Pienestä Uimaharjun tehdastaajamasta tuli puolessa vuodessa Pohjois-Karjalan vanhan tavaran kerääjien paratiisi. Sen sai aikaan porilainen huutokauppamies Esko Metsämäki. 

Kops.

”Sitten tämä pikarisarja. Katsokaa, miten on hieno löytö! Kuusikymmentä vuotta vanha laatikko ja monivärikristalli. Nopea tarjous, kiitos. 30 tarjottu. Arvo on nolla perään varmasti. Vain 40 euroa, toinen. 45, toinen. 50... Se oli viisi!”

Kops.

Meklari Esko Metsämäen vasara napsahtaa pöydän reunaan. Salin jokainen istuin on täynnä. Miehiä lippalakeissaan ja t-paidoissaan. Naisia, jotka tarjoavat uutta pillimehua tuolilla kiemurtelevalle lapselle. Kaksisataa silmäparia nauliutuu kohti seuraavaa huudettavaa.

”Kaksi tennismailaa. Hiilimailat, Dunlop, kuin pakasta revittyjä. Sadan euron mailat varmasti. Mikä lähtöhinta teillä? Viisi euroa tarjottu. Anna mennä vaan, nyt kannattaa huutaa! Yhdeksän tarjottu. Kuka ekana tarjoaa kympin? Kympillä myytyjen kirjoissa.”

Kops.

Puhe jatkuu hypnoottisena virtana, mutta talon ulkopuolelle se ei kanna. Jos joku osuisi tänne vahingossa, hän ihmettelisi täyttä parkkipaikkaa koivujen katveessa ja itsekseen myhäileviä ihmisiä, jotka piipahtelevat autojen luona, pakkaavat niihin kukkatauluja ja lakkapintaisia pöytiä. Tai jotain muuta. Päivän parhaan ostoksen. Sitten he palaavat sisälle.

Arkku tai lipasto 50–70 euroa. Kahvimylly noin 20 euroa. Iso kristalli 20–50 euroa. Uimaharjun huutokaupassa hinnat eivät nouse lähellekään samaan kuin etelän suurissa kaupungeissa.

”Nyt koruja! Täällä on pari kiloa aarteita, varmaan Zippon sytkärikin joukossa. En ole edes koskenut, nämä tulivat lippaassa. Kymppi tarjottu. Kymmenen toinen. Onko vähän halpa? Ei voi mitään.”

Kops.

Huutokauppa Uimaharjun Kansantalolla on toisesta todellisuudesta.

Täällä kaikki huutavat

Kaikki Uimaharjussa puhuvat huutokaupasta, mutta miten himputissa sinne löytää? Missään ei näy opasteita. Edes Kansantalon oveen ei ole lyöty nitojalla lappua vinkkaamaan, että tässä se on.

Ei tarvitse. Viikonlopun toinen huutokauppapäivä alkaa virallisesti kello 12, mutta talo alkaa täyttyä jo puoltatoista tuntia ennen. Nämä ihmiset tietävät, minne menevät. Uimaharju on pieni kylä, ja kysyvä neuvotaan perille.

Virallisesti Uimaharju on yksi Joensuun taajamista. Käytännössä ajomatkaa kaupungista on 50 kilometriä pitkin Pielisjoen vartta ja ohi kylän tärkeimmän työllistäjän, Enocellin sellutehtaan. Vielä 1970-luvulla syrjäkylilläkin haistoi, milloin tuuli kävi Uimaharjusta päin. Nykyinen tehdas on hajuton ja huippumoderni. Silti se näyttää nostalgiselta. Muistolta Suomesta, joka eli metsästä.

Jotain kaihoisaa on Kansantalossakin. 1950-luvulta lähtien kyläläiset ovat kokoontuneet tänne kokouksiin ja päivätansseihin, bingoon ja katiskanrakennuskursseille. Porilainen huutokauppamies Esko Metsämäki löysi taloon viime marraskuussa.

”Vahingossa. Kiersin Suomea ja katsastin paikkoja, joissa huutokauppa voisi vetää. Kokeilin tätä, ja tupa oli heti täynnä. Koko rompekuorma meni että tsiu”, Esko kertoo.

Hän istuu kiireettömän oloisena jakkaralla keskellä Kansantalon salia. Moikkaa tuttuja. Vastaa, jos laatikoita purkavilla avustajilla on kysyttävää.

Marraskuun jälkeen Esko on pitänyt täällä 50 huutokauppaa, toisinaan vain viikon välein ja usein kolmena päivänä peräkkäin, niin kuin nytkin. Joka kerta sali pursuaa väkeä. Kaikki huutavat.

”Yritäpä samaa pääkaupunkiseudulla. Siellä kahdeksan huutaa, muut istuvat. Ihmisluonne on täällä niin eri, eikä ole huvipuistoja ja konsertteja kilpailemassa huomiosta.”

Eeva Ronkainen on huutokaupassa vapaaehtoishommissa.Joskus hän valitsee kivan tavaran palkkiokseen.

Eikä Esko oppisi suuressa kaupungissa tuntemaan asiakkaitaan nimeltä. Kukaan ei pysähtyisi kertomaan, että keitinpä eilen hirmu kattilallisen hirvikeittoa: ”Nyt suahaan olla rauhassa huutokaupassa koko viikonloppu.”

”Eivät he tänne tulisi, jos eivät diggaisi minua. Sen verran voin itseäni kehua.”

Uimaharjuun ja pois

Kuparinen koksiastia. Kristallinen kastemalja. Kullattu Sibeliuksen pää. Siskokset Eeva Ronkainen, 34, ja Petra Ronkainen, 27, ovat nostelleet myytäviä esille aamuseitsemästä. Petra kääntelee Arabian pulleamahaista lehmäkannua. Samanlainen oli siskosten mummolla.

”Me ollaan vapaaehtoishommissa. Saamme sitten valita täältä tavaraa, jos jokin miellyttää”, Eeva sanoo.

Eeva on kotoisin Uimaharjun tuntumasta ja ammatiltaan tarjoilija. Työkseen hän on tehnyt kaikkea muuta. Välillä hän valmisti johtosarjoja tuupovaaralaisessa yrityksessä, sitten opiskeli ympäristönhoitoa Iisalmessa. Nyt hän asuu 14-vuotiaan poikansa ja 10-vuotiaan tyttärensä kanssa Ukkolan kylässä, ihan tässä lähellä. Siellä hän antaa asiakkailleen hermoratahierontaa niinä päivinä, kun ei ole auttelemassa Eskoa.

”Kaupunki ei houkuta. Olen ollut pienestä saakka allerginen vähän kaikelle ja nyt olen herkistynyt sähköllekin. Isossa marketissa minulle tulee niin hypervilkas olo, että sieltä on päästävä heti pois.”

Sen sijaan Petra-sisko on jättämässä Uimaharjun. Puoliso Tommi Hiltunen on hakenut kaksi vuotta turhaan rakennuspuolen töitä, mutta ehkä Tampereella onnistaa. Miehen velikin asuu siellä.

Kun Petra muuttaa pois, Esko menettää apulaisen ja Petran appi mieluisan miniän. Oli appiukon ansiota, että Petrasta ja Tommista tuli pari. Tämä tykästyi nättiin nuoreen naiseen niin, että pyysi tältä puhelinnumeroa pojalleen. Viikon verran Petra ja Tommi skypettivät toisilleen. Sitten Petran kolmevuotias poika kysyi, milloinka sinä Tommi tulet käymään.

”Hän tuli seuraavana viikonloppuna. Se oli sillä selvä. Siitä on viisi vuotta, ja nyt meillä on kolme yhteistä lasta. Olen kotiäitinä niin kauan kuin rahatilanne sallii”, Petra kertoo.

Kello on varttia vaille kaksitoista. Eeva ja Petra kiirehtivät ehostautumaan ja vaihtamaan hikiset vaatteet siistimpiin.

Sitten se alkaa.

Sisustus uusiksi

Eskon ääni vyöryy salista eteiseen.

”Iskemätön, 70–80 euron nahkalaukku. Näissä me hävitään aina, mutta hävitään tahallaan. Kuka tarjoaa viitosen?”

Kops.

Uimaharjulaiset Seppo ja Eija Kärkkäinen ovat hyvissä tarkkailuasemissa korokkeella salin perällä. Katseet vahtivat pyörillä varustettua tarjoilupöytää. Se olisi kuin tehty kodin siniseen baarihuoneeseen.

Seppo ja Eija ovat kevään mittaan huutaneet kotinsa sisustusta uusiksi. Lakattu klaffilipasto, käsityötä, 200 euroa. Toinen, jonka kiinni juuttuneista laatikoista löytyi 50 käsinkirjottua liinaa, 40 euroa. Kymmenkiloinen messinkinen kattolamppu, 38 euroa.

Seppo ja Eija Kärkkäinen saivat huudettua himoitsemansa tarjoilupöydän.

Tyttärelle on saatu viisi eriväristä Ericssonin Cobra-puhelinta 50 eurolla kappale. Sellaisia näki 1970-luvulla Ruotsissa, jossa Eija ja Seppo paiskivat töitä kangastehtaassa. Perhe muutti takaisin Uimaharjuun, kun Eijan vanhemmat alkoivat sairastella. Nyt Eija kiertää laitoshuoltajana Uimaharjun koulussa, vanhustentalossa, nuorisotalossa ja terveysasemalla, joka tosin on kesät kiinni.

Seppo on jäänyt eläkkeelle Enocellin tehtaasta, mutta huutokauppa tuo tekemistä. Se on jäänyt häneltä väliin vain kahdesti. Ensin olivat äidin hautajaiset, sitten tädin miehen.

”Eskokin oli sitä mieltä, että syyt olivat hyviä.”

Kissankuppina Arabiaa

Esko Metsämäen sääntö numero yksi: asiakasta ei saa koskaan nolata. Paitsi jos joku jurrinen häirikkö on poistettava salista. Sitä tapahtuu harvoin.

Sääntö kaksi: pidä vauhtia. Kahden vasarannapautuksen väliksi jää keskimäärin 35 sekuntia, neljässä tunnissa menee 500 tavaraa. Meklarin suun pitää käydä koko ajan, ja jokaiselle huutajalle on jäätävä hyvä mieli.

”Huutokauppa on show must go on.”

Kahvimyllyt, kulmahiomakoneet, ruuvipuristimet, 1970-luvun emalikattilat. Kauppa käy. Ihmiset lukevat samoja sisustuslehtiä ja nettisivustoja, asuivat he Uimaharjussa tai Helsingissä.

”On keräilijöitä, sisustajia, mökki-ihmisiä ja niitä, jotka tekevät hankintoja lapsilleen ja lapsenlapsilleen. Uimaharjussa käy myös noin kolmekymppisiä. Etelä-Suomessa sen ikäiset ostavat nettihuutokaupoista tai käyvät Ikeassa.”

Kaarina Huotilainen löysi pöydän. Edellisenä päivänä hän huusi pontikkapöntön.

Suurimman osan tavarasta Esko ostaa Ruotsista. Jos haluaa vanhaa ja vähän vauraamman oloista, kannattaa hakea sitä maasta, joka ei ole sotinut 200 vuoteen.

”Meillä meni kaikki sodassa kräks, ja jäljelle jäänyt on kulunut käytössä. Mummon mökissä voi olla kissankuppina Arabian kannu, joka ehjänä maksaisi tonnin.”

Eskolla on Ruotsissa yhteistyökumppaneita, joiden kanssa hän on tehnyt kauppaa yli 20 vuotta. Nämä hankkivat hyviä kuolinpesiä ja erottavat joukosta ruotsalaisia kiinnostavat tavarat. Esko ostaa heiltä kaiken, minkä tietää menevän kaupaksi Suomessa.

”Saan jättää sinne roskan, kuten huonot mööpelit ja 95 prosenttia kirjoista ja vaatteista. Loput pakataan kuorma-autoon. Kun kaveri ajaa sen Ruotsin-laivalle, se on muurattu niin täyteen, ettei aurinko mahdu paistamaan.”

Olo kuin lapsella jouluna

Joku avaa ikkunoita. Tauotonta kauppaa on jatkunut kaksi tuntia, eikä ilma salissa enää vaihdu. Eskon ääni on matala mutta kestää.

Ikkunaseinustalla on pino miljoonalaatikoita, jotka Esko on pakannut täyteen yllätystavaraa. Ensin hän huudattaa hinnan yhdelle laatikolle. 15 euroa. Sen jälkeen pino katoaa nopeasti. Vasara nakuttaa pöytää.

Pirkko Lappalainen on paikkakuntalaisia ja tietää, miksi miljoonalaatikot ovat hitti.

”Saa olla innoissaan kuin pikkulapsi, kun niitä penkaa. Minä olen saanut astioita, kynttelikköjä ja monenlaista mukavaa. Niiden arvo on vähintään kaksinkertainen huutohintaan verrattuna”, Pirkko kertoo.

Pirkko on istunut Kansantalolla monta kertaa yötä myöten. Hän on kuullut monen kiittelevän, että nyt on yksinäisellekin paikka, jonne tulla juomaan kahvia ja haastelemaan. Ja tekemään hyviä kauppoja.

Salista poistuu jäähylle vanhempi mies, joka on huutanut kukallisen posliinivadin pikkuleiville.

”Ja boolimaljan ostin. Käyn siihen Virosta votkoo”, hän sanoo kaverilleen.

Toinen mies kertoo ostavansa vain arvoesineitä. Hän vie ne Norjaan serkulleen, joka myy ne eteenpäin.

”Aina saan omani pois.”

Viljo Turusen salkussa on ainakin neljä kiloa huutokaupasta ostettuja kaulakoruja, rannerenkaita ja sormuksia.

Lama teki meklarin

Ei Esko Metsämäestä kauppiasta pitänyt tulla vaan urheilija. Poikana Huittisissa hän harrasti joka lajia ja oli kaikessa pienin mutta yksi parhaista.

17-vuotiaana Esko innostui moottoripyöräilystä. Hän ajoi pitkin pikatietä, kun autoilija kaasutti stop-merkin takaa hänen päälleen.

”Menin kappaleiksi. Oli selvää, ettei minusta tulisi koskaan pikajuoksijaa eikä ruumiillisen työn tekijää.”

Sen jälkeen se vain jotenkin alkoi. Vastaan tuli sekalaista tavaraa, jonka saattoi ostaa pois ja sitten myydä. Esko ei ollut koskaan edes käynyt huutokaupassa, kun hän ensi kertaa tarttui meklarin vasaraan.

1990-luvun alussa käynnistyi Eskon iso rupeama. Suomi sukelsi lamaan. Firmoja kaatui, konkurssipesiä selvitettiin. Huutokauppiaalle riitti töitä. Vuosikymmenen lopulla Esko osti Porista oman huutokauppakamarin, Majakan. Siitä tuli käsite.

Esko osti halleja ja niihin konteittain tavaraa. Hän myi sitä Majakassa ja veti salin täyteen maanantaisissa huutokaupoissaan. Kaikki Porissa tunsivat Eskon, ja hän tunsi kaikki. Hän osti kymmenen rekallista tavaraa, kun sai rahdin ilmaiseksi. Hankki kokonaisia kuolinpesiä taloineen.

”Se oli hienoa aikaa. Vanttuissa riitti virtaa.”

Sitten homma alkoi haista. Homeelta. Jotkut Eskon ostamista halleista osoittautuivat kosteuspesiksi. Hän vei kaupat oikeuteen ja hävisi. Tuli konkurssi ja sitten uhkailua ja muuta ikävää, josta Esko ei halua puhua. Sen sijaan hän kirjoittaa. Työn alla on omaelämäkerta. Valmiit sata liuskaa ovat tallessa pankin tallelokerossa.

Vaikeista päivistä on nyt kaksi vuotta. Muistoksi niistä on jäänyt kuume. Se nousee joka iltapäivä kolmen ja kuuden välillä, käy vähän yli 38:ssa. Mies on tutkittu päästä varpaisiin. Muuta syytä ei ole löytynyt kuin stressi.

Poikamiehen sormukset

Metsänhoitoesimies Väinö Ihalainen, 56, löysi pari kuukautta sitten Eskon kaupasta jotain, jota ei voinut ohittaa: kuusi kansiollista ruotsalaisia ensipäivän kuoria, vanhimmat 1940-luvulta, tuoreimmat tältä vuosituhannelta.

”Postimerkit ovat kuin pieniä taide-teoksia. Viehättävimpiä näistä ovat kuvat Ruotsin kuninkaallisista. 1970-luvun merkeissä kuningas on aivan nuori, sitten hänelle tulee perhettä rinnalle.”

Väinö Ihalainen etsii huutokaupasta lähinnä postimerkkejä. Mukaan on tarttunut myös muutama Orreforsin kristalliesine.

Omasta perheestään Väinö on huolehtinut ensin vanhempiensa omaishoitajana, nyt hoitamalla sairasta sisartaan. Hän asuu tämän kanssa aivan huutokauppasalin vieressä, mutta on malttanut pitää ostoksensa kohtuullisina. Kotiin on kasaantunut ainoastaan pokaaleja veteraanien SM-kisoista, mutta ne Väinö on hankkinut juoksemalla.

”Se on vikkeläkinttuinen menijä”, todistaa Väinön naapuri Viljo Turunen, 66.

Viljo teki 23 vuotta metsurin töitä samalle metsäyhtiölle kuin Väinö, mutta jäi työttömäksi alle 60-vuotiaana.

”Poikamiehen laittoivat tien päälle”, hän vinoilee.

”Se oli sitä aikaa, kun yhtiöllä vaihtui tilanne”, Väinö vastaa.

Vaikka ei Viljo kanna kaunaa, kun rahankin puolesta pärjää. On voinut hoitaa omaa metsää, tehdä lääninennätyksiä marjankeruussa ja harrastaa sijoittamista.

”Vaan kun hallitus löi sijoitusmarkkinat verolle, on sama sijoittaa huutokauppaan”, Viljo sanoo.

Viljon matkaan on lähtenyt huutokaupoista kahvikalusto, penkkiporakone, tinalautasia, hopeisia kynttilänjalkoja, satakunta rannekelloa ja neljä varashälytintä. Muun muassa. Kullanvärinen sohva on ulkovarastossa, koska ei mahtunut sisälle taloon. Viisirivisellä haitarilla Viljo soittaa kylätoimikunnan juhannusjuhlissa Metsäkukkia.

Vaikuttavin ostos on vanhassa salkussa. Sinne Viljo on huutanut neljättä kiloa koruja. Kauneimmassa kaulakorussa on 250 briljanttia, ja se sormusten määrä! Niillä poikamies voisi kihlata vaikka kaikki kylän naiset!

Viljo hymyilee leveästi.

Tavara on myytävää

Huutokauppiaan omasta kodista ei vanhoja esineitä löydy. Kerran Porin vuosinaan Esko ajatteli sisustaa antiikilla, mutta kaverit toppuuttelivat: Et kai sinä niin hullu ole, että viet uuteen kotiin vanhoja haisevia kaluja? Esko vastasi, että en tietenkään. Hän tilasi Kruunukalusteelta uudet.

”Minulle tavara on myytävää, ei keräilykohde. Olen täällä töissä.”

Elämä on mennyt ostaessa ja myydessä. Esko itse käyttää sellaisia sanoja kuin valittu tie ja elämäntapaintiaani. Takana on avoliittoja ja niistä kaksi lasta, joiden kasvua isä ei juuri ehtinyt seurata.

”Kasvattajana olen ollut häntäpäässä, mutta nykyisin olemme tyttären kanssa huippupari. Pidämme yhteyttä viikoittain, ja hän pärjää omalla urallaan.”

Siskokset Eeva ja Petra Ronkainen vetävät henkeä huutokaupan päätyttyä.

Huutokauppa on Eskolle leikkiä. Tarinat tulevat itsestään, eikä edes pulssi nouse. Sen sijaan tavaroiden raijaaminen kyllästyttää, ja myös äänihuulet ovat kovilla.

”On tämä raskasta työtä. Olen taas nousemassa tyhjästä, eikä tässä vieläkään rahassa kylvetä. Vaikka en minä rikkauksia havittele. Haluan tehdä itselleni hyvän olon, ja siihen suunnitelmaan kuuluu myös hyvä kaveri rinnalle.”

Kun sunnuntain huutokauppa päättyy, viimeisenä salissa istuu Viljo Turunen. Seppo ja Eija Kärkkäinen ovat jo kotona, mutta tulevat varmasti myös maanantaina. Väinö Ihalainen on lähtenyt Koitereelle kalaan.

Huomenna vielä viisi tai kuusi tuntia vasaranpauketta ja keskeytymätöntä tarinaa. Sitten Esko nousee autoonsa ja lähtee hakemaan Ruotsista lastia.

 

Juttu on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 13/2013.

Maailmalla on havaittu uusi ammattitauti, blogger burnout eli bloggaajauupumus. Mikä niin kivassa työssä voi väsyttää? Suosittua Pupulandia-blogia pitävä Jenni Rotonen kertoo.

Hajutonta ja mautonta höttöä, josta ei saa mitään irti.

Suunnilleen näin Jenni Rotosen suosittua Pupulandia-blogia kommentoitiin loppuvuodesta 2015.

Jennin elämä oli tuolloin suuressa myllerryksessä. Hän kävi läpi psykoterapiaprosessin raskainta vaihetta, eroa ja muutoksia työelämässä.

Jenni oli pitänyt suosittua muoti- ja lifestyleblogiaan jo kymmenen vuotta. Nyt blogin pitäminen ei ensimmäistä kertaa huvittanut. Elämänmuutokset veivät voimia. Oli vaikea kirjoittaa itsestään ja erittäin vaikea asettua alttiiksi kritiikille.

Jenni tunsi olonsa apaattiseksi ja alakuloiseksi. Motivaatio puuttui. Väsytti.

”Tässä työssä pitäisi olla koko ajan inspiroitunut olo. Silloin ei ollut”, Jenni kertoo.

Negatiivista palautetta tuli enemmän kuin koskaan.

”Sain tosi paljon kritiikkiä siitä, että blogistani ei saa enää mitään irti. Että tämä on vain tällaista höttöä. Se oli minun tapani suojella itseäni. En pystynyt antamaan itsestäni enempää.”

”Sain tosi paljon kritiikkiä siitä, että blogistani ei saa enää mitään irti.”

Lukijat eivät sitä tienneet. Jennistä tuntui, että osa heistä tuli paikalle vain provosoituakseen ja luki tekstejä virheitä etsien. Nälvimistä oli vaikea kestää.

”Silloin oli välillä sellainen olo, että tämä on ihan kohtuutonta.”

Kivakin työ voi väsyttää

The New York Times kirjoitti syksyllä ilmiöstä nimeltä blogger burnout, bloggaajauupumus. Se on väsymystä, joka voi iskeä, kun harrastuksesta tulee elinkeino.

Bloggaajan työssä henkilökohtainen elämä ja työ sekoittuvat. Menestyvän bloggaajan päivät ovat pitkiä, ja työaikaa on vaikea rajata, koska oma elämä on samalla materiaalia blogiin.

Työtä tehdään julkisesti, ja siitä saa paljon palautetta, huonoakin. Koska bloggaajan ammatti on uusi, siihen ei ole olemassa koulutusta tai ammatillista tukiverkostoa.

Lisäksi blogi on aina vain pala kirjoittajansa elämästä. Sen halutaan näyttävän hyvältä silloinkin, kun ei mene niin hyvin.

Jenni tunnistaa bloggaajauupumuksen ilmiönä hyvin. Harrastuksena ja intohimona alkaneesta blogista on tullut yhä useammalle elinkeino, joka voi uuvuttaa siinä missä mikä tahansa muukin työ.

”Harrastaessa voi itse päättää, milloin tekee ja huvittaako tehdä. Kun blogi on elinkeino, se ei olekaan enää niin vapaaehtoista. Pitäisi löytää aikaa ja energiaa tehdä sitä silloinkin, kun ei ole niin hyvä fiilis.”

Elämä alttiina arvostelulle

Blogin lukijat odottavat uutta sisältöä jatkuvasti. Bloggaajan pitää antaa jotain itsestään joka päivä, olla luova ja pysyä kiinnostavana.

”Samaan aikaan on hyvin altis julkiselle arvostelulle. Palaute tulee suoraan kirjoittajalle, eikä se aina ole positiivista tai kovin rakentavaa”, Jenni sanoo.

Hän uskoo, että ilkeä kommentointi on monelle oman pahan olon purkamista.

”Negatiivisen palautteen hyväksyy, mutta ei keskustelupalstojen anonyymiin paskanjauhantaan koskaan totu”, Jenni sanoo.

”On välillä aika raadollista, millaisia juttuja joutuu itsestään lukemaan.”

”Ei ehkä osata nähdä, että bloggaajallakin voi olla huonoja päiviä tai vaikeita aikoja.”

Joskus Jennistä tuntuu, että bloggaaja ymmärretään tahallaan väärin. Jos naama ärsyttää, tekstejä luetaan jo valmiiksi tietyllä asenteella. Bloggaajilta vaaditaan mielipidettä silloinkin, kun keskustelu ei pysy kovin asiallisena.

”Moni lukija kokee, että bloggaaja on heille tilivelvollinen. Ei ehkä osata nähdä, että bloggaajallakin voi olla huonoja päiviä tai vaikeita aikoja. Aina pitäisi kyetä antamaan huippusuoritus”, Jenni sanoo.

”Palaute tulee eri tavalla iholle, koska ihmiset olettavat, että minun kuuluu käydä keskustelua myös niiden kommentoijien kanssa, jotka ovat itse asiattomia.”

Negatiiviset kommentoijat ovat onneksi pieni vähemmistö. Jenni kokee itsensä onnekkaaksi, kun saa blogata työkseen.

”En valita, koska bloggaaminen on minusta tosi kivaa. Suurin osa lukijoista ja kommentoijista on aivan ihania.”

Tällä hetkellä blogin pitäminen tuntuu Jennistä helpolta. ”Teen paljon töitä, koska tykkään siitä. Kun nauttii työstään, on vaikea sanoa kivoille jutuille ei.”
Tällä hetkellä blogin pitäminen tuntuu Jennistä helpolta. ”Teen paljon töitä, koska tykkään siitä. Kun nauttii työstään, on vaikea sanoa kivoille jutuille ei.”

Esikuva vai yli-ihminen?

Lukija saattaa vaatia bloggaajalta huomaamattaan paljon. Hänen on paljastettava kiinnostavia asioita itsestään, mutta ei liikaa tai väärällä tavalla.

Hänen on oltava esimerkillinen suunnannäyttäjä, esikuva, omissa elämänvalinnoissaan täydellinen. Mielipideautomaatti, jolla on näkemys asiaan kuin asiaan.

Ei ihme, jos se joskus uuvuttaa.

”Bloggaajan oletetaan helposti olevan yli-ihminen, mutta samaan aikaan kritisoidaan sitä, että blogit ovat liian siloteltuja. Se on tosi ristiriitaista. Mitä ikinä tekeekään, ei voi miellyttää kaikkia”, Jenni sanoo.

”Tiedostan itse, että vaikka en haluaisi olla esikuva, olen sitä siitä huolimatta. Minun täytyy muistaa oma vastuuni.”

”Bloggaajan oletetaan helposti olevan yli-ihminen, mutta samaan aikaan kritisoidaan sitä, että blogit ovat liian siloteltuja.”

Julkisesta työstä huolimatta Jenni on ihan tavallinen tyyppi, jolla samat murheet kuin kaikilla muillakin, yksityishenkilö, joka ei ole tilivelvollinen elämästään. Sitä voi olla vaikea ymmärtää.

”Moni ajattelee, että heillä on oikeus tietää. Jos bloggaaja on jakanut esimerkiksi jotakin seurustelusuhteestaan, lukijat ajattelevat, heillä on oikeus tietää, mitä suhteelle kuuluu ja miksi seurustelukumppania ei ole näkynyt hetkeen.”

Jennille vaikeinta on ollut kertoa blogissa esiintyneen parisuhteen kariutumisesta. Silloin puntarissa on ollut muidenkin kuin hänen yksityisyytensä.

”Ihmissuhteet ovat mutkikkaita, ja aina ei välttämättä ole itsekään tiennyt, mitä on tapahtumassa. Miten sitä voisi silloin avata tuntemattomillekaan?”

Tavoitettavissa aina

Jenni on tehnyt blogiaan täyspäiväisenä työnä syksystä 2012 lähtien. Pupulandia on vakiinnuttanut paikkansa yhtenä Suomen suosituimmista blogeista. Tällä hetkellä sillä on noin 60 000 lukijaa kuussa.

”Moni lukija ei todellakaan tajua, kuinka paljon käytän blogiini aikaa”, Jenni sanoo.

”Se varmasti näyttäytyy monelle lukijalle tosi helppona. Sen kun sutaisee jotain kasaan ja ottaa pari kuvaa. Tuohonhan pystyisi kuka vain.”

Oikeasti aikaa menee esimerkiksi postausten valmisteluun, valokuvaukseen, editointiin, kirjoittamiseen, verkostoitumiseen, palavereihin, sähköpostien vaihtoon ja kirjanpitoon.

Jos blogilla haluaa elää, on tehtävä myös kaupallista sisältöä. Sen tekemiseen menee usein enemmän aikaa kuin muun sisällön, eikä kaupallisuus aina miellytä lukijoita.

”Mitä enemmän on kaupallista sisältöä, sitä enemmän pitää olla myös muuta sisältöä, jotta blogi ei ole pelkkää kaupallista sisältöä. Se tarkoittaa sitä, että jos blogilla menee hyvin, työmäärä on moninkertaisesti suurempi.”

Jenni tekee välillä jopa 12-tuntisia työpäiviä. Kiireisimpinä hetkinä hän saattaa aloittaa työt klo 7–9 välillä aamulla ja lopettaa klo 23–02 välillä illalla.

”Viikot ennen joulua ovat vuoden kiireisintä aikaa”, Jenni sanoo.

”Tuntimäärä on vaikeasti mitattavissa, koska osa tekemisestä ei suoranaisesti tunnu työltä. Saatan myös käydä välillä urheilemassa ja istua pari tuntia kaverin kanssa kahvilla.”

”Tuntimäärä on vaikeasti mitattavissa, koska osa tekemisestä ei suoranaisesti tunnu työltä.”

Yhden postauksen tekemiseen voi mennä yhteensä kahdeksan tuntia, kokonainen työpäivä. Viikossa Jenni tekee kuudesta kahdeksaan postausta.

”Se saattaa näyttää siltä, että vain olen sängyssä kotona enkä ole pukenut päälleni puoleenpäivään mennessä. Oikeasti olen saattanut aloittaa työt koneella jo seiskalta. Kotitoimistolta käsin työskennellessä ei vain tarvitse laittautua heti aamusta.”

Jenni on oppinut suunnittelemaan ja priorisoimaan työtään. ”Lukijat saattavat olla onnellisempia paljon vähemmästäkin kuin mitä itse vaatii itseltään.”
Jenni on oppinut suunnittelemaan ja priorisoimaan työtään. ”Lukijat saattavat olla onnellisempia paljon vähemmästäkin kuin mitä itse vaatii itseltään.”

Kritisoijat saivat selityksen

Loppiaisena 2016 Jenni kirjoitti postauksen, jonka julkaiseminen pelotti:

”Kun on tottunut vaatimaan itseltään valtavasti, on loppujen lopuksi aika vaikeaa myöntää tai hyväksyä tarvitsevansa tai ennen kaikkea ansaitsevansa apua. Terapiaan hakeutuessani minulla ei ollut minkäänlaista akuuttia hätätilannetta elämässäni ja kyseenalaistin kovasti, mahtaisiko koko hommasta olla mitään hyötyäkään. Ennen kaikkea kyseenalaistin kuitenkin oman oikeuteni pyytää apua. Minähän pärjäsin.”

Blogipostaus syntyi hetken mielijohteesta. Jenni kertoi siinä aloittaneensa terapian ja avasi, miksi blogin pitäminen oli tuntunut edellisenä vuonna niin vaikealta.

Hajuttomaksi ja mauttomaksi kritisoineet lukijat saivat selityksen.

”Jotakuta harmitti oma pisteliäs kritiikkinsä, kun avasin tilanteeni taustoja. Sain myös paljon myötätuntoa”, Jenni sanoo.

”Se oli ensimmäinen kerta, kun avasin blogissa jotakin todella henkilökohtaista. Oli koskettavaa, miten ihmiset suhtautuivat, miten myötätuntoisia he olivat ja miten paljon voimaa minun avautumiseni selvästi antoi monelle muulle.”

Siksi postaus kannatti kirjoittaa, Jenni ajattelee nyt. Sittemmin hän on kirjoittanut muistakin hyvin henkilökohtaisista aiheista, esimerkiksi nuorena sairastamastaan masennuksesta.

”Kyllä se on myös pelottanut. On eri asia puhua ystäville kuin kymmenien tuhansien ihmisten yleisölle. Siellä voi olla myös ihmisiä, jotka eivät välttämättä halua minulle hyvää.”

”On eri asia puhua ystäville kuin kymmenien tuhansien ihmisten yleisölle.”

Pelko on osoittautunut turhaksi. Palaute on ollut lähes kokonaan positiivista, ilahtunutta. Vihdoinkin joku puhuu.

Kirjoittamalla omista kokemuksistaan Jenni on antanut mielenterveysongelmille kasvot, normalisoinut niitä ja rikkonut tabua.

”Samalla se on tapa näyttää ihmisille, että vaikka elämäni näyttäisi päällepäin täydelliseltä, loppujen lopuksi minusta tiedetään tosi vähän.”

Unelmahommissa

Jenni ei ole koskaan harkinnut bloginsa lopettamista. Se on harvinaista. Moni menestyneistä bloggaajista on pitänyt taukoa, aloittanut puhtaalta pöydältä uudella bloginimellä tai lopettanut kokonaan.

Jenni uskoo jaksavansa, koska on opetellut priorisoimaan, suunnittelemaan ja tekemään työtä niin, ettei se kuormita tai stressaa liikaa.

Viime kesänä Jenni piti ensimmäisen lomansa kuuteen vuoteen.

”Lukijat saattavat olla onnellisempia paljon vähemmästäkin kuin mitä itse vaatii itseltään”, Jenni sanoo.

”Vaikka teen tosi paljon töitä, voin paremmin kuin koskaan. Psykoterapia on auttanut elämänhallintaprosessissa tosi paljon.”

Välillä blogin pitäminen tietenkin väsyttää. Joka päivä on keksittävä jotain, mistä kirjoittaa.

”Eihän missään muussakaan työssä voi vain sanoa, että nyt ei huvita, en tule töihin.”

”Eihän missään muussakaan työssä voi vain sanoa, että nyt ei huvita, en tule töihin.”

Kun Jenni aloitti blogin pitämisen reilut kymmenen vuotta sitten, muotiblogit olivat hyvin pienen piirin harrastus. Kukaan ei kuvitellut, että niillä voisi joskus tienata elantonsa.

Vaikka nyt voi, suosio ei välttämättä kestä ikuisesti.

”Vaikka minulla on suht vankka asema, koko ajan tulee uusia lahjakkaita tyyppejä. Voi olla, että jossain vaiheessa minun tekemiseni eivät kiinnosta ihmisiä enää, ja se on minulle ihan ok”, Jenni sanoo.

”Nautin tästä niin kauan kuin voin. Koen edelleen, että olen tosi onnekas, unelmatyössäni.”

Pastori Sami Mustakallio, 59, asuu palvelutalossa Helsingissä. Hän on kiertänyt Suomea freelance-pappina siitä lähtien, kun hänen virkansa lakkautettiin tuotannollis-taloudellisista syistä.

CP-vammaisena syntynyt pastori Sami Mustakallio odotti pappisvihkimystä yhdeksän vuotta. Sitä ennen hän oli odottanut lähes 20 vuotta, että sai ensimmäisen pyörätuolinsa.

"Tuonen lehto, öinen lehto, sinnepä äitini saatan. Niin minä äidin siunauspuheen aloitin. Äitini, näyttelijä Marita Nordberg kuoli lokakuussa 2009.

Vuosi sitten oli isäni Kimmo Mustakallion vuoro. Isä oli ammatiltaan lääkäri. Hänen siunaustilaisuuteensa olin valinnut musiikiksi Bachia: Air ja Jesu, meine Freude.

Periaatteessa tuntuu kauhealta siunata hautaan omat vanhempansa. Käytännössä papin ammatti toi tilanteeseen etäisyyttä. Pappi ei saa romahtaa.

Olinkohan minä enemmän äidin vai isän poika? En tiedä yhtään.

Nyt olen meidän perheen viimeinen. Sisaruksia tai omaa perhettä minulla ei ole.

"1. kesäkuuta 2000 oli päivä, jolloin minut vihittiin papiksi."

Asun vaikeavammaisten palvelutalossa Helsingin Arabianrannassa.

Kun haluan sähköpyörätuoliin, kutsun hoitajan, ja hän auttaa minut siihen nosturilla. Kun lähden ystävieni kanssa teatteriin tai vaikka blineille, tilaan taksin. Kännykkä on aina käteni ulottuvilla ja kaiuttimella. Korvalle en saa sitä nostettua.

Kaikki tärkeät asiat ovat sänkyni ympärillä. Seinällä oikealla puolellani on valokuvia äidistä, isästä ja minusta. Kuva minusta papinpuvussa on otettu 1. kesäkuuta 2000. Se oli päivä, jolloin minut vihittiin papiksi.

"Yhdeksän vuoden odotuksen jälkeen sain pukeutua papin asuun."
"Yhdeksän vuoden odotuksen jälkeen sain pukeutua papin asuun."

Hyllyllä kuvien vieressä on ikoneita, joita ystävät tuovat minulle matkoiltaan, ja pokaaleja, joita sain, kun pelasin maalivahtina sähköpyörätuolisalibandyjoukkueessa.

Tärkein kuvista on sängyn vieressä vasemmalla. Se on muotokuva isoisästäni, lääketieteen professori Martti Mustakalliosta. Hän oli persoona. Kesällä hän kulki tuohivirsuissa ja poltti sikaria, ja aina joskus hän antoi minulle vihreän marmeladikuulan. Puhuin hänen kanssaan elämästä ja kaikesta. Olin 10-vuotias, kun hän kuoli.

Sänkyni jalkopäässä on aina pumpputeline ja siinä ravintovalmistepussi. Koska minulla on palleatyrä, ravinto kulkee vatsaani letkun ja mahalaukkuavanteen kautta. Hoitaja asentaa letkun heti aamulla, mutta ennen sitä minun on pakko saada kahvia. Juominen sujuu pillillä, ja voin syödäkin suun kautta, mutta vain pieniä määriä. Filet de boeuf a la provencale jää lautaselle.

Sitten on tietenkin tietokone. Se on sängyn oikealla puolella. Minulla ei ole erillistä näppäimistöä, vaan kirjaimet näkyvät koneen isolla näyttöruudulla. Klikkaan hiirellä kirjaimen kerrallaan, kun kirjoitan saarnoja ja hartaushetkien puheita.

Tietokoneen ruutu on edessäni myös viimeiseksi illalla, mutta silloin katson siltä televisiota. Wallander-elokuvista tykkään, vaikka ne verisiä ovatkin.

"1950-luvulla ei kai oikein osattu seurata sikiön vointia, koska meitä CP-vammaisia syntyi niin paljon."

Kun synnyin, en saanut yhtään pistettä. Vastasyntyneet pisteytetään nollasta kymmeneen, mutta minun pisteytykseni olisi varmaan ollut miinus kymmenen.

Äiti kertoi jossain lehtihaastattelussa, että hän oli vahingoittanut häntäluunsa hurjassa nuoruudessaan, ja sen takia minä jäin kiinni synnytyskanavaan. En tiedä, pitääkö se paikkansa. En koskaan kysynyt. 1950-luvulla ei kai oikein osattu seurata sikiön vointia, koska meitä CP-vammaisia syntyi niin paljon.

Ensimmäinen oma muistoni on Marjaniemen siirtolapuutarhasta. Olimme siellä paljon, koska äiti tykkäsi kasvattaa kukkia ja omenoita. Minä ajoin käytäviä pitkin punaisella polkuautolla ja kaivoin hiekkalaatikossa tunnelia Kiinaan.

Vietimme kesiä myös näyttelijöiden kesäkodissa Savonlinnassa. Kirjoitin näytelmiä vanhalla IBM:n sähkökirjoituskoneella, ja toiset näyttelijöiden lapset näyttelivät. Myimme vanhemmille käpyjä pääsylipuiksi esityksiin.

Oikeassakin teatterissa kävin. Olin varmaan kolmevuotias, kun kummisetäni Pentti Siimes sanoi, että nyt tulette Kansallisteatteriin katsomaan Tiitus Tulitukkaa. Hän esitti siinä pääosaa, ja näytelmä oli yleisömenestys. Minulta näytös meni ihan pieleen. Olin niin arka koville äänille, että kyhjötin koko illan hoitajani kainalossa.

"Päätin jäädä poikamieheksi."

Meillä kotona Helsingin Kruununhaassa oli korkeat huoneet ja kristallikruunu. Isäni otti kruunun mukaansa, kun hän muutti vähän ennen kuolemaansa senioritaloon. Ajattelin, että siellä se varmaan osuu lattiaan saakka, mutta ei sentään.

Kävin liikuntavammaisten koulua Ruskeasuolla. Koska äiti oli näyttelijä, olin itsekin vähän julkkis.

Kerran pyysimme kylään ivalolaisen kaverini, joka asui lukukaudet Ruskeasuolla. Hän katseli äitiäni ja kysyi yhtäkkiä, että miten sinun äidillä nyt on hampaat, kun telkkarissa sillä ei ole. Äiti esitti Hanski-nimisessä tv-sarjassa talonmiehen muijaa, ja hänen hampaansa oli mustattu roolia varten.

Lukion kävin Mannerheimintien yhteiskoulussa. Välitunnilla kävimme usein kahvilassa kaverini letukalla. Se oli sellainen trimmattu jenkkiauto, kiihdytysauto. Kaverit tiesivät, ettei opettaja jäkättänyt heille tunnilta myöhästymisestä, jos he myöhästyivät yhdessä minun kanssani. Penkkaripäivänä en pystynyt nousemaan rekan lavalle, mutta rekan koppiin pääsin.

Lukioaikoina seurustelin ensimmäisen kerran, myöhemmin opiskeluvuosina toisen. Molemmat kerrat menivät pieleen. Toinen tytöistä sairastui ja hänen elämäntilanteensa tuli vaikeaksi, toinen kuoli sairauteen.

Olihan se vähän ihmeellistä, että kävi kaksi sellaista sattumaa. Päätin jäädä poikamieheksi.

"Tämä kuva on seinälläni. Se otettiin lehtijuttuun, jossa haastateltiin äitiäni ja minua."
"Tämä kuva on seinälläni. Se otettiin lehtijuttuun, jossa haastateltiin äitiäni ja minua."

Vanhempani toimivat aktiivisesti CP-vammaisten etujärjestössä, mutta kotimme ei ollut liikuntaesteetön eikä minulle hankittu pyörätuolia. En tiedä miksi.

Kaikki yrittivät saada minua kävelemään. Minut pantiin ottamaan askelia siten, että takana ja edessä oli ihminen ottamassa kiinni. Muut kutsuivat sitä kävelemiseksi. Minusta se tuntui pyrähdykseltä ja kaatumiselta jonkun syliin.

Onneksi oli Foordi. Se oli pyörällinen kävelyteline, johon nojasin kainaloilla. Siihen piti teettää jatkoa aina, kun kasvoin pituutta. Kävelin ja kävelin, kunnes lopulta raahustin nilkkojen ulkosyrjillä.

Myöhemmin minua alettiin taluttaa. Siihen tarvittiin kaksi ihmistä, yksi molemmille puolille. Ystäväpiirini väheni, kun kavereiden olisi pitänyt talutella minua joka paikkaan, isoa miestä.

"Minulle ei hankittu pyörätuolia. En tiedä miksi."

Silti koti oli ja pysyi liikuntaesteisenä, eivätkä vanhempani antaneet periksi. Lopulta kyllästyin ja heitin itseni ulos. Asuin vähän aikaa Folkhälsanin vastaanottokodissa, koska olen både och, puhun ruotsia ja suomea. Vähän myöhemmin sain opiskelija-asunnon.

Jokainen lähtee kotoa jossakin vaiheessa, mutta ei näin kovalla tempauksella. Lehdet kirjoittivat puoli vuotta juttuja äitini suuresta surusta. Kävimme perheterapiassakin, kun vanhemmat yrittivät saada minua läheisemmäksi.

Se oli aikaa, jolloin luin lehdistä, mitä vanhemmilleni kuuluu.

Mutta pyörätuolin sain.

"Ei liikuntavammaisuus tarkoita sitä, että pitää päästä rippikoulusta ilmaiseksi."

Uskoni on luterilaisuutta. Uskon siihen, että olemme samalla kertaa vanhurskaita ja syntisiä.

Jumalani ei ole ankara vaan isällinen ja rakastava. Kun ajattelen nyky-yhteiskuntaa ja perheitä, jotka paiskivat toisiaan, Jumala on vastakohta kaikelle sille.

Kun olin lapsi, kävimme joulukirkossa, ei muuta. Usko ei tullut minulle kodin perintönä, mutta myöhemmin olen saanut selville, että minulla on vankat pappisjuuret. Mustakallioissa on paljon lääkäreitä, mutta ennen heitä suvussa oli pappeja.

Lukion psykologian opettaja kannusti minua pyrkimään teologian opintoihin. Ihmistieteet kiinnostivat, vaikka en ole erityisen hyvä ihmisten kanssa. Olen ihan tavallinen. Välillä mörrimöykky.

Sami Mustakallion koti on palvelutalossa. "Ystävät tuovat minulle ikoneita matkoiltaan."
Sami Mustakallion koti on palvelutalossa. "Ystävät tuovat minulle ikoneita matkoiltaan."

Opintojen käytännöllisiin harjoituksiin kuului esimerkiksi saarnaoppia ja laulua. Kävin lapsena puheterapiassa ja olen puhunut aina, vaikka hitaasti. Silti yksi opettajista sanoi, ettei minun kannata osallistua käytännöllisiin harjoituksiin, en minä pärjäisi. Se tuntui kauhealta, mutta menin silti ja sain hyvät lausunnot. Tuli ähäkutti-olo.

Nykyisinkin monet yllättyvät, kun jumalanpalveluksissani synnintunnustus pitää laulaa. Olen siitä tunnettu pappi, että laulatan sen aina: virsi 288, Silmäisi eteen, Jeesus.

Olen myös ankara opettaja. Tässä samassa palvelutalossa asuu kaksi entistä rippilastani, joita en päästänyt ensimmäisellä yrityksellä läpi rippikoulusta. Molemmat muistuttavat siitä vieläkin. Olen vastannut heille, että ettehän te osanneet mitään. Ei liikuntavammaisuus tarkoita sitä, että pitää päästä rippikoulusta ilmaiseksi.

"Käsittääkseni piispa epäili, ettei puheestani saisi selvää."

Minä en päässyt ilmaiseksi papin virkaan. Odotin pappisvihkimystä yhdeksän vuotta.

Teologin on saatava kutsu seurakunnalta, ennen kuin hänet voidaan vihkiä papiksi. Minulla oli kutsu Lahden seurakuntayhtymästä. Olin mennyt Lahteen sosiaaliterapeutiksi ihmisille, jotka olivat juuri menettäneet liikuntakykynsä, ja pidin ohessa rippikoululeirejä liikuntavammaisille nuorille.

Silloinen Tampereen piispa ei vain ottanut minua vastaan. Pyysin audienssia itse ja sitä pyydettiin työpaikkani kautta, mutta ei. Käsittääkseni piispa epäili, ettei puheestani saisi selvää. En vain päässyt antamaan näyttöä puhetaidostani.

Miten sen kauniisti sanoisi? Kyllähän minulla oli niiden yhdeksän vuoden aikana erilaisia tuntemuksia. Leikin ajatuksella, että siellä noudatetaan nyt vanhaa kirkkolakia vuodelta 1869. Sillä vuosisadalla ei varmasti kukaan minun tyyppiseni yrittänyt mitään tällaista.

Kun Tampereen piispaksi tuli Juha Pihkala, ääni muuttui kellossa heti. Hän otti minut vastaan, ja piispainkokous päätti, että vammainen pappi voi hyvin käyttää apunaan avustajan käsiä. Minä tarvitsen niitä esimerkiksi ehtoollisen jakamisessa ja hiekkaristin sirottelemisessa vainajan arkulle.

Kesäkuun ensimmäisenä päivänä vuonna 2000 Juha Pihkala vihki minut papiksi Tampereen tuomiokirkossa, mutta täpärälle se meni.
Tilaisuus lähestyi ja tv-kuvaajat olivat jo asemissa, kun suntio vielä yritti saada messukasukkaa ylleni. Koska soljet olivat unohtuneet kiinni, pääni ei meinannut millään mahtua kasukan läpi.

Se oli kuin toinen syntymä. Jumissa oltiin taas.

"Siunasin äitini hautaan syksyllä 2009. Papin rooli auttoi tuomaan tilanteeseen etäisyyttä."
"Siunasin äitini hautaan syksyllä 2009. Papin rooli auttoi tuomaan tilanteeseen etäisyyttä."

Olen käynyt puhumassa hoitajaopiskelijoille vammaisuudesta ja erilaisuuden kohtaamisesta. Toisinaan olen näyttänyt heille dokumenttielokuvan Markon kaksi kuolemaa. Se kertoo kaverista, joka vammautuu liikuntakyvyttömäksi ja tekee itsemurhan.

Myös minulla on ollut pari selkäydinvammaista kaveria, jotka ovat ajaneet sähköpyörätuolilla mereen. Sitten on kysytty, että miten niin voi tapahtua, kun heillä oli apuvälineitä ja oli hyvä työpaikka.

"Liikuntakyvyn menettäminen yhtäkkiä on niin suuri muutos, että siitä joko selviää tai ei selviä."

Yritän sanoa tämän kauniisti. En ole itsemurhan enkä eutanasian kannalla. Silti ymmärrän, että liikuntakyvyn menettäminen yhtäkkiä on niin suuri muutos, että siitä joko selviää tai ei selviä.

Pitää miettiä sitäkin, mitä liikuntakyvyn tilalle voisi saada. Hirveän hyvä esimerkki on fyysikko ja ihmemies Stephen Hawking, joka istuu pyörätuolissa lihassairauden takia. Hän kuolee kun kuolee, mutta on liikuntakyvyttömänäkin ehtinyt keksiä kaiken.

Minullakin on ollut kapinaa kohtaloa vastaan, mutta ei niin pitkää aikaa, että siitä olisi jäänyt jälkiä. Liikuntavamma on ollut syntymästä saakka osa minua. En edes muista, että olisin keskustellut kenenkään kanssa siitä, miksi minulle kävi näin.

Ainakin elämäni on ollut vaihtelevaa.

Ja ainakin yksi pirun hyvä ominaisuus minulla on. Se on peräänantamattomuus."

Juttu on julkaistu Kodin Kuvalehdessä 19/2017.

Moi Sami!

Jos minun pitäisi sinua luonnehtia, ensimmäisenä sanoisin, että olet erittäin älykäs ihminen. Toiseksi sanon, että olet erittäin omapäinen. Uskon, että se on ollut sinulle keino selviytyä. Omapäisyyden ansiosta olet tullut monesta kehästä voittajana.

Hyvä esimerkki on pappeutesi. Aika monta vuotta tahkosit, ennen kuin kirkko antoi periksi ja sait papin viran. Ja muistatko sen kerran, kun sinulle tuli kärhämää viranomaisten kanssa ja poliisi puhui sinulle vähättelevään sävyyn puhelimessa? Kun kerroit siitä, totesin, että sitä puhelua Helsingin poliisilaitos katuu pitkään. Tiedän, että tulet lankaa pitkin niin kauan, kunnes vähättelijä pyytää anteeksi.

Tutustuimme toisiimme lapsina, koska molempien äidit olivat näyttelijöitä ja kavereita keskenään. Nykyisin en tunne ketään, joka kävisi enemmän teatterissa, oopperassa ja klassisen musiikin konserteissa kuin sinä. Olisikin kiintoisaa lukea sinulta kulttuuripoliittinen näkemys esittävästä taiteesta Suomessa.

Meillä oli aikuisena pitkä tauko tapaamisissa, mutta sitten aloit soitella minulle. Kiitos siitä. Nyt käyn moikkaamassa sinua aina silloin tällöin. Lupaan, että järkkään sinulle jatkossakin lippuja Kansallisteatteriin.

Ystäväsi Jukka-Pekka Palo

Serena

CP-vammainen pastori Sami Mustakallio: ”Sain pyörätuolin vasta aikuisena, en tiedä miksi”

Ihmeellinen mies. Ja niin huumorintajuinen. Älykäs. Me monesti leimaamme ihmiset sen vuoksi miltä he näyttävät, oli se ihan mitä tahansa. Meidän pitäisi muistaa että kaikki ihmiset ovat arvokkaita ja nyt tämä kuulostaa päähän taputtelulta. Mutta monesti unohdamme katsoa ihmistä ihmisenä, sen sijaan meillä on paljon ennakkoluuloja. Varsinkin vammaisia kohtaan. Me unohdamme että joka ikinen meistä ennemmin tai myöhemmin on jollain tapaa vammainen. Meidän täytyy myöntää erilaisuus ja kunnioittaa...
Lue kommentti