinen siitä, vaikka puoli vuotta sitten erosimme. Hän myös sanoi, että ala taas olla isä pojallesi.

Jokaisesta asiasta oppii jotakin, hölmöilystäkin. En ole pystynyt itteäni muuttamaan kokonaan, mutta kun teen hyviä asioita, saan aikaan hyvää.

Pojalla on hyvä äiti, joka on kasvattanut hänet hyvin. Poika asuu parin sadan kilometrin päässä Helsingistä, mutta tapaamme ja puhumme Whatsapp-puheluita.

Mie olen saanut poikani takaisin. Haluan opettaa hänelle, että aina sanotaan kiitos ja aina pyydetään anteeksi. Siirtää oman äidin opetuksia eteenpäin.

Isä ja muut elämän kolhimat

Iskän elämässä on ollut vaikeuksia koko ajan. Sairaalasta on soitettu monta kertaa, että nyt on viimeiset tsäänssit tulla katsomaan sitä.

Vuosi sitten iskä oli saattohoidossa, mutta pääsi sieltä kotiin. Ihmejuttu.

"Annan anteeksi. Ei sille itse aina voi mitään, jos huumeet vie."

Mie kävin kattomassa iskää viime jouluna. Sanoin, että puhutaan nyt ihan suoraan, mies miehelle. Sanoin, että vaikka sie oot mitä tehnyt, annan anteeksi. Olet silti iskäni.

Ei sille itse aina voi mitään, jos huumeet ja juominen vie.

Kerroin iskälle vuosi sitten jouluna, että olen päässyt kouluun opiskelemaan parturi-kampaajaksi, että se on ollut unelmani. Sanoin, että voin leikata siun hiukset joku päivä.

Siitäkin se idea lähti, iskästä. Halusin leikata niiden hiuksia, joiden hiuksia ei kukaan koskaan leikkaa.

Ruusu äidille tatuoituna kasvoihin

Tärkeimmät asiat ovat kasvoissani. Ne tatuoinnit näen aina, kun katson peiliin.

Jo lapsena halusin tatuointeja, mutta äiti kielsi. Kinusin ja kinusin.

Olin 16-vuotias, kun vaihdoin sukunimeksi äidin suvun nimen Näivä. Samana päivänä otin ensimmäisen tatuointini: pohkeessani lukee Näivä. Sanoin äidille, että se on miun tyyli osoittaa rakkauteni ja se, kuinka paljon arvostan äitiä.

Siitä se lähti, tatskojen ottaminen.

"Poskipäihin on tatuoituna Hard life. Elämä on ollut rankkaa, mutta kaikkien asioiden kanssa pitää osata elää."

Kulmakarvan yläpuolella lukee "Para mi madre" eli äidille. Sen yläpuolella on suuri ruusu.

Poskipäihin on tatuoituna Hard life. Elämä on ollut rankkaa, mutta kaikkien asioiden kanssa pitää osata elää.

Leuassa lukee Noel. Noel on parasta, mitä miulle on tapahtunut.

Lapsena mie en saanut rumpuja, oli lama-aika ja ne maksoivat paljon ja asuttiin kerrostalossa. Nyt miun pojalla on rummut, sai viime jouluna joululahjaksi.

Poika skeittaa niin kuin miekin lapsena, tykkää jalkapallosta ja jääkiekosta. Ja laulaa.

Onneksi meillä on pojat, miulla ja isoveljellä. En halua siirtää niille lapsille mitään taakkaa, haluan että niillä on nyt joulu eikä ikinä mitään hätää. Niistä pidetään aina huoli."

"Näissä Kodin Kuvalehden joulujutun kuvauksissa oli hauskaa. Paljon kivoja juttuja on muutenkin tullut vastaan."
"Näissä Kodin Kuvalehden joulujutun kuvauksissa oli hauskaa. Paljon kivoja juttuja on muutenkin tullut vastaan."

 Jouko Näivän haastattelu on julkaistu Kodin Kuvalehdessä 24/2017.

Tilaajille
Janne Kataja, Aino-Kaisa Pekonen, Rauli Hirviniemi, Aku Hirviniemi ja Erja Hirviniemi taas kerran saman pöydän ääressä.
Janne Kataja, Aino-Kaisa Pekonen, Rauli Hirviniemi, Aku Hirviniemi ja Erja Hirviniemi taas kerran saman pöydän ääressä.

Hirviniemien pöydässä ei kysellä, ketkä ovat sukua. Kaikkia autetaan mutta ensin syödään.

Jos tämä olisi kohtaus tv-sketsistä, näin se menisi. Otsikko olisi Hirviniemen perhe kokoontuu haastatteluun.

Äiti Erja Hirviniemi, 62, astuu huoneeseen. Naputtelee tullessaan tekstiviestiä....