26-vuotias Anni on hieroja ja asuu Ruokolahdella. Hän harrastaa laulamista. Annin apurina on opaskoira Robis.
26-vuotias Anni on hieroja ja asuu Ruokolahdella. Hän harrastaa laulamista. Annin apurina on opaskoira Robis.

Anni Väänänen menetti nuorena näkönsä ja koulussa häntä kampitettiin. Nyt Annin unelmana on rakentaa oma talo. 

"Kesällä 2002 poimin serkkuni Jannen kanssa mansikoita omiksi tarpeiksi. Päätäni särki niin kovasti, että makasin pellolla kyljelläni. Aurinko porotti pilvettömältä taivaalta ja ajattelin, että särky johtuu siitä.

Seuraavan kerran lamauttava päänsärky iski yhtenä syysaamuna, kun olin lähdössä kouluun. Yritin juoda vettä enkä pystynyt nostamaan lasia. Oikea käteni oli valahtanut voimattomaksi. Äitini Maija huomasi, että kasvojeni oikea puoli roikkui.

Juuri kun hän oli soittamassa terveyskeskukseen, toinen jalkani petti.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Tajusin tilanteen vakavaksi vasta, kun näin isän itkevän.

Minut passitettiin terveyskeskuksesta suoraan Lappeenrantaan keskussairaalaan. Röntgen paljasti, että aivojeni etulohkon vasemmalla puolella oli meningeooma eli aivokalvon kasvain.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Olin vasta 13-vuotias enkä osannut pelätä. Tajusin tilanteen vakavaksi vasta, kun näin isän itkevän.

 

Päästäni leikattiin hyvänlaatuinen kasvain Töölön sairaalassa Helsingissä juuri ennen kuin täytin 14 vuotta. Kirurgi joutui katkaisemaan vasemman silmähermoni, koska kasvain oli kietoutunut sen ympärille. Vasen silmäni sokeutui leikkauksessa.

Minulle se ei ollut suuri mullistus. Vasen silmäni oli ollut syntymästäni asti heikompi. Vuosien mittaan se oli heikentynyt lisää, mutta siihen tottui. Pyöräillessä kääntelin vain vähän enemmän päätä.

Seuraavaan leikkaukseen jouduin juuri ennen 15-vuotissynttäreitäni. Kasvainta oli vielä jäänyt aivokalvoon.

Silloin uskoin, että kuolen.

Anni on aina rakastanut laulamista. Vuonna 1999 ruokolahtelainen tyttökuoro Ruokokerttuset pääsi BumtsiBumin yleisöön ja Anni Marco Bjurströmin viereen. 

En pelännyt; olin vain päättänyt, että tämä oli nyt tässä. Uskon Jumalaan ja siihen, että pääsemme taivaaseen. Muistan ajatelleeni, että tapaisin kuolleita sukulaisiani.

Leikkaus meni kuitenkin hienosti, ja päänsäryt loppuivat. Siinä menetin kuitenkin ruotsin kielen taitoni. Hyvä, jos osaan tack sanoa.

Ruotsin katoamiseen romuttui yksi haaveeni. Isällä on maanrakennus- ja kuljetusyritys, jota aioimme jatkaa veljieni kanssa. Ruotsissa olisin vielä yhdellä silmällä näkevänä voinut suorittaa kuorma-autokortin.

 

Syksyllä 2005 istuin ammattikoulun luokassa ja tihrustin taululle. Minun oli pakko siirtyä lähemmäksi nähdäkseni, ja välillä kopioin kaverini muistiinpanoista. Suoritin kaksoistutkintoa: minusta oli tulossa paperiprosessinhoitaja ja ylioppilas, mutta nyt opintojen tielle oli tupsahtanut hidaste.

Silmälääkärin mukaan oikea näköhermoni oli alkanut vaalentua, mikä tarkoitti, ettei veri kiertänyt silmässä hyvin. Syytä hän ei osannut sanoa.

Jokainen koulupäivä oli selviytymistä, sillä minua kiusattiin. Kun tulin luokkaan, joku pani jalan eteeni. Kun kompuroin, kuului naurunremahdus. Kun englannin tunnilla piti lukea ääneen, yritin nähdä kirjaimia ja töksäyttelin sanoja. Muut nauroivat. Pilkanteko jatkui vielä käytävälläkin.

Opettajat kielsivät minua kopioimasta muistiinpanoja kaverilta ja ilmaisivat suoraan, etteivät halua opettaa vammaista.

Samaan aikaan taistelin Kelan kanssa apuvälineistä. Ihan ensimmäiseksi hankin tekstiä suurentavan lukutelkkarin ja suurentavan lukuohjelman tietokoneeseen. Ne auttoivat hetken.

Vaikka vastustan väkivaltaa, kiusaaminen sai aggressiot pintaan. Joskus ajattelin, että vielä sana ja vedän teitä turpaan. Kun ainoa läheinen kaverini lopetti opinnot, jäin täysin yksin.

Olin päättänyt tehdä itsemurhan. Tiesin jo, miten ja missä.

Olin väsynyt. Tuntui, ettei minulla ollut enää elämää. Kukaan ei nähnyt minua, vain sokeuteni. Äiti tiesi kiusaamisesta, näki ahdistukseni ja tsemppasi minua suorittamaan opinnot loppuun.

Minä olin kuitenkin päättänyt tehdä itsemurhan. Ajattelin, että pääsisin pahasta. Tiesin jo, miten ja missä sen teen. Suunnittelin jättäväni jälkeeni peilikirjoituksella kirjoitettuja viestejä. Halusin, että viestit aukeaisivat vain heille, jotka tuntisivat minut.

Hiljalleen pahin viha alkoi hellittää. Ymmärsin, että itsensä tappaminen olisi oikeastaan naurettavaa ja tuottaisi tuskaa läheisilleni.

Luulen, että aika moni on käynyt läpi vastaavaa. Itsemurhan ajatteleminen on inhimillistä.

Uudenlainen Anni alkoi nostaa päätään. Se Anni sanoi, että peijakas, minä näytän kaikille!

Keväällä 2007 valmistuin ammattikoulusta ja vuotta myöhemmin minusta tuli ylioppilas lukutelkkarin, lukukiven eli kuperan suurentavan linssin ja puhuvan laskimen avulla.

Valkolakin saatuani lähdin näkövammaisten ammattikouluun opiskelemaan hierojaksi. Opintojen aikana sokeuduin kokonaan. Tarkkaa syytä oikean silmän sokeutumiseen ei vieläkään tiedetä.

 

Sokeus ei ole ollut minulle kauhistus. En aina edes huomaa sitä. Kun kuulen äidin neulovan, näen hänen neulovan.

Toki moni asia on muuttunut. Asun yksin, mutta tarvitsen paljon apua. Opaskoirani Robis kulkee kanssani lähes kaikkialle, olen opetellut pistekirjoituksen, ja sekä tietokoneeni että kännykkäni puhuvat.

Joskus pienet arkiset asiat tuskastuttavat. Saatan paistaa jauhelihan seassa pakkauksen pohjapaperin. Kun äiti on touhunnut keittiössäni, en löydä tavaroita.

Olen vielä vähemmän kiinnostunut itseni ehostamisesta tai laittamisesta kuin näkevänä.

Vuonna 2004 Anni, hänen äitinsä ja serkkunsa Hanna matkustivat Yhdysvaltoihin. Anni oli 16-vuotias ja näki vielä toisella silmällä. Kuva on otettu San Franciscon satamassa Alcatrazin edustalla. 

Hassua, mutta minulla ei ole muistikuvaa omista kasvoistani. Mielikuvissani näytän mieheltä.

Ajattelen kuitenkin, että sokeakin näkee. Kulttuurimme keskittyy aivan liikaa pintaan. Uskon, että sokean voi olla helpompi nähdä toisen sisimpään kuin näkevän. Luon ihmisestä kuvan tulkitsemalla hänen ääntään ja käyttäytymistään.

Näkevien maailmasta kaipaan luonnonilmiöitä kuten ruskaa. Kaipaan myös eläinten liikkeitä ja pienten lasten ilmeitä. Ne ovat vilpittömiä, aitoja asioita.

Onneksi luontoon pääsee muillakin aisteilla. Kerran ystäväni vei minut mökin laiturille istumaan ja pyysi olemaan aivan hiljaa. Yhtäkkiä varpaitani alkoi kutittaa. Sorsaparvi oli noussut laiturille ja läpsytteli paljaiden jalkojemme päältä. En koskaan unohda, miltä sorsan räpylä tuntui.

 

Sokeuduttuani olen saanut uusia ihania ystäviä muun muassa työni kautta. Usein he ovat minua vanhempia. Suhteet itseni ikäisiin ystäviin ovat hiipuneet. Minulla ei ole paljon yhteistä heidän kanssaan: en voi jutella tv-ohjelmista enkä lähteä kuskiksi bileiltana.

Vammaisena olen altis hyväksikäytölle. Aiheesta vaietaan, mutta se on arkea. 

Miesmarkkinoilla sokea nainen ei ole kovassa kurssissa. Kerran ravintolassa nuori herra tuli luokseni ja rupesi juttusille. Hetken kuluttua hän kauhistui, että herranjumala, sie oot sokea! Sitten hän hävisi.

Tuollaiset reaktiot naurattavat ja tekevät surulliseksi yhtä aikaa.

Vammaisena olen altis hyväksikäytölle. Aiheesta vaietaan edelleen, mutta se on arkea. Vammaisen naisen ihmisarvo on monen miehen silmissä nolla. Vanhemmat miehet ovat lähennelleet minua rautatieasemilla ja kaduilla, ja kerran taksikuski yritti käydä minuun käsiksi. Minulle on myös muutaman kerran yritetty tehdä seksuaalista väkivaltaa.

Olen selvinnyt tilanteista voimalla ja äänenkäytöllä. Olen myös miettinyt, teenkö jotain väärin, kun tuollaista tapahtuu. Ja jos sokealle käy näin, mitä kehitysvammaiset joutuvat kokemaan?

Enimmäkseen elämä on kuitenkin hyvää. Työskentelen hierojana ja jäsenkorjaajana ja neljä vuotta sitten perustin Tunto-yritykseni.

Yhtä hyvin minusta olisi voinut tulla ammattimuusikko.

 

Aloin laulaa samaan aikaan kun opin puhumaan. Yksi isoveljistäni huusi autossa kuin leijona, ja silloin me muut rauhoitimme hänet laulamalla. Vieläkin laulan missä ja milloin vain, hampaita harjatessa ja töitä tehdessä. Olen laulanut myös kuorossa, karaokekisoissa ja musikaalissa.

Ajatus oman levyn tekemisestä syntyi jo ammattikouluaikoina. Eno kannusti minua levyttämään, ja idea jäi elämään, vaikka eno kuoli. Neljäntoista biisin omakustannelevy Sain lahjaksi laulun syntyi paikallisin voimin. Kannen suunnittelin itse. Siinä on pistekirjoitusta ja silmäni.

Olin onnellinen levystä ja suunnittelin innoissani levynjulkistuskonserttia Ruokolahden kirkkoon.

Sitten puhelin soi.

Kaksostutkinnon suorittaminen ja sokeutuminen samaan aikaan ottivat koville, sanoo Anni. Siksi hän luki ylioppilaaksi neljässä vuodessa. Valkolakin Anni sai vuonna 2008. 

Pitkin viime syksyä aloin kärsiä päänsäryistä, joita seurasivat tajuttomuuskohtaukset. Koska uusissa magneettikuvissa ei näkynyt mitään, yritin unohtaa koko jutun.

Sitten Töölön sairaalasta soitettiin. Lappeenrantalainen lääkärini oli lähettänyt magneettikuvat sinne, ja Töölössä havaittiin, että kasvain oli alkanut taas oireilla. Minun pitäisi lähteä heti leikkaukseen.

Se tuntui pommilta. Miksi juuri nyt?

Sain sanottua, että en tule, ellette lupaa, että olen kolmen viikon päästä laulukunnossa.

Lääkäri lupasi.

Kolmannessa leikkauksessa aivoistani saatiin todennäköisesti pois kaikki ylimääräinen. Samalla sairastuin kuitenkin epilepsiaan. Onneksi se pysyy kurissa lääkityksellä.

Myös muistini alkoi pätkiä. Kun äiti puhui tulevista levynjulkkareista, kyselin pää sumussa, että mikä konsertti.

Konsertti meni kuitenkin hyvin. Väkeä oli mukavasti ja tunnelma lämmin. Läheiseni vain olivat niin kauhuissaan, etteivät muistaneet ottaa kuvia. He vain jännittivät, pysynkö pystyssä. Olin leikkauksen jäljiltä vielä heikko.

Kerroin konsertissa avoimesti kokemuksistani. Toivon, että tarinani auttaa muita vastaavassa tilanteessa olevia.

Sokeutuminen on sekä ottanut että antanut paljon. Olen kokenut pelkoa ja kipua, sääliä ja aliarvostusta, mutta samalla itsetuntoni on vahvistunut. Teen asioita, joihin en olisi näkevänä ehkä koskaan ryhtynyt. Toteutan unelmiani joka päivä.

Yksi unelmistani on rakennuttaa oma talo. Piirroksia on jo tehty ja rakennusmies katsottu. Haluaisin taloon myös hyvät käsityötilat, joissa voisin pitää käsityöryhmiä näkö- ja kehitysvammaisille. Nyt vain odottelen, mitä pankki sanoo."

 

Juttu on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 14-15/2014.

 

 

Sanna

Ihana tarina Annista joka minulla on ilo tuntea sinut myös henkilökohtaisesti. Uskon ettei taipaleesi ole ollut helppo. Olet valovoimaisin, herkin, intuitiivisin ja positiivisin tuntemani ihminen! Uskon että hyville ihmisille tapahtuu hyviä asioita. Sinä jos kuka olet hyväsi ansainnut! Lämmin tervehdys!

Sisältö jatkuu mainoksen alla