Ikaalislainen Hanna Skyttä, 71, jäi viime vuonna leskeksi. Nyt hänen täytyy uskoa iloon ilman miestään. Tässä sarjassa naiset kertovat, mikä vanhana kaduttaa.

"Viime vuoden keväällä mieheni Eino eli Epe kuoli. Tuntui, kuin minunkin elämäni olisi loppunut. Katselin, kun naapurit hoitivat puutarhaa ja ihmettelin, mitä järkeä on enää istuttaa.

Tuntemani sielunhoitaja sanoi, että minulla on lupa unelmoida. En vain tiedä, mitä yksin unelmoisin.

Kuka edes olen? Minähän olin Epen vaimo, melkein 44 vuotta.

Epen perheessä sai sanoa, miltä tuntuu.

TAPASIMME EPEN KANSSA kanssa Turun normaalilyseossa, jossa minä olin auskultoimassa kuvaamataidon opettajaksi ja Epe jumppamaikaksi. Olin vetäytyvä ja varovainen ja päättänyt, etten tarvitse miestä lainkaan. 

Epe alkoi kuitenkin sinnikkäästi hakea minua lenkille.

Hän oli täynnä elämäniloa, vaikka oli saanut lapsena usein selkäänsä. Karjalaisessa perheessä kinasteltiin paljon. Perheenjäsenet saattoivat paiskata toisilleen luurin korvaan ja soittaa kohta uudelleen ihan kuin mitään ei olisi tapahtunut.

Epen perheessä sai sanoa, miltä tuntuu. Sellaista rentoutta en ole koskaan oppinut. 

Minun äitini oli kokenut kovan lapsuuden ja ajatteli, että elämässä täytyy vain pärjätä, tunteista ei ole niin väliksi. En vieläkään osaa sanoa heti, jos olen loukkaantunut.

Emmehän me ole kaksi vaan yksi.

SAIMME NELJÄ LASTA, joten olin paljon kotiäitinä. Välillä opetin tai toimin seurakunnan lähetyssihteerinä.

Epe teki puukkoja, valokuvasi, harrasti tähtitiedettä, veti partiota, kävi rannikkolaivurikursseja ja metsästi. Missä tahansa hän löysi jonkin kirjan tai lehden, josta kiinnostua.

Joskus toivoin, että hän huomaisi enemmän tätä käytännön elämää. Minusta on usein tuntunut, että hoidettavia asioita on niin paljon, etten millään selviä kaikista.

Toisaalta opin Epeltä, ettei elämää tarvitse jännittää, pelätä tai hävetä. Ja aina kun joku pyysi apua, Epe auttoi.

Epe sanoi minua usein ihanaksi. 

Minä vastasin, että niin sääkin oot, mutta en osannut sanoa ensimmäisenä. Enkä aina uskonut häntä, koska olin kiukkuinen ja tyytymätön. Täytyihän toisen meistä olla!

Marraskuussa 2011 Epellä huomattiin lymfooma. Syöpä uusiutui ja levisi selkäytimeen. En ollut kestää, kun opiaatit veivät Epeltä ilon. Hän istui nurkassa ja mutisi, ettei mikään tunnu miltään.

Olisin halunnut kysyä, mitä hänelle jäi tästä elämästä mieleen. Epe kuitenkin loukkaantui, jos muistutin kuolemasta: hän uskoi selviävänsä. 

Kun lääkitys lopetettiin, Epe halusi kirjoittaa ystäville, että Taivaan isä odottaa jo. Pappi sanoi, ettei ollut koskaan nähnyt niin tyyntä kuolevaa ihmistä.

Laskiaissunnuntaina 2013 pidimme läksiäiset syöpäosastolla. Pojantyttäreni Irina luki kirkkopyhän tekstin: ’Vaikka minä puhuisin ihmisten ja enkelien kielillä mutta minulta puuttuisi rakkaus, olisin vain kumiseva vaski tai helisevä symbaali.’ 

Jälkeenpäin Epe soitti minulle ja kertoi, että kun hän oli vilkuttanut perääni, hänestä oli tuntunut kuin olisi vilkuttanut itselleen.

Sitten tajusin, että emmehän me ole kaksi, vaan yksi, hän sanoi.

Haluan oppia elämään yksin.

IKÄVÄ ISKEE YLLÄTTÄEN. Pahinta on se, että ihminen, jolle minä olin tärkein, on poissa.

Sielunhoitaja pyysi minua valitsemaan kolme korttia, joissa oli kuvia ja teksti. 

Ensimmäiseksi otin ’haluan tuntea’, koska oloni on ollut niin turta.

Toisessa luki ’uskallan olla heikko’. Jos en jaksa tehdä mitään, en tee.

Viimeiseksi valitsin ’haluan rakastaa’. Minulla on kahdeksan lastenlasta ja yhdeksäs tuloillaan. Haluan jakaa rakkautta enkä vain käpertyä yksinäisyyteen ja suruun. Haluan oppia elämään yksin."

Artikkeli on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 14–15/2014.

Taija Tyynmaa eli kuusi vuotta kaduilla. Raitistumisen jälkeen alkoi uusi elämä. 

”Hyvä, että olet vankilassa. Niin kirjeessä luki. Kirjeen oli kirjoittanut juuri täysi-ikäiseksi tullut tyttäreni. 'Nyt minun ei tarvitse jatkuvasti pelätä, milloin tulee soitto, että äiti on kuollut', tytär kirjoitti.

Silloin pohjani tuli vastaan. Ymmärsin todella, miten väärin olin tehnyt. 

”Panta jalassani muistutti, että vankilaan en halua palata.”

Kesäkuussa 2016 pääsin koevapauteen ja lähdin suoraan päihderiippuvaisten Minnesota-hoitoon. Kun hoidon aikana kerroin tarinani hoitajalle, asiat loksahtivat paikoilleen. Tajusin, mitä haluan ja mitä en. Panta jalassani muistutti, että vankilaan en halua palata.

Halusin raitistua, ja tein sen. Huumeet ja alkoholi jäivät.

Olin ollut asunnottomana kuusi vuotta. 

 

KUN MENIN ÖISIN rappukäytävään nukkumaan, varmistin, että rappuset olivat sellaiset, ettei minua voinut nähdä askelmien välistä.

Kun sisällä asunnoissa joku veti vessan tai kolisutteli ovia, heräsin. Kun aamuyöllä lehdenjakaja tuli jakamaan lehtiä, olin niin hiljaa kuin osasin.

”En halunnut, että kenellekään paljastuisi, ettei minulla ollut kämppää.”

Silloin tällöin vartija tuli keskellä yötä paikalle, läimäisi valot päälle ja käski häipyä. Yritin heittää tilanteen vitsiksi, naureskella, että hitsi kun meni ilta pitkäksi.

En halunnut, että kenellekään paljastuisi, ettei minulla ollut kämppää.

 

KAIKKI OLI RIISTÄYTYNYT käsistä, kun äitini kuoli yllättäen. Olin 30-vuotias, kun aloin käyttää huumeita. Aikaisemmin olin kokeillut jotain silloin tällöin. Äidin kuoleman jälkeen oli ihan sama, millä sain pääni sekaisin, kunhan sain.

Kotonani oli jatkuvasti bileet, musiikki soi yötä päivää. Jonakin selkeänä hetkenä maksoin äidin perintörahoilla kerralla vuoden vuokrat, jotta ainakin asuntoni säilyisi.

Sitten jouduin vankilaan suorittamattoman yhdyskuntapalveluksen vuoksi. Vankilassa ollessani sain kuulla, että olin saanut häädön asunnostani. Kun vapautuisin, tavaroideni pitäisi olla päivässä pois asunnostani. Ulosottomies puhui minulle lisää aikaa, neljä päivää.

Niiden päivien jälkeen olin asunnoton.

 

ISTUIN VANKILASSA huumausainerikoksista ja maksamattomista sakoista seitsemän kertaa.

Raitistumiseni jälkeen sain kaupungilta tuetun vuokra-asunnon. En alkuun meinannut uskoa sitä. Kotona oleminen täytyi opetella kokonaan alusta.

”Parikymppinen tyttäreni opetti minut laittamaan ruokaa ja käymään kaupassa.”

Niin väärinpäin kuin se meneekin, parikymppinen tyttäreni opetti minut laittamaan ruokaa ja käymään kaupassa.

Ensin ajattelin, että minun pitäisi esimerkiksi hyvittää kaikki lapsilleni rahallisesti. Nyt tiedän, että ainoa tapa, millä voin hyvittää tapahtunutta, on olla raitis ja vihdoin läsnä. Heidän ei tarvitse enää miettiä, missä olen tänään.”

Millaista on asunnottoman arki? Mitä Taija joutui opettelemaan, kun hän kuuden vuoden jälkeen sai taas oman kodin? Lue Taijan koko tarina Kodin Kuvalehdestä 14/2018. Voit lukea jutun myös digilehdestä tai ilmaisena tähtiartikkelina, jos olet tilaaja tai teet kuukauden maksuttoman koetilauksen täällä.

”Ennen ajattelin, että olen kovis ja pärjään yksin. Nyt olen oppinut, että voin pyytää apua. Voin soittaa vaikka tyttärelleni tai asumisen tukihenkilölleni”, Taija Tyynmaa, 39, sanoo.
”Ennen ajattelin, että olen kovis ja pärjään yksin. Nyt olen oppinut, että voin pyytää apua. Voin soittaa vaikka tyttärelleni tai asumisen tukihenkilölleni”, Taija Tyynmaa, 39, sanoo.

Taija Tyynmaa oli vuosia asunnoton ja nukkui rappukäytävissä. Nyt hän siivoaa rappuja työkseen, tulee töistä omaan kotiin ja hyvittää mennyttä lapsilleen pysymällä raittiina.

”Rappukäytävään laskeutui rauha kahden aikaan aamuyöllä. Silloin talojen asukkaat olivat yleensä nukkumassa ja rappuihin oli turvallista mennä. Olin kolmikymppinen ja saanut juuri häädön asunnostani.

Avasin ulko-oven ja astuin sisään. Se oli ihan tavallinen kerrostalo,...