26-vuotias Anni on hieroja ja asuu Ruokolahdella. Hän harrastaa laulamista. Annin apurina on opaskoira Robis.
26-vuotias Anni on hieroja ja asuu Ruokolahdella. Hän harrastaa laulamista. Annin apurina on opaskoira Robis.

Anni Väänänen menetti nuorena näkönsä ja koulussa häntä kampitettiin. Nyt Annin unelmana on rakentaa oma talo. 

"Kesällä 2002 poimin serkkuni Jannen kanssa mansikoita omiksi tarpeiksi. Päätäni särki niin kovasti, että makasin pellolla kyljelläni. Aurinko porotti pilvettömältä taivaalta ja ajattelin, että särky johtuu siitä.

Seuraavan kerran lamauttava päänsärky iski yhtenä syysaamuna, kun olin lähdössä kouluun. Yritin juoda vettä enkä pystynyt nostamaan lasia. Oikea käteni oli valahtanut voimattomaksi. Äitini Maija huomasi, että kasvojeni oikea puoli roikkui.

Juuri kun hän oli soittamassa terveyskeskukseen, toinen jalkani petti.

Tajusin tilanteen vakavaksi vasta, kun näin isän itkevän.

Minut passitettiin terveyskeskuksesta suoraan Lappeenrantaan keskussairaalaan. Röntgen paljasti, että aivojeni etulohkon vasemmalla puolella oli meningeooma eli aivokalvon kasvain.

Olin vasta 13-vuotias enkä osannut pelätä. Tajusin tilanteen vakavaksi vasta, kun näin isän itkevän.

 

Päästäni leikattiin hyvänlaatuinen kasvain Töölön sairaalassa Helsingissä juuri ennen kuin täytin 14 vuotta. Kirurgi joutui katkaisemaan vasemman silmähermoni, koska kasvain oli kietoutunut sen ympärille. Vasen silmäni sokeutui leikkauksessa.

Minulle se ei ollut suuri mullistus. Vasen silmäni oli ollut syntymästäni asti heikompi. Vuosien mittaan se oli heikentynyt lisää, mutta siihen tottui. Pyöräillessä kääntelin vain vähän enemmän päätä.

Seuraavaan leikkaukseen jouduin juuri ennen 15-vuotissynttäreitäni. Kasvainta oli vielä jäänyt aivokalvoon.

Silloin uskoin, että kuolen.

Anni on aina rakastanut laulamista. Vuonna 1999 ruokolahtelainen tyttökuoro Ruokokerttuset pääsi BumtsiBumin yleisöön ja Anni Marco Bjurströmin viereen. 

En pelännyt; olin vain päättänyt, että tämä oli nyt tässä. Uskon Jumalaan ja siihen, että pääsemme taivaaseen. Muistan ajatelleeni, että tapaisin kuolleita sukulaisiani.

Leikkaus meni kuitenkin hienosti, ja päänsäryt loppuivat. Siinä menetin kuitenkin ruotsin kielen taitoni. Hyvä, jos osaan tack sanoa.

Ruotsin katoamiseen romuttui yksi haaveeni. Isällä on maanrakennus- ja kuljetusyritys, jota aioimme jatkaa veljieni kanssa. Ruotsissa olisin vielä yhdellä silmällä näkevänä voinut suorittaa kuorma-autokortin.

 

Syksyllä 2005 istuin ammattikoulun luokassa ja tihrustin taululle. Minun oli pakko siirtyä lähemmäksi nähdäkseni, ja välillä kopioin kaverini muistiinpanoista. Suoritin kaksoistutkintoa: minusta oli tulossa paperiprosessinhoitaja ja ylioppilas, mutta nyt opintojen tielle oli tupsahtanut hidaste.

Silmälääkärin mukaan oikea näköhermoni oli alkanut vaalentua, mikä tarkoitti, ettei veri kiertänyt silmässä hyvin. Syytä hän ei osannut sanoa.

Jokainen koulupäivä oli selviytymistä, sillä minua kiusattiin. Kun tulin luokkaan, joku pani jalan eteeni. Kun kompuroin, kuului naurunremahdus. Kun englannin tunnilla piti lukea ääneen, yritin nähdä kirjaimia ja töksäyttelin sanoja. Muut nauroivat. Pilkanteko jatkui vielä käytävälläkin.

Opettajat kielsivät minua kopioimasta muistiinpanoja kaverilta ja ilmaisivat suoraan, etteivät halua opettaa vammaista.

Samaan aikaan taistelin Kelan kanssa apuvälineistä. Ihan ensimmäiseksi hankin tekstiä suurentavan lukutelkkarin ja suurentavan lukuohjelman tietokoneeseen. Ne auttoivat hetken.

Vaikka vastustan väkivaltaa, kiusaaminen sai aggressiot pintaan. Joskus ajattelin, että vielä sana ja vedän teitä turpaan. Kun ainoa läheinen kaverini lopetti opinnot, jäin täysin yksin.

Olin päättänyt tehdä itsemurhan. Tiesin jo, miten ja missä.

Olin väsynyt. Tuntui, ettei minulla ollut enää elämää. Kukaan ei nähnyt minua, vain sokeuteni. Äiti tiesi kiusaamisesta, näki ahdistukseni ja tsemppasi minua suorittamaan opinnot loppuun.

Minä olin kuitenkin päättänyt tehdä itsemurhan. Ajattelin, että pääsisin pahasta. Tiesin jo, miten ja missä sen teen. Suunnittelin jättäväni jälkeeni peilikirjoituksella kirjoitettuja viestejä. Halusin, että viestit aukeaisivat vain heille, jotka tuntisivat minut.

Hiljalleen pahin viha alkoi hellittää. Ymmärsin, että itsensä tappaminen olisi oikeastaan naurettavaa ja tuottaisi tuskaa läheisilleni.

Luulen, että aika moni on käynyt läpi vastaavaa. Itsemurhan ajatteleminen on inhimillistä.

Uudenlainen Anni alkoi nostaa päätään. Se Anni sanoi, että peijakas, minä näytän kaikille!

Keväällä 2007 valmistuin ammattikoulusta ja vuotta myöhemmin minusta tuli ylioppilas lukutelkkarin, lukukiven eli kuperan suurentavan linssin ja puhuvan laskimen avulla.

Valkolakin saatuani lähdin näkövammaisten ammattikouluun opiskelemaan hierojaksi. Opintojen aikana sokeuduin kokonaan. Tarkkaa syytä oikean silmän sokeutumiseen ei vieläkään tiedetä.

 

Sokeus ei ole ollut minulle kauhistus. En aina edes huomaa sitä. Kun kuulen äidin neulovan, näen hänen neulovan.

Toki moni asia on muuttunut. Asun yksin, mutta tarvitsen paljon apua. Opaskoirani Robis kulkee kanssani lähes kaikkialle, olen opetellut pistekirjoituksen, ja sekä tietokoneeni että kännykkäni puhuvat.

Joskus pienet arkiset asiat tuskastuttavat. Saatan paistaa jauhelihan seassa pakkauksen pohjapaperin. Kun äiti on touhunnut keittiössäni, en löydä tavaroita.

Olen vielä vähemmän kiinnostunut itseni ehostamisesta tai laittamisesta kuin näkevänä.

Vuonna 2004 Anni, hänen äitinsä ja serkkunsa Hanna matkustivat Yhdysvaltoihin. Anni oli 16-vuotias ja näki vielä toisella silmällä. Kuva on otettu San Franciscon satamassa Alcatrazin edustalla. 

Hassua, mutta minulla ei ole muistikuvaa omista kasvoistani. Mielikuvissani näytän mieheltä.

Ajattelen kuitenkin, että sokeakin näkee. Kulttuurimme keskittyy aivan liikaa pintaan. Uskon, että sokean voi olla helpompi nähdä toisen sisimpään kuin näkevän. Luon ihmisestä kuvan tulkitsemalla hänen ääntään ja käyttäytymistään.

Näkevien maailmasta kaipaan luonnonilmiöitä kuten ruskaa. Kaipaan myös eläinten liikkeitä ja pienten lasten ilmeitä. Ne ovat vilpittömiä, aitoja asioita.

Onneksi luontoon pääsee muillakin aisteilla. Kerran ystäväni vei minut mökin laiturille istumaan ja pyysi olemaan aivan hiljaa. Yhtäkkiä varpaitani alkoi kutittaa. Sorsaparvi oli noussut laiturille ja läpsytteli paljaiden jalkojemme päältä. En koskaan unohda, miltä sorsan räpylä tuntui.

 

Sokeuduttuani olen saanut uusia ihania ystäviä muun muassa työni kautta. Usein he ovat minua vanhempia. Suhteet itseni ikäisiin ystäviin ovat hiipuneet. Minulla ei ole paljon yhteistä heidän kanssaan: en voi jutella tv-ohjelmista enkä lähteä kuskiksi bileiltana.

Vammaisena olen altis hyväksikäytölle. Aiheesta vaietaan, mutta se on arkea. 

Miesmarkkinoilla sokea nainen ei ole kovassa kurssissa. Kerran ravintolassa nuori herra tuli luokseni ja rupesi juttusille. Hetken kuluttua hän kauhistui, että herranjumala, sie oot sokea! Sitten hän hävisi.

Tuollaiset reaktiot naurattavat ja tekevät surulliseksi yhtä aikaa.

Vammaisena olen altis hyväksikäytölle. Aiheesta vaietaan edelleen, mutta se on arkea. Vammaisen naisen ihmisarvo on monen miehen silmissä nolla. Vanhemmat miehet ovat lähennelleet minua rautatieasemilla ja kaduilla, ja kerran taksikuski yritti käydä minuun käsiksi. Minulle on myös muutaman kerran yritetty tehdä seksuaalista väkivaltaa.

Olen selvinnyt tilanteista voimalla ja äänenkäytöllä. Olen myös miettinyt, teenkö jotain väärin, kun tuollaista tapahtuu. Ja jos sokealle käy näin, mitä kehitysvammaiset joutuvat kokemaan?

Enimmäkseen elämä on kuitenkin hyvää. Työskentelen hierojana ja jäsenkorjaajana ja neljä vuotta sitten perustin Tunto-yritykseni.

Yhtä hyvin minusta olisi voinut tulla ammattimuusikko.

 

Aloin laulaa samaan aikaan kun opin puhumaan. Yksi isoveljistäni huusi autossa kuin leijona, ja silloin me muut rauhoitimme hänet laulamalla. Vieläkin laulan missä ja milloin vain, hampaita harjatessa ja töitä tehdessä. Olen laulanut myös kuorossa, karaokekisoissa ja musikaalissa.

Ajatus oman levyn tekemisestä syntyi jo ammattikouluaikoina. Eno kannusti minua levyttämään, ja idea jäi elämään, vaikka eno kuoli. Neljäntoista biisin omakustannelevy Sain lahjaksi laulun syntyi paikallisin voimin. Kannen suunnittelin itse. Siinä on pistekirjoitusta ja silmäni.

Olin onnellinen levystä ja suunnittelin innoissani levynjulkistuskonserttia Ruokolahden kirkkoon.

Sitten puhelin soi.

Kaksostutkinnon suorittaminen ja sokeutuminen samaan aikaan ottivat koville, sanoo Anni. Siksi hän luki ylioppilaaksi neljässä vuodessa. Valkolakin Anni sai vuonna 2008. 

Pitkin viime syksyä aloin kärsiä päänsäryistä, joita seurasivat tajuttomuuskohtaukset. Koska uusissa magneettikuvissa ei näkynyt mitään, yritin unohtaa koko jutun.

Sitten Töölön sairaalasta soitettiin. Lappeenrantalainen lääkärini oli lähettänyt magneettikuvat sinne, ja Töölössä havaittiin, että kasvain oli alkanut taas oireilla. Minun pitäisi lähteä heti leikkaukseen.

Se tuntui pommilta. Miksi juuri nyt?

Sain sanottua, että en tule, ellette lupaa, että olen kolmen viikon päästä laulukunnossa.

Lääkäri lupasi.

Kolmannessa leikkauksessa aivoistani saatiin todennäköisesti pois kaikki ylimääräinen. Samalla sairastuin kuitenkin epilepsiaan. Onneksi se pysyy kurissa lääkityksellä.

Myös muistini alkoi pätkiä. Kun äiti puhui tulevista levynjulkkareista, kyselin pää sumussa, että mikä konsertti.

Konsertti meni kuitenkin hyvin. Väkeä oli mukavasti ja tunnelma lämmin. Läheiseni vain olivat niin kauhuissaan, etteivät muistaneet ottaa kuvia. He vain jännittivät, pysynkö pystyssä. Olin leikkauksen jäljiltä vielä heikko.

Kerroin konsertissa avoimesti kokemuksistani. Toivon, että tarinani auttaa muita vastaavassa tilanteessa olevia.

Sokeutuminen on sekä ottanut että antanut paljon. Olen kokenut pelkoa ja kipua, sääliä ja aliarvostusta, mutta samalla itsetuntoni on vahvistunut. Teen asioita, joihin en olisi näkevänä ehkä koskaan ryhtynyt. Toteutan unelmiani joka päivä.

Yksi unelmistani on rakennuttaa oma talo. Piirroksia on jo tehty ja rakennusmies katsottu. Haluaisin taloon myös hyvät käsityötilat, joissa voisin pitää käsityöryhmiä näkö- ja kehitysvammaisille. Nyt vain odottelen, mitä pankki sanoo."

 

Juttu on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 14-15/2014.

 

 

Merja ajattelee, että päihderiippuvaiselle vanhemmalle puhuminen on turhaa, mutta lapsen hyväksi voi tehdä paljon. Merja itse päätti jo alakoulussa, ettei hänestä koskaan tule samanlaista kuin äiti ja isä.

Merjan, 33, ensimmäinen joulumuisto on tällainen:

Mummolassa on paljon väkeä, joulupukki on jättänyt lahjasäkin eteiseen. Yhdestä paketista löytyy sähkökitara, toisesta vaaleanpunaiset leikkipuhelimet.

Enot ja tädit ja muut sukulaiset ovat paikalla, mutta äiti ja isä ovat kotona.

Kun Merja joulun jälkeen viedään kotiin, vanhemmat ovat humalassa.

”Halusin kovasti esitellä uusia lahjojani. Isä innostui puhelimesta ja soitteli häirikköpuheluja olohuoneesta minulle. Hain puhelimen pois.”

Joinakin jouluina vanhemmatkin olivat mummolassa. Isä antoi enoille lahjaksi viinapullot, jotka lunasti takaisin, kun omat juomat loppuivat.

Perhe, joka oli erilainen kuin muut

”Jo lapsena ymmärsin, että perheemme on erilainen kuin monen muun. Isä oli alkoholisti ja äiti alkoholin suurkuluttaja”, Merja sanoo.

Tajusin kyllä, ettei äidillä ollut rahaa.

Sosiaalityöntekijät kirjoittivat raportteihin:

Perheen oloihin on pyritty vaikuttamaan sosiaalitoimen keinoin.

Erityisesti lapsen asema on huolenaiheena.

Lastensuojelullisin perustein lapsi on ollut päiväkodissa, mutta nyt sosiaaliviranomaisen yhteys lapseen on katkennut pitkän kuljetusmatkan vuoksi.

Mikään ei muuttunut, tuli häätö ja koulukiusaamista, rahaa oli vähän.

”Kerran sain äidiltä joululahjan. Se oli Lasten Kirjakerhon tilaajalahjaksi saatu reppu. Muistan olleeni kummastunut omituisesta lahjasta. Mutta tajusin kyllä, ettei äidillä ollut rahaa.”

Hoin itselleni: ei tämä ikuisuutta kestä

Koskaan ei voinut olla varma, mitä kotona tapahtuu, milloin vanhemmat alkavat juoda. Koko ajan oli arka ja epävarma olo.

Tuoreen kahvin tuoksu toi mieleen selvin päin olevan äidin.

”Olin jo pienenä itsenäinen ja kehitin rituaaleja, jotka auttavat vaikeissa tilanteissa. Hain turvaa esimerkiksi kahvinkeittimestä, jonka toin keittiöstä lattialle keskelle Barbie-leikkejä.”

Tuoreen kahvin tuoksu toi mieleen selvin päin olevan äidin.

”Tiesin jo lapsena, ettei minusta tule koskaan samanlaista kuin isäni. Uskoin niin kovasti parempaan tulevaisuuteen, että hoin itselleni: jaksa vielä, ei tämä ikuisuutta kestä.”

Merja syntyi vuonna 1983. Isä olisi toivonut poikaa.
Merja syntyi vuonna 1983. Isä olisi toivonut poikaa.

Koska te lopetatte juomisen?

”Murrosikäisenä joulut kotona olivat sitä samaa juomista kuin muulloinkin. Isäni istui sohvalla hädin tuskin tajuissaan ja aivasteli niin, että pitkät räkävanat valuivat rinnuksille ja lattialle.”

Olohuoneen pöydällä lojui kartonkitolkulla venäläistä mahorkkatupakkaa, joka haisi kammottavalta.

Olisin voinut olla viikon kateissa, eivätkä vanhemmat olisi huomanneet mitään.

”Kysyin usein äidiltäni, että joko huomenna lopetatte juomisen. Äiti vastasi krapulaisena, että eiköhän tämä nyt taas lopu, kun ei ole rahaakaan.”

Mikään ei muuttunut.

”Elin kuin irrallisena ihmisenä samassa talossa vanhempieni kanssa. Emme olleet läheisiä, en puhunut heille asioistani. Sain tulla ja mennä kuten halusin, en aina edes kertonut lähteväni jonnekin.”

”Olisin voinut olla viikon kateissa, eivätkä he olisi huomanneet mitään. Kun he joivat, ajantaju katosi. Aamulla kysyttiin, onko ilta ja koko vuorokausi oli ihan sekaisin.”

Sain perinnöksi pelon

Merja muutti kotoa 17-vuotiaana, opiskellessaan lukiossa. Hän opiskeli ensin sihteeriksi ja sitten perhepäivähoitajaksi.

Sosiaaliset tilanteet pelottivat. Merja ei halunnut tavata uusia ihmisiä tai joutua ryhmässä keskipisteeksi.

Ajatuskaruselli pyöri päässä, eikä sitä saanut pysäytettyä:

Teen itsestäni naurunalaisen, minne tahansa menenkin. Tai en tee. Ehkä kukaan muu ei huomaa. Tai kaikki kyllä huomaavat. Kädet hikoavat, kainalot hikoavat. Kompastun jalkoihini. Ärsyttävä minä, koita nyt olla kunnolla. Seuraavalla kerralla jään kotiin. 

Luulin saaneeni lapsuudesta vain pintanaarmuja, mutta olinkin väärässä.

”Kun kuvittelen mokaavani jotakin, mietin asiaa vielä kuukausien kuluttua. Kukaan muu ei muista, mutta itse muistaa ja häpeää, aina uudestaan ja uudestaan.”

Koko lapsuutensa ja nuoruutensa Merja ajatteli, että  kaikki on hyvin, kunhan pääsee kotoa pois, kauas vanhempien vaikutuspiiristä.

”Luulin saaneeni vain pintanaarmuja, mutta olinkin väärässä. On sittenkin tullut muutama syvempi viilto. Niistä sisääni on luikerrellut jotain pahaa ja mustaa häiritsemään aivojeni toimintaa.”

Merja ei antanut periksi.

”En ole käynyt terapiassa, mutta turvallinen ja arkiselta tuntuva parisuhde on eheyttänyt minua. Myös blogin kirjoittaminen ja sen kautta löytynyt vertaistuki ovat auttaneet ymmärtämään itseäni ja olemaan itselleni armollisempi.”

"Olin lapsena paljon yksin. Ajattelin, että kaikilla muilla on tavallinen ja onnellinen perhe", Merja sanoo.
"Olin lapsena paljon yksin. Ajattelin, että kaikilla muilla on tavallinen ja onnellinen perhe", Merja sanoo.

Tämä on turvallinen joulu

Merjan tytär toivoo joululahjaksi Frozen-kampauspöytää ja poika stunttirekkaa, jonka sisällä kulkee autorata. Lapset ovat nyt 3- ja 5-vuotiaita. Merja on naimisissa ja työskentelee yksityisenä perhepäivähoitajana.

”Lahjoja tulee hankittua lapsille aika avokätisesti. Paikkaan vajavaista lapsuuttani antamalla kaikkea sellaista, mitä itse toivoin ja halusin. Minulla ei ollut pienenä nukkekotia, tyttöni sai lahjaksi sellaisen viime jouluna, vaikka ei ollut sitä toivonutkaan.”

Mutta tärkeämpää on olla yhdessä ja rauhassa.

Päihderiippuvaiselle vanhemmalle puhuminen on turhaa, mutta lapsen hyväksi voi tehdä paljon.

”Tänäkin jouluna on lapsia, jotka viettävät joulun turvattoman katon alla. He miettivät, mitä muut tekevät nyt: pelaavatko korttia omien vanhempiensa kanssa, syövätkö yhteisessä pöydässä?”

Merja ajattelee, että päihderiippuvaiselle vanhemmalle puhuminen on turhaa, mutta lapsen hyväksi voi tehdä paljon.

”Jos on mahdollista, ota vieras lapsi mukaan joulun viettoon ja tee kaikkesi, että hän tuntisi olonsa tervetulleeksi ja arvostetuksi. Osallistu keräykseen tai lähde mukaan tukiperhetoimintaan. Älä ummista silmiäsi, vaan välitä ja puutu.”

Saatte anteeksi, äiti ja isä

Merjan perheessä ei syödä jouluna kinkkua, vaan lasagnea, koska kaikki pitävät siitä enemmän. Kuusi on kannettu kauniin hirsikodin olohuoneen nurkkaan. Spotify soittaa joulumusiikkia, Merja ja lapset laulavat ja tanssivat mukana.

”Lapsista paras on Smurffien Mikä joulu, mikä boogie.”

Merjan äiti saapuu samaan joulupöytään, kuten viime vuonnakin. Hän on ollut yli kaksi vuotta raittiina. Isä menehtyi maksakirroosin komplikaatioihin kesällä.

Merjan ikävöi isäänsä.

”Hyväksyin isäni juomisen vuosia sitten. En yrittänyt enää muuttaa häntä. Aloin ymmärtää, että kyse on sairaudesta.”

Lapset saivat halata vaaria puolestani, itse en uskaltanut.

Merja antoi isälle anteeksi, vähitellen.

”Alkoholistin lapsella ei ole velvollisuuksia siihen. Jos ei pysty, ei tarvitse. Jos pystyy, se helpottaa.”

Kun Merjan lapset tapasivat vaariaan, Merja pyysi näitä aina lähdön hetkellä halaamaan.

”Tuskin isä ymmärsi, että minä olisin halunnut halata myös. En vain uskaltanut. Lapset saivat halata puolestani.”

Merja kertoo elämästään myös Hirsitalon emäntä -blogissa.

Neulominen rauhoittaa Antti Holmaa aina, paitsi silloin kun pitää neuloa alfavillasukat. 

Näyttelijä Antti Holma alkoi harrastaa villasukkien neulomista pari vuotta sitten. Perusteet hänelle opetti manageri Sirkka, mutta vaikein eli kantapää oli opeteltava Youtuben neuvokkivideoista.

”Kolmen ensimmäisen sukkaparin kantapäät neuloin tuijottamalla Youtubea. Neljännet, viidennet, kuudennet ja seitsemännet osasin neuloa jo ilman ohjeita”, Antti sanoo.

”Neulon aina samaa perusmallia. Kuvioilla en, perkele, pelleile.”

Antti neuloo kolmosen bambupuikoillaan esimerkiksi lentokoneessa, matkustaessaan kotikaupunkinsa Lontoon ja Helsingin väliä.

Villasukkia syntyy myös leffojen kuvaustauoilla. Yleensä Antti ehtii neuloa leffan kuvaustauoilla kolmet sukat.

Cheekin eli Jare Tiihosen elämästä kertovan Veljeni vartija -leffan kuvauksissa kävi toisin. Tuplapäärooli Jarena ja tämän veljenä Jerenä teki viime kesän kuvausaikataulusta niin tiukan, että ensimmäinenkin sukka jäi puoleenväliin.

Sitä paitsi sillä kertaa Antti erehtyi pelleilemään kuvioilla. Pieleenhän se meni.

"Tein heti aloittelijan virheen. Kun yritin kirjailla kuviota, langat kiristyivät sukan alla ja menivät ihan myttyyn. Alfasukka lensi koriin ja jäi ikuisesti kesken."

”Olin suunnitellut kännykkäsovelluksellani alfa omega -villasukkamallin, jossa mustaan sukkaan kirjaillaan punaisella langalla kreikkalaiset a ja o”, Antti sanoo.

"Mutta näyttelinkin joka kohtauksessa enkä ehtinytkään neuloa. Sitä paitsi tein heti aloittelijan virheen. Kun yritin kirjailla kuviota, langat kiristyivät sukan alla ja menivät ihan myttyyn. Alfasukka lensi koriin ja jäi ikuisesti kesken."

Sillä kertaa neulominen vei hermot, mutta yleensä käy päinvastoin.

”Harrastan raivoneulomista. Kun haluan rauhoittua, alan neuloa. Neulomiskäsialani on hirmu tasaista ja kaunista. Parasta harrastuksessani on se, että villasukat voi antaa lahjaksi läheisille."