Ikaalislainen Hanna Skyttä, 71, jäi viime vuonna leskeksi. Nyt hänen täytyy uskoa iloon ilman miestään. Tässä sarjassa naiset kertovat, mikä vanhana kaduttaa.

"Viime vuoden keväällä mieheni Eino eli Epe kuoli. Tuntui, kuin minunkin elämäni olisi loppunut. Katselin, kun naapurit hoitivat puutarhaa ja ihmettelin, mitä järkeä on enää istuttaa.

Tuntemani sielunhoitaja sanoi, että minulla on lupa unelmoida. En vain tiedä, mitä yksin unelmoisin.

Kuka edes olen? Minähän olin Epen vaimo, melkein 44 vuotta.

Epen perheessä sai sanoa, miltä tuntuu.

TAPASIMME EPEN KANSSA kanssa Turun normaalilyseossa, jossa minä olin auskultoimassa kuvaamataidon opettajaksi ja Epe jumppamaikaksi. Olin vetäytyvä ja varovainen ja päättänyt, etten tarvitse miestä lainkaan. 

Epe alkoi kuitenkin sinnikkäästi hakea minua lenkille.

Hän oli täynnä elämäniloa, vaikka oli saanut lapsena usein selkäänsä. Karjalaisessa perheessä kinasteltiin paljon. Perheenjäsenet saattoivat paiskata toisilleen luurin korvaan ja soittaa kohta uudelleen ihan kuin mitään ei olisi tapahtunut.

Epen perheessä sai sanoa, miltä tuntuu. Sellaista rentoutta en ole koskaan oppinut. 

Minun äitini oli kokenut kovan lapsuuden ja ajatteli, että elämässä täytyy vain pärjätä, tunteista ei ole niin väliksi. En vieläkään osaa sanoa heti, jos olen loukkaantunut.

Emmehän me ole kaksi vaan yksi.

SAIMME NELJÄ LASTA, joten olin paljon kotiäitinä. Välillä opetin tai toimin seurakunnan lähetyssihteerinä.

Epe teki puukkoja, valokuvasi, harrasti tähtitiedettä, veti partiota, kävi rannikkolaivurikursseja ja metsästi. Missä tahansa hän löysi jonkin kirjan tai lehden, josta kiinnostua.

Joskus toivoin, että hän huomaisi enemmän tätä käytännön elämää. Minusta on usein tuntunut, että hoidettavia asioita on niin paljon, etten millään selviä kaikista.

Toisaalta opin Epeltä, ettei elämää tarvitse jännittää, pelätä tai hävetä. Ja aina kun joku pyysi apua, Epe auttoi.

Epe sanoi minua usein ihanaksi. 

Minä vastasin, että niin sääkin oot, mutta en osannut sanoa ensimmäisenä. Enkä aina uskonut häntä, koska olin kiukkuinen ja tyytymätön. Täytyihän toisen meistä olla!

Marraskuussa 2011 Epellä huomattiin lymfooma. Syöpä uusiutui ja levisi selkäytimeen. En ollut kestää, kun opiaatit veivät Epeltä ilon. Hän istui nurkassa ja mutisi, ettei mikään tunnu miltään.

Olisin halunnut kysyä, mitä hänelle jäi tästä elämästä mieleen. Epe kuitenkin loukkaantui, jos muistutin kuolemasta: hän uskoi selviävänsä. 

Kun lääkitys lopetettiin, Epe halusi kirjoittaa ystäville, että Taivaan isä odottaa jo. Pappi sanoi, ettei ollut koskaan nähnyt niin tyyntä kuolevaa ihmistä.

Laskiaissunnuntaina 2013 pidimme läksiäiset syöpäosastolla. Pojantyttäreni Irina luki kirkkopyhän tekstin: ’Vaikka minä puhuisin ihmisten ja enkelien kielillä mutta minulta puuttuisi rakkaus, olisin vain kumiseva vaski tai helisevä symbaali.’ 

Jälkeenpäin Epe soitti minulle ja kertoi, että kun hän oli vilkuttanut perääni, hänestä oli tuntunut kuin olisi vilkuttanut itselleen.

Sitten tajusin, että emmehän me ole kaksi, vaan yksi, hän sanoi.

Haluan oppia elämään yksin.

IKÄVÄ ISKEE YLLÄTTÄEN. Pahinta on se, että ihminen, jolle minä olin tärkein, on poissa.

Sielunhoitaja pyysi minua valitsemaan kolme korttia, joissa oli kuvia ja teksti. 

Ensimmäiseksi otin ’haluan tuntea’, koska oloni on ollut niin turta.

Toisessa luki ’uskallan olla heikko’. Jos en jaksa tehdä mitään, en tee.

Viimeiseksi valitsin ’haluan rakastaa’. Minulla on kahdeksan lastenlasta ja yhdeksäs tuloillaan. Haluan jakaa rakkautta enkä vain käpertyä yksinäisyyteen ja suruun. Haluan oppia elämään yksin."

Artikkeli on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 14–15/2014.