Huutokauppamies Esko Metsämäki: "Eivät asiakkaat tulisi, jos eivät diggaisi minua"

Kops.

”Sitten tämä pikarisarja. Katsokaa, miten on hieno löytö! Kuusikymmentä vuotta vanha laatikko ja monivärikristalli. Nopea tarjous, kiitos. 30 tarjottu. Arvo on nolla perään varmasti. Vain 40 euroa, toinen. 45, toinen. 50... Se oli viisi!”

Kops.

Meklari Esko Metsämäen vasara napsahtaa pöydän reunaan. Salin jokainen istuin on täynnä. Miehiä lippalakeissaan ja t-paidoissaan. Naisia, jotka tarjoavat uutta pillimehua tuolilla kiemurtelevalle lapselle. Kaksisataa silmäparia nauliutuu kohti seuraavaa huudettavaa.

”Kaksi tennismailaa. Hiilimailat, Dunlop, kuin pakasta revittyjä. Sadan euron mailat varmasti. Mikä lähtöhinta teillä? Viisi euroa tarjottu. Anna mennä vaan, nyt kannattaa huutaa! Yhdeksän tarjottu. Kuka ekana tarjoaa kympin? Kympillä myytyjen kirjoissa.”

Kops.

Puhe jatkuu hypnoottisena virtana, mutta talon ulkopuolelle se ei kanna. Jos joku osuisi tänne vahingossa, hän ihmettelisi täyttä parkkipaikkaa koivujen katveessa ja itsekseen myhäileviä ihmisiä, jotka piipahtelevat autojen luona, pakkaavat niihin kukkatauluja ja lakkapintaisia pöytiä. Tai jotain muuta. Päivän parhaan ostoksen. Sitten he palaavat sisälle.

Arkku tai lipasto 50–70 euroa. Kahvimylly noin 20 euroa. Iso kristalli 20–50 euroa. Uimaharjun huutokaupassa hinnat eivät nouse lähellekään samaan kuin etelän suurissa kaupungeissa.

”Nyt koruja! Täällä on pari kiloa aarteita, varmaan Zippon sytkärikin joukossa. En ole edes koskenut, nämä tulivat lippaassa. Kymppi tarjottu. Kymmenen toinen. Onko vähän halpa? Ei voi mitään.”

Kops.

Huutokauppa Uimaharjun Kansantalolla on toisesta todellisuudesta.

Täällä kaikki huutavat

Kaikki Uimaharjussa puhuvat huutokaupasta, mutta miten himputissa sinne löytää? Missään ei näy opasteita. Edes Kansantalon oveen ei ole lyöty nitojalla lappua vinkkaamaan, että tässä se on.

Ei tarvitse. Viikonlopun toinen huutokauppapäivä alkaa virallisesti kello 12, mutta talo alkaa täyttyä jo puoltatoista tuntia ennen. Nämä ihmiset tietävät, minne menevät. Uimaharju on pieni kylä, ja kysyvä neuvotaan perille.

Virallisesti Uimaharju on yksi Joensuun taajamista. Käytännössä ajomatkaa kaupungista on 50 kilometriä pitkin Pielisjoen vartta ja ohi kylän tärkeimmän työllistäjän, Enocellin sellutehtaan. Vielä 1970-luvulla syrjäkylilläkin haistoi, milloin tuuli kävi Uimaharjusta päin. Nykyinen tehdas on hajuton ja huippumoderni. Silti se näyttää nostalgiselta. Muistolta Suomesta, joka eli metsästä.

Jotain kaihoisaa on Kansantalossakin. 1950-luvulta lähtien kyläläiset ovat kokoontuneet tänne kokouksiin ja päivätansseihin, bingoon ja katiskanrakennuskursseille. Porilainen huutokauppamies Esko Metsämäki löysi taloon viime marraskuussa.

”Vahingossa. Kiersin Suomea ja katsastin paikkoja, joissa huutokauppa voisi vetää. Kokeilin tätä, ja tupa oli heti täynnä. Koko rompekuorma meni että tsiu”, Esko kertoo.

Hän istuu kiireettömän oloisena jakkaralla keskellä Kansantalon salia. Moikkaa tuttuja. Vastaa, jos laatikoita purkavilla avustajilla on kysyttävää.

Marraskuun jälkeen Esko on pitänyt täällä 50 huutokauppaa, toisinaan vain viikon välein ja usein kolmena päivänä peräkkäin, niin kuin nytkin. Joka kerta sali pursuaa väkeä. Kaikki huutavat.

”Yritäpä samaa pääkaupunkiseudulla. Siellä kahdeksan huutaa, muut istuvat. Ihmisluonne on täällä niin eri, eikä ole huvipuistoja ja konsertteja kilpailemassa huomiosta.”

Eeva Ronkainen on huutokaupassa vapaaehtoishommissa.Joskus hän valitsee kivan tavaran palkkiokseen.

Eikä Esko oppisi suuressa kaupungissa tuntemaan asiakkaitaan nimeltä. Kukaan ei pysähtyisi kertomaan, että keitinpä eilen hirmu kattilallisen hirvikeittoa: ”Nyt suahaan olla rauhassa huutokaupassa koko viikonloppu.”

”Eivät he tänne tulisi, jos eivät diggaisi minua. Sen verran voin itseäni kehua.”

Uimaharjuun ja pois

Kuparinen koksiastia. Kristallinen kastemalja. Kullattu Sibeliuksen pää. Siskokset Eeva Ronkainen, 34, ja Petra Ronkainen, 27, ovat nostelleet myytäviä esille aamuseitsemästä. Petra kääntelee Arabian pulleamahaista lehmäkannua. Samanlainen oli siskosten mummolla.

”Me ollaan vapaaehtoishommissa. Saamme sitten valita täältä tavaraa, jos jokin miellyttää”, Eeva sanoo.

Eeva on kotoisin Uimaharjun tuntumasta ja ammatiltaan tarjoilija. Työkseen hän on tehnyt kaikkea muuta. Välillä hän valmisti johtosarjoja tuupovaaralaisessa yrityksessä, sitten opiskeli ympäristönhoitoa Iisalmessa. Nyt hän asuu 14-vuotiaan poikansa ja 10-vuotiaan tyttärensä kanssa Ukkolan kylässä, ihan tässä lähellä. Siellä hän antaa asiakkailleen hermoratahierontaa niinä päivinä, kun ei ole auttelemassa Eskoa.

”Kaupunki ei houkuta. Olen ollut pienestä saakka allerginen vähän kaikelle ja nyt olen herkistynyt sähköllekin. Isossa marketissa minulle tulee niin hypervilkas olo, että sieltä on päästävä heti pois.”

Sen sijaan Petra-sisko on jättämässä Uimaharjun. Puoliso Tommi Hiltunen on hakenut kaksi vuotta turhaan rakennuspuolen töitä, mutta ehkä Tampereella onnistaa. Miehen velikin asuu siellä.

Kun Petra muuttaa pois, Esko menettää apulaisen ja Petran appi mieluisan miniän. Oli appiukon ansiota, että Petrasta ja Tommista tuli pari. Tämä tykästyi nättiin nuoreen naiseen niin, että pyysi tältä puhelinnumeroa pojalleen. Viikon verran Petra ja Tommi skypettivät toisilleen. Sitten Petran kolmevuotias poika kysyi, milloinka sinä Tommi tulet käymään.

”Hän tuli seuraavana viikonloppuna. Se oli sillä selvä. Siitä on viisi vuotta, ja nyt meillä on kolme yhteistä lasta. Olen kotiäitinä niin kauan kuin rahatilanne sallii”, Petra kertoo.

Kello on varttia vaille kaksitoista. Eeva ja Petra kiirehtivät ehostautumaan ja vaihtamaan hikiset vaatteet siistimpiin.

Sitten se alkaa.

Sisustus uusiksi

Eskon ääni vyöryy salista eteiseen.

”Iskemätön, 70–80 euron nahkalaukku. Näissä me hävitään aina, mutta hävitään tahallaan. Kuka tarjoaa viitosen?”

Kops.

Uimaharjulaiset Seppo ja Eija Kärkkäinen ovat hyvissä tarkkailuasemissa korokkeella salin perällä. Katseet vahtivat pyörillä varustettua tarjoilupöytää. Se olisi kuin tehty kodin siniseen baarihuoneeseen.

Seppo ja Eija ovat kevään mittaan huutaneet kotinsa sisustusta uusiksi. Lakattu klaffilipasto, käsityötä, 200 euroa. Toinen, jonka kiinni juuttuneista laatikoista löytyi 50 käsinkirjottua liinaa, 40 euroa. Kymmenkiloinen messinkinen kattolamppu, 38 euroa.

Seppo ja Eija Kärkkäinen saivat huudettua himoitsemansa tarjoilupöydän.

Tyttärelle on saatu viisi eriväristä Ericssonin Cobra-puhelinta 50 eurolla kappale. Sellaisia näki 1970-luvulla Ruotsissa, jossa Eija ja Seppo paiskivat töitä kangastehtaassa. Perhe muutti takaisin Uimaharjuun, kun Eijan vanhemmat alkoivat sairastella. Nyt Eija kiertää laitoshuoltajana Uimaharjun koulussa, vanhustentalossa, nuorisotalossa ja terveysasemalla, joka tosin on kesät kiinni.

Seppo on jäänyt eläkkeelle Enocellin tehtaasta, mutta huutokauppa tuo tekemistä. Se on jäänyt häneltä väliin vain kahdesti. Ensin olivat äidin hautajaiset, sitten tädin miehen.

”Eskokin oli sitä mieltä, että syyt olivat hyviä.”

Kissankuppina Arabiaa

Esko Metsämäen sääntö numero yksi: asiakasta ei saa koskaan nolata. Paitsi jos joku jurrinen häirikkö on poistettava salista. Sitä tapahtuu harvoin.

Sääntö kaksi: pidä vauhtia. Kahden vasarannapautuksen väliksi jää keskimäärin 35 sekuntia, neljässä tunnissa menee 500 tavaraa. Meklarin suun pitää käydä koko ajan, ja jokaiselle huutajalle on jäätävä hyvä mieli.

”Huutokauppa on show must go on.”

Kahvimyllyt, kulmahiomakoneet, ruuvipuristimet, 1970-luvun emalikattilat. Kauppa käy. Ihmiset lukevat samoja sisustuslehtiä ja nettisivustoja, asuivat he Uimaharjussa tai Helsingissä.

”On keräilijöitä, sisustajia, mökki-ihmisiä ja niitä, jotka tekevät hankintoja lapsilleen ja lapsenlapsilleen. Uimaharjussa käy myös noin kolmekymppisiä. Etelä-Suomessa sen ikäiset ostavat nettihuutokaupoista tai käyvät Ikeassa.”

Kaarina Huotilainen löysi pöydän. Edellisenä päivänä hän huusi pontikkapöntön.

Suurimman osan tavarasta Esko ostaa Ruotsista. Jos haluaa vanhaa ja vähän vauraamman oloista, kannattaa hakea sitä maasta, joka ei ole sotinut 200 vuoteen.

”Meillä meni kaikki sodassa kräks, ja jäljelle jäänyt on kulunut käytössä. Mummon mökissä voi olla kissankuppina Arabian kannu, joka ehjänä maksaisi tonnin.”

Eskolla on Ruotsissa yhteistyökumppaneita, joiden kanssa hän on tehnyt kauppaa yli 20 vuotta. Nämä hankkivat hyviä kuolinpesiä ja erottavat joukosta ruotsalaisia kiinnostavat tavarat. Esko ostaa heiltä kaiken, minkä tietää menevän kaupaksi Suomessa.

”Saan jättää sinne roskan, kuten huonot mööpelit ja 95 prosenttia kirjoista ja vaatteista. Loput pakataan kuorma-autoon. Kun kaveri ajaa sen Ruotsin-laivalle, se on muurattu niin täyteen, ettei aurinko mahdu paistamaan.”

Olo kuin lapsella jouluna

Joku avaa ikkunoita. Tauotonta kauppaa on jatkunut kaksi tuntia, eikä ilma salissa enää vaihdu. Eskon ääni on matala mutta kestää.

Ikkunaseinustalla on pino miljoonalaatikoita, jotka Esko on pakannut täyteen yllätystavaraa. Ensin hän huudattaa hinnan yhdelle laatikolle. 15 euroa. Sen jälkeen pino katoaa nopeasti. Vasara nakuttaa pöytää.

Pirkko Lappalainen on paikkakuntalaisia ja tietää, miksi miljoonalaatikot ovat hitti.

”Saa olla innoissaan kuin pikkulapsi, kun niitä penkaa. Minä olen saanut astioita, kynttelikköjä ja monenlaista mukavaa. Niiden arvo on vähintään kaksinkertainen huutohintaan verrattuna”, Pirkko kertoo.

Pirkko on istunut Kansantalolla monta kertaa yötä myöten. Hän on kuullut monen kiittelevän, että nyt on yksinäisellekin paikka, jonne tulla juomaan kahvia ja haastelemaan. Ja tekemään hyviä kauppoja.

Salista poistuu jäähylle vanhempi mies, joka on huutanut kukallisen posliinivadin pikkuleiville.

”Ja boolimaljan ostin. Käyn siihen Virosta votkoo”, hän sanoo kaverilleen.

Toinen mies kertoo ostavansa vain arvoesineitä. Hän vie ne Norjaan serkulleen, joka myy ne eteenpäin.

”Aina saan omani pois.”

Viljo Turusen salkussa on ainakin neljä kiloa huutokaupasta ostettuja kaulakoruja, rannerenkaita ja sormuksia.

Lama teki meklarin

Ei Esko Metsämäestä kauppiasta pitänyt tulla vaan urheilija. Poikana Huittisissa hän harrasti joka lajia ja oli kaikessa pienin mutta yksi parhaista.

17-vuotiaana Esko innostui moottoripyöräilystä. Hän ajoi pitkin pikatietä, kun autoilija kaasutti stop-merkin takaa hänen päälleen.

”Menin kappaleiksi. Oli selvää, ettei minusta tulisi koskaan pikajuoksijaa eikä ruumiillisen työn tekijää.”

Sen jälkeen se vain jotenkin alkoi. Vastaan tuli sekalaista tavaraa, jonka saattoi ostaa pois ja sitten myydä. Esko ei ollut koskaan edes käynyt huutokaupassa, kun hän ensi kertaa tarttui meklarin vasaraan.

1990-luvun alussa käynnistyi Eskon iso rupeama. Suomi sukelsi lamaan. Firmoja kaatui, konkurssipesiä selvitettiin. Huutokauppiaalle riitti töitä. Vuosikymmenen lopulla Esko osti Porista oman huutokauppakamarin, Majakan. Siitä tuli käsite.

Esko osti halleja ja niihin konteittain tavaraa. Hän myi sitä Majakassa ja veti salin täyteen maanantaisissa huutokaupoissaan. Kaikki Porissa tunsivat Eskon, ja hän tunsi kaikki. Hän osti kymmenen rekallista tavaraa, kun sai rahdin ilmaiseksi. Hankki kokonaisia kuolinpesiä taloineen.

”Se oli hienoa aikaa. Vanttuissa riitti virtaa.”

Sitten homma alkoi haista. Homeelta. Jotkut Eskon ostamista halleista osoittautuivat kosteuspesiksi. Hän vei kaupat oikeuteen ja hävisi. Tuli konkurssi ja sitten uhkailua ja muuta ikävää, josta Esko ei halua puhua. Sen sijaan hän kirjoittaa. Työn alla on omaelämäkerta. Valmiit sata liuskaa ovat tallessa pankin tallelokerossa.

Vaikeista päivistä on nyt kaksi vuotta. Muistoksi niistä on jäänyt kuume. Se nousee joka iltapäivä kolmen ja kuuden välillä, käy vähän yli 38:ssa. Mies on tutkittu päästä varpaisiin. Muuta syytä ei ole löytynyt kuin stressi.

Poikamiehen sormukset

Metsänhoitoesimies Väinö Ihalainen, 56, löysi pari kuukautta sitten Eskon kaupasta jotain, jota ei voinut ohittaa: kuusi kansiollista ruotsalaisia ensipäivän kuoria, vanhimmat 1940-luvulta, tuoreimmat tältä vuosituhannelta.

”Postimerkit ovat kuin pieniä taide-teoksia. Viehättävimpiä näistä ovat kuvat Ruotsin kuninkaallisista. 1970-luvun merkeissä kuningas on aivan nuori, sitten hänelle tulee perhettä rinnalle.”

Väinö Ihalainen etsii huutokaupasta lähinnä postimerkkejä. Mukaan on tarttunut myös muutama Orreforsin kristalliesine.

Omasta perheestään Väinö on huolehtinut ensin vanhempiensa omaishoitajana, nyt hoitamalla sairasta sisartaan. Hän asuu tämän kanssa aivan huutokauppasalin vieressä, mutta on malttanut pitää ostoksensa kohtuullisina. Kotiin on kasaantunut ainoastaan pokaaleja veteraanien SM-kisoista, mutta ne Väinö on hankkinut juoksemalla.

”Se on vikkeläkinttuinen menijä”, todistaa Väinön naapuri Viljo Turunen, 66.

Viljo teki 23 vuotta metsurin töitä samalle metsäyhtiölle kuin Väinö, mutta jäi työttömäksi alle 60-vuotiaana.

”Poikamiehen laittoivat tien päälle”, hän vinoilee.

”Se oli sitä aikaa, kun yhtiöllä vaihtui tilanne”, Väinö vastaa.

Vaikka ei Viljo kanna kaunaa, kun rahankin puolesta pärjää. On voinut hoitaa omaa metsää, tehdä lääninennätyksiä marjankeruussa ja harrastaa sijoittamista.

”Vaan kun hallitus löi sijoitusmarkkinat verolle, on sama sijoittaa huutokauppaan”, Viljo sanoo.

Viljon matkaan on lähtenyt huutokaupoista kahvikalusto, penkkiporakone, tinalautasia, hopeisia kynttilänjalkoja, satakunta rannekelloa ja neljä varashälytintä. Muun muassa. Kullanvärinen sohva on ulkovarastossa, koska ei mahtunut sisälle taloon. Viisirivisellä haitarilla Viljo soittaa kylätoimikunnan juhannusjuhlissa Metsäkukkia.

Vaikuttavin ostos on vanhassa salkussa. Sinne Viljo on huutanut neljättä kiloa koruja. Kauneimmassa kaulakorussa on 250 briljanttia, ja se sormusten määrä! Niillä poikamies voisi kihlata vaikka kaikki kylän naiset!

Viljo hymyilee leveästi.

Tavara on myytävää

Huutokauppiaan omasta kodista ei vanhoja esineitä löydy. Kerran Porin vuosinaan Esko ajatteli sisustaa antiikilla, mutta kaverit toppuuttelivat: Et kai sinä niin hullu ole, että viet uuteen kotiin vanhoja haisevia kaluja? Esko vastasi, että en tietenkään. Hän tilasi Kruunukalusteelta uudet.

”Minulle tavara on myytävää, ei keräilykohde. Olen täällä töissä.”

Elämä on mennyt ostaessa ja myydessä. Esko itse käyttää sellaisia sanoja kuin valittu tie ja elämäntapaintiaani. Takana on avoliittoja ja niistä kaksi lasta, joiden kasvua isä ei juuri ehtinyt seurata.

”Kasvattajana olen ollut häntäpäässä, mutta nykyisin olemme tyttären kanssa huippupari. Pidämme yhteyttä viikoittain, ja hän pärjää omalla urallaan.”

Siskokset Eeva ja Petra Ronkainen vetävät henkeä huutokaupan päätyttyä.

Huutokauppa on Eskolle leikkiä. Tarinat tulevat itsestään, eikä edes pulssi nouse. Sen sijaan tavaroiden raijaaminen kyllästyttää, ja myös äänihuulet ovat kovilla.

”On tämä raskasta työtä. Olen taas nousemassa tyhjästä, eikä tässä vieläkään rahassa kylvetä. Vaikka en minä rikkauksia havittele. Haluan tehdä itselleni hyvän olon, ja siihen suunnitelmaan kuuluu myös hyvä kaveri rinnalle.”

Kun sunnuntain huutokauppa päättyy, viimeisenä salissa istuu Viljo Turunen. Seppo ja Eija Kärkkäinen ovat jo kotona, mutta tulevat varmasti myös maanantaina. Väinö Ihalainen on lähtenyt Koitereelle kalaan.

Huomenna vielä viisi tai kuusi tuntia vasaranpauketta ja keskeytymätöntä tarinaa. Sitten Esko nousee autoonsa ja lähtee hakemaan Ruotsista lastia.

Juttu on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 13/2013.