Ex-piispa Irja Askola: ”Eläkkeellä löysin itsestäni avuttoman puolen, jota en tiennyt olevan olemassa”

Saamaton rääpäle. Se minä nyt olen.

Vai olenko? Kuka minä olen? Olenko enää kukaan?

Irja Askola istui sohvannurkassa. Oli tammikuu 2018, ja siinä hän istui, illasta toiseen yksin kotona, pää täynnä kysymyksiä.

Irja oli ollut eläkkeellä kaksi kuukautta. Hän olisi voinut tehdä mitä vain. Kaikkea sitä, mitä oli aina halunnut, mutta mihin ei ollut ikinä ollut aikaa.

Hän ei tehnyt mitään. Ei juuri tavannut ihmisiä eikä kokeillut uusia reseptejä. Ei käynyt uimahallissa, kuten oli kuvitellut, ei konserteissa eikä yliopiston luennoilla.

Hän istui sohvalla ja suri.

Ensimmäinen joulukuusi

”Sano, jos höpötän liian nopeasti. Olen karjalainen, mutta voin hidastaa hiukan”, Irja Askola, 67, sanoo.

Flunssa on painanut Irjan äänen karheaksi, eikä hän puolikuntoisena voi tavata kasvokkain, mutta puhelinhaastattelun hän haluaa antaa silti. Aihe on hänestä tärkeä. Eikä mikään ihan pieni: elämän tarkoitus, ja erityisesti se, miten se kadotetaan ja löydetään uudelleen.

Siitä Irja haluaa nyt puhua.

Aloitetaan lokakuun viimeisestä päivästä vuonna 2017. Sinä päivänä Irja Askola jäi eläkkeelle.

”Kuvittelin, että eläkkeellä sitä jotenkin seestyisi."

Irja oli Suomen ensimmäinen piispaksi valittu nainen ja toiminut virassaan seitsemän vuotta. Työelämässä hän oli ollut 23-vuotiaasta asti. 41 vuoden ajan hän oli aamuisin herännyt, kammannut hiukset, vilkaissut hätäisesti sanomalehden ja lähtenyt töihin.

Eläkkeelle jäämiseen Irja ei ollut varautunut mitenkään. Ei hänen tarvinnut, kai hän nyt eläkkeelle osaisi jäädä. Niin hän luuli.

”Kuvittelin, että eläkkeellä sitä jotenkin seestyisi. Olisi rauhallinen ja hiljainen ja tekisi vain kaikkea ihanaa”, Irja sanoo.

”Mielikuvani oli ihan illuusio. Kaikki vaiheet elämässä ovat monimutkaisia, vanhuuskin.”

Ensimmäinen kuukausi ilman työtä tuntui lomalta. Oli marraskuu, edessä oli joulu.

Edelliset joulut Irja oli ollut töissä. Aattona hän oli siirtynyt sairaalan joulujuhlasta Sörkan vankilaan ja illansuussa pitämään joulusaarnaa täpötäyteen Tuomiokirkkoon. Tämä olisi ensimmäinen joulu, jonka hän voisi viettää läheistensä kanssa.

Sisko perheineen ilmoitti, että kuules Iri, tänä jouluna tulemme luoksesi. Aaton suunnittelua varten perustettaisiin suvun yhteinen WhatsApp-ryhmä.

Mikä on WhatsApp, Irja kysyi.

Siskon tytär selitti, miten pikaviestiapplikaatio ladataan kännykkään. Pian viestiketjussa käytiin vilkasta keskustelua siitä, mikä on kunkin lempijouluruoka ja inhokki.

”Olin täynnä intoa. En ollut koskaan ennen järjestänyt joulua seitsemälle ihmiselle. Ensimmäistä kertaa vuosikausiin hankin kotiini jopa joulukuusen.”

Siitä tuli onnellinen joulu.

Muumio sohvannurkassa

Joulun jälkeen Irja Askola jumittui sohvalle.

”Minulta, sanojen rakastajalta, katosivat sanat. Istuin mykkänä muumiona sohvannurkassa. Jos joku olisi silloin kysynyt, mikä painaa, olisin vastannut: –. Pelkkä ajatusviiva. En pystynyt puhumaan.”

Kun oli aikaa ajatella, mieleen nousivat vanhat työasiat. Ne, jotka Irja oli yrittänyt unohtaa.

Piispana hän oli puolustanut näkyvästi seksuaalivähemmistöjen ja maahanmuuttajien oikeuksia. Kansa fanitti ja pyysi kadulla selfieihin, mutta yhtä sitkeitä olivat vastustajat. Nettiadressissa, jossa vaadittiin Irjan erottamista virastaan, oli 740 allekirjoitusta.

Työvuosinaan Irja keskittyi myönteisiin asioihin. Vihaviestit hän sivuutti.

”Mutta ei ihmisen sielu ole sellainen, että tikariniskut sieltä itsekseen häviäisivät. Ne häviävät vasta, kun ne suostuu kohtaamaan. Sohvalla istuessani kävin läpi jokaisen ahdistavan muiston kerrallaan. Se oli tuskallista mutta välttämätöntä.”

Irja on ollut eläkkeellä kaksi ja puoli vuotta, ja yhtä kauan hän on yrittänyt jäsentää ajatuksiaan. Nyt ne ovat jotakuinkin järjestyksessä.

Elämänsä tärkeät asiat hänellä on tapana hahmottaa listoina. Työstä luopuminen oli hänestä vaikeaa kolmesta syystä:

1. Elämän merkitys piti keksiä uudestaan.

”En ole ollut kenenkään puoliso enkä äiti, vaan tällainen muuten vain aikaansaava. Koko elämänkaareni on ollut aikaansaamista. Jouduin miettimään, että jos en saa enää mitään aikaan, kuka sitten olen. Mikä merkitys elämälläni on?”

2. Päivistä katosi rytmi.

”Työ oli rytmittänyt arkeani. Piispana olin kuin postipaketti, jota siirreltiin koko päivä paikasta toiseen. Rakastin työtäni. Ilman sitä tuntui turhalta herätä ja vaikealta nukahtaa. ”

3. Tajusi elämän rajallisuuden.

”Ymmärsin, että tämä on oikeasti elämäni viimeinen vaihe. Suru siitä pärskähti päälle, ja nousi kysymys: Miten minä nämä vuoteni käytän?”

Kun Irja pohtii hiukan tarkemmin, mieleen alkaa tulla lisää syitä. Kuten se, että hänen tuli ikävä laumaansa.

”Keskiviikkoaamuisin muistin, että ai niin, nyt on tuomiokapitulin johtoryhmän kokous enkä minä ole siellä.”

Sekin kirpaisi, että enää ei voinut ottaa kantaa. Koko elämänsä Irja oli tottunut vaikuttamaan. Yhtäkkiä vaikuttamisen kanavat vähenivät.

”Tuntui kuin olisin kadottanut oman ääneni. Olin päättänyt, että en sotkeutuisi seuraajani asioihin. Ja tästä päätöksestäni olen pitänyt kiinni.”

Ja vielä viimeinen vaikea asia: tulostimeen pitää vaihtaa mustepatruuna itse, vaikka ei osaa.

”Minun on kova ikävä IT-tukea.”

"Olen ihan erilainen eläkeläinen kuin kuvittelin. Luulin esimerkiksi innostuvani kokkauksesta, mutta innostuinkin avantouinnista."

Rääpäle, jota irja ei tunnista

Puoli vuotta eläkkeelle jäämisen jälkeen Irja varasi itselleen lääkäriajan. Ei hakeakseen apua pahaan oloonsa, tietenkään, eihän hän mielestään tarvinnut apua. Hän halusi vain uusia verenpainelääkereseptinsä.

Vastassa oli lääkäri, jota hän ei ollut tavannut aiemmin. Irja ei muista tarkasti, mitä vastaanotolla itsestään kertoi. Mutta lääkärin sanat ja katseen hän muistaa.

Minusta sinä olet ihan uupunut, lääkäri sanoi.

Katse oli lempeä.

Lääkäri selitti, että moni vastuullisessa asemassa ollut ihminen tipahtaa uupumukseen vasta jäädessään eläkkeelle. Uupumus johtuu työelämästä, mutta iskee vasta, kun työtä ei enää ole.

"Mietin, että tällainenko minä olenkin, näin avuton."

Irja vastasi olevansa iloinen karjalaistyttö. Eivät sellaiset masennu.

Sitä paitsi hän oli rakastanut työtään. Ei kai sellaiseen voi uupua, jota rakastaa?

Juuri siihen moni uupuu. Varaudu siihen, että uuden identiteetin löytäminen vie kaksi vuotta, lääkäri vastasi.

”Siinä vaiheessa ajattelin, että ei voi olla totta. Enhän minä voi tällainen rääpäle olla kahta vuotta! Enkä ollutkaan. Olin saamaton rääpäle vain puolitoista vuotta.”

Lääkärin ansiosta epämääräinen olo sai viimein nimen: uupumus. Diagnoosi oli Irjalle helpotus.

”Mutta oli se myös pettymys. Mietin, että tällainenko minä olenkin, näin avuton. Löysin itsestäni puolen, jota en tiennyt olevan olemassa.”

Irja ei osaa heti sanoa, mikä sai hänet lopulta sohvalta ylös.

”Sallitko, että mietin vastausta hetken? Kysymys on niin tärkeä.”

Hän on pitkään hiljaa.

”Tärkeintä oli käydä läpi oma korpivaelluksensa. Hyväksyä tunteensa, ne synkimmätkin. Hyväksyä piti sekin, että elämä ei jatku enää samanlaisena. Se jatkuu, mutta erilaisena. En ole enää se sama virkanainen eikä minun tarvitsekaan. Vaikka en saisi enää mitään aikaan, minulla on merkitys. Jokaisella on. Aina.”

Irja sanoo olevansa etuoikeutettu. Hän on ollut hyvissä työpaikoissa, eläke on turvattu, läheisiä on paljon.

Moni muu joutuu rakentamaan elämänsä alusta uudestaan paljon vaikeammissa oloissa. Heitä Irja haluaa muistuttaa yhdestä asiasta.

Uudesta elämästä voi tulla tosi hyvä.

Meneekö maailma rikki?

Tänäkin aamuna Irja on keittänyt itselleen kaurapuuron. Päälle hän on ripotellut pakastemustikoita.

Ei kuulosta kovin dramaattiselta, mutta piispa emeritalle se on mullistavaa. Työvuosina aamut olivat niin kiireisiä, että hän unohti usein kokonaan syödä aamiaisen.

”Uuden päivärytmin löytäminen oli vaikeaa ja hidasta. Ensimmäinen uusi rakas rutiinini on kaurapuuro. Toinen on se, että luen hitaasti Helsingin Sanomat. ”

Kolmas ja suurin uusi ilo ovat lapset. Eläkkeelle jäätyään Irja huomasi kaipaavansa lasten seuraan. Tunne oli vahva ja syvä, sen tarkemmin hän ei osaa sitä selittää.

”Parasta uudessa arjessani ovat olleet syvälliset keskustelut nelivuotiaiden kanssa."

Omia lapsia tai lapsenlapsia Irjalla ei ole. Sekin oli asia, joka eläkkeellä piti vielä kerran ajatella läpi.

”Elämäni on vain mennyt näin. Olen työskennellyt vuosia Genevessä ja kansainvälisissä tehtävissä Albanian aroilta Tsekkoslovakiaan. Jos minulla olisi ollut perhe, olisin elänyt hyvin toisenlaisen elämän. Kaikkea ei voi saada. Minulla on ollut rikas elämä.”

Eläkkeellä Irja on lähentynyt siskonsa ja tämän lasten kanssa. Ystävillekin on viimein enemmän aikaa.

”Yhtä sydänystävistäni kutsun bestikseksi. Hänet olen tuntenut 70-luvulta asti. Hän on minulle hyvin tärkeä voimavara.”

Ikävä lasten lähelle ei hellittänyt, joten Irja hakeutui vapaaehtoiseksi läheiseen päiväkotiin. Ennen kuin koronaepidemia sulki maan, hän kävi leikittämässä nelivuotiaiden ryhmää kerran viikossa.

Irja auttoi pukemisessa, niisti neniä, kokosi palapelejä, veti satuhetkeä ja keskusteli.

Hän todella keskusteli nelivuotiaiden kanssa. Eikä mistä tahansa, vaan elämästä ja kuolemasta.

”Syvälliset keskustelut nelivuotiaiden kanssa ovat olleet uudessa arjessani parasta ja hienointa. Lapset ovat huikeita ajattelijoita.”

Yhtenä päivänä nelivuotias tyttö halusi Irjan syliin.

Mulla on asiaa, tyttö sanoi.

No mitä asiaa, Irja kysyi.

En voi sanoa, tyttö vastasi.

Voitko kuiskata sen, Irja kysyi.

Tyttö nyökytti päätään ja sanoi: Irja, meneekö maailma rikki? Kerro mulle.

Irja ei tiedä, miksi tyttö kysyi niin. Ehkä televisiosta oli näkynyt ahdistavia uutiskuvia, ehkä kotona pelotti jokin.

Irja vastasi, että ei, maailma ei mene rikki, aikuiset pitävät siitä huolen.

”Mutta kyllä minä silloin mietin, että valehtelinko minä nyt.”

Toinen nelivuotias selitti, että hänen hamsterinsa oli kuollut ja isoisäkin ja vielä kaverinkin mummu.

Irja, sinäkin olet aika vanha, lapsi ihmetteli. Miksi et ole vielä kuollut?

Irja vastasi, että onpa hyvä ja tärkeä kysymys. Mutta vastausta hän ei tiedä.

Pienten ihanuuksien lista

Irja haluaa puhua vielä yhdestä aiheesta. Kuolemasta.

Siitä puhutaan hänestä yllättävän vähän. Etenkin jos miettii, kuinka moni meistä päättää elämänsä juuri kuolemalla.

Irja täyttää tänä vuonna 68. Hänen isänsä kuoli 52-vuotiaana ja äitinsä 70-vuotiaana.

”En kuvittele, että minulla olisi jotenkin merkittävästi pidempi elämä kuin heillä. Kyllä ajan lyhyys koskettaa, mietityttääkin. Siitä pitää minusta voida puhua ääneen”, Irja sanoo.

”Kuolemaa en pelkää. Ajattelen, että matka jatkuu. Uskon, että siellä on taivaan isä toivottamassa tervetulleeksi ja sanomassa että kiitos, kun teit oman osuutesi.”

Kun Irja jäi eläkkeelle, hän muutti 220-neliöisestä virka-asunnosta 80 neliön vuokra-asuntoon Helsingin Kruununhakaan. Muuttaessaan hän luopui ylimääräisestä tavarasta ja päätti, ettei laittaisi uuden kodin kellarikomeroon yhtään mitään.

Eikä hän laittanut. Kellarikomero on yhä tyhjä.

Kaappien lisäksi Irja on järjestellyt papereita. Hän on tehnyt jo testamentin, edunvalvontasopimuksen ja hoitotestamentin.

”Semmoista konmarittamista. Se on käynyt aika helposti, sillä en omista edes polkupyörää. Kun saan kaikki paperihommat hoidettua, taakka harteiltani kevenee. Sen jälkeen aion keskittyä vain kaikkeen siihen ihanaan, mikä tuo minulle iloa.”

Ne asiat, jotka tuottavat iloa, ovat keskustelut lasten kanssa, pitkät hitaat aamiaiset, sanomalehtien perinpohjainen lukeminen, siskon perhe ja ystävät, runot ja romaanit, maailman yleinen ihmettely, kävelyt meren rannassa, rukous.

Irjan elämän tarkoitus on nyt niissä.

”Ja kun avoimen yliopiston kirjallisuusluennot epidemian jälkeen taas alkavat, aion mennä kuuntelemaan niitä.”

Haaveena on myös matka Afrikkaan. Tuntuisi tärkeältä nähdä maanosa vielä kerran.

Yhden kirjankin Irja haluaisi vielä kirjoittaa. Siinä hän pohdiskelisi kaikkea tätä vaikeaa ja ihmeellistä, minkä tajuaa vasta, kun on elänyt melkein 70 vuotta.

”Kolmas haaveeni on olla avoin yllätyksille. En tiedä yhtään, mitä yllätykset voisivat olla, mutta olisinpa niille avoin.”

Jäljellä on yksi lista. Se on niin sanottu summer bucket list, lista tulevan kesän haaveista.

Irja Askolan kesän unelmat ovat nämä:

1. Uida aamuhämärässä lempeässä järvivedessä uimapuvutta.

2. Tanssia valssia kesämaiseman lavalla.

3. Istua kukkivan omenapuun alla lukemassa Vihervaaran Annaa ja muita tyttökirjojen klassikoita.

4. Olla ja ihmetellä.

5. Opetella rauhoittumaan.

6. Löytää lapsia, joiden kanssa voi hassutella.

Artikkeli on julkaistu Kodin Kuvalehdessä 11/2020.

Irja ei uupunut työurallaan stressiin tai kiireeseen. "Mutta kiireettömyyteen minä väsyin. Vasta nyt osaan nauttia siitä."