Ilona Aarnio oppi mestariksi penninvenyttämisessä

"Jo alle kouluikäisenä tiesin, ettei raha kasva puussa. Kun näin kotona keittiön pöydällä elämäni ensimmäiset appelsiinit, äiti sanoi, että saan syödä niistä yhden. Hedelmäkorissa oli kuusi appelsiinia, yksi jokaiselle perheenjäsenelle: minulle, kolmelle isosiskolle, isälle ja äidille.

Opettajavanhempieni palkat olivat sen verran pienet, että meillä oli harvoin varaa ylimääräiseen herkutteluun.

Jouluaatto 1963. Istun Eila-äidin sylissä.

Ison perheen kuopuksena jouduin käyttämään isosiskoiltani pieniksi jääneitä vaatteita ja urheiluvälineitä. Äiti ompeli paljon itse.

Elämäni tähtihetkiä oli, kun viisivuotiaana sain upouudet harjoituskaunoluistimet. Isosiskot olivat aloittaneet luistelun käytetyillä hokkareilla. Tunsin olevani lellipentu. En millään malttanut odottaa luistinradalle pääsyä, vaan harjoittelin luistelemista makuuhuoneen villamatolla.

Kun pyysin isältä jotain tavaraa, hän katsoi minua silmiin ja totesi: "Voi kulta pieni, minä ostaisin sen sinulle, mutta kun meillä ei ole rahaa."

Ymmärsin asian täysin, kun se sanottiin minulle suoraan. Raha ei riittänyt.

VIIKKORAHAA ei meidän perheessämme jaettu. Kaikista hankinnoista piti neuvotella erikseen. Paras aika neuvotteluille oli koulusta kotiin palanneiden vanhempieni iltapäiväkahvit. Silloin he eivät olleet vielä ruuanlaitosta ja muista illan toimista uupuneita.

Perheemme asui opettajan asunnossa vanhassa koulutalossa Leppävirran keskustassa. Vanhemmat maksoivat meidän lasten lukukausimaksut ja koulutarvikkeet, mutta huvin vuoksi ei saanut ostaa mitään.

Aloin tienata omaa rahaa 11-vuotiaana hoitamalla silloin tällöin naapurin vauvaa. Kun teininä halusin alkaa meikata, maksoin ripsivärini itse. Sama päti myöhemmin reikien laittamiseen korviin ja ajokorttiin.

Isä kuoli yllättäen, kun olin 15-vuotias. Jäimme asumaan kolmisin äidin ja vielä kotona asuvan isosiskon kanssa. Lensin pesästä viimeisenä ja muutin lukion jälkeen Kuopioon opiskelemaan. Minusta tuli markkinointimerkonomi.

JO LAPSENA TIESIN, että haluan monta lasta. Kauppaoppilaitoksen pikkujouluissa tutustuin kivaan poikaan, lasteni tulevaan isään. Reilua vuotta myöhemmin olimme kihloissa, tulin raskaaksi ja menimme naimisiin. Esikoispoikamme syntyi, kun olin 21-vuotias.

Olin onnellinen siitä, että sain olla äiti. Pari vuotta myöhemmin saimme tyttären. Tiesin, että elämäntehtäväni on iso perhe.

Perhe on Ilonalle kaikki kaikessa. Annu-tyttären Venla-vauvaa ihastelee mummin kanssa Ilonan tyttäristä toinen, Ada.

Kuopiosta oli vaikea löytää sopivaa vuokra-asuntoa, joten päätimme hakea kaupungin vuokratonttia ja aravalainaa ja rakentaa perheelle oman talon.

Elettiin 1980-luvun puoliväliä. Se oli aikaa, jolloin pankit suorastaan syytivät edullista lainarahaa asiakkailleen. Mekin otimme aravalainan lisäksi vielä tavallista pankkilainaa. Samoihin aikoihin perustimme mieheni kanssa oman mainostoimiston. Toinen poikamme syntyi, ja elämä hymyili.

Muutama vuosi myöhemmin tajusimme, että tulomme eivät riittäneet lainojen hoitamiseen. Meidän oli pakko myydä omakotitalomme. Pankkikriisi kolkutti ovella, ja lainojen korot alkoivat nousta.

KUN OLIMME MYYNEET kotimme, muutimme Kuopiosta Helsinkiin ja saimme molemmat vakituiset työpaikat, minä mainosalalta ja mies it-alalta.

Luopuminen talosta oli helpompaa, kun kaikki eivät tienneet, että muutto johtui pelkästään taloudellisista syistä. Meille jäi suuri velka, jonka pankki muutti kulutusluotoksi.

Olin innoissani uusista töistäni. Teimme mieheni kanssa hartiavoimin hommia saadaksemme perheen talouden tasapainoon. Korot kuitenkin karkasivat käsistä.

Emme pystyneet lyhentämään velkaa, sillä rahat menivät korkojen maksamiseen. Emme aina kyenneet maksamaan kaikkia muita laskuja, joten osa niistä meni ulosottoon. Menetimme luottokelpoisuutemme. Se tuntui tosi pahalta.

Saimme 1990-luvulla vielä tytön ja pojan, niin että lopulta perheessämme oli viisi lasta. Lapset antoivat voimaa punnertaa mahdottomalta näyttävässä taloudellisessa tilanteessa. Rahahuolet olivat aikuisten asioita. Kun käytimme lapsilisät ja palkkatulot järkevästi, raha riitti asumiseen, ruokaan ja vaatteisiin.

Minusta tuli penninvenyttämisen mestari. Löysin aina tarjoukset.

Tarjoustalo, Hongkong ja kauppojen tarjoukset tulivat vuosien varrella tutuiksi. Minulla oli päässäni täydelliset tiedostot siitä, mitä kukin perheenjäsen tarvitsee, kenelle pitää ostaa kalsareita kenelle sukkia. Pidin silmät auki ja nappasin heti kiinni, jos löysin tarvitsemani tavaran sopivaan hintaan.

Omista menoistani tingin niin paljon kuin pystyin. Tein arjen selviytymisestä suorastaan taidetta, minusta tuli penninvenyttämisen mestari. Tiesin tarkkaan, mistä mitäkin saa halvimmalla.

Joskus shoppailin jotain pientä myös itseäni lohduttaakseni, kun olin alavireinen tai tuntui siltä, etten jaksa talousongelmien suossa rämpimistä.

RUOKAKAUPASSA kävin pari kertaa viikossa ja työntelin kukkurallisia ostoskärryjä, sillä seitsenhenkiseen perheeseen upposi paljon syötävää. Minulle on aina ollut tärkeää, että ruokaa on riittävästi ja se on mahdollisimman hyvää, vaikka kaikesta muusta tingittäisiin.

Vaikka juoksin tarjousten perässä, jouduin silti välillä tinkimään ruuan laadusta. Lapset söivät usein jauhelihaa ja pastaa.

Toisinaan panimme pystyyn hampurilaiskioskin. Aikuiset auttoivat hampurilaisten tekemisessä, ja kukin lapsi sai toimia kioskin pitäjänä. Se oli hauskaa, eikä ruoka maksanut paljon.

Lastenkutsuille tein aina kaiken itse täytekakuista alkaen. Yksi edullinen hitti olivat tähtipiparkakkumuotilla leikatut kurkunpalat ja kermaviilikastike.

Meillä on aina ollut avoimien ovien koti, ja lasten kaverit ovat olleet tervetulleita. Ulko-ovi kävi usein, kun lapset kavereineen kulkivat sisään ja ulos.

Lastenkutsuille tein aina kaiken itse täytekakuista alkaen. Yksi edullinen hitti olivat tähtipiparkakkumuotilla leikatut kurkunpalat ja kermaviilikastike.

Olen perinyt ennakkoluulottoman luovuuden ja kekseliäisyyden lapsuudenkodistani. Moni asia voidaan tehdä toisin kuin mihin on totuttu. Vaikka rahaa on vähän, koti voi olla viihtyisä ja ruoka maukasta.

JOULU OLI lapsiperheessä tietysti vuoden kohokohta. Ostin joulukoristeet usein jo tammikuussa, kun ne olivat huokeimmillaan. Samoin hankin joulun jälkeen sianlihaa pakastimeen myöhempää käyttöä varten, kun sitä sai puoli-ilmaiseksi.

Lapset antoivat voimaa jaksaa. Rahahuolet olivat aikuisten asioita.

Vanhin tyttäreni vinkkasi nuoremmalle veljelleen, että kalleimmat joululahjat kannattaa pyytää joulupukilta. Näin isältä ja äidiltä ei mene niin paljon rahaa jouluostoksiin.

Lapsilla ei ollut säännöllistä viikkorahaa, mutta jokainen kymmenen vuotta täyttänyt sai joulun alla kuusikymmentä euroa ostaakseen muille perheenjäsenille pienen joululahjan. Halusin lasten ymmärtävän, ettei joulussa ole kyse vain lahjojen saamisesta vaan myös antamisen ilosta.

VÄLILLÄ OLI helpompiakin ajanjaksoja. 1990-luvun puolivälissä ostimme paritalon puolikkaan ja kävimme talvisin yhdessä laskettelemassa. Rahan kanssa piti edelleen olla tarkkana, mutta silloin meillä oli mahdollisuuksia saada vaihtelua arkeen. Mieheni teki kuitenkin lähes aina töitä, ja arjen pyörittäminen, lasten asiat ja yhteisen yrityksen paperityöt jäivät huolekseni.

Lopulta erosimme. Kuopuksemme oli vielä vauva ja esikoinen seitsemäntoistavuotias. Käytännön vastuu lapsista jäi minulle. Taloveloista selvittyäni sain niskaani uusia velkoja, eikä päivähoitomaksuihin ja veroihin ollut aina rahaa. Niin tuli ulosottomies jälleen tutuksi.

Tein koko 1990-luvun copywriterin töitä freelancerina. Vuosituhannen vaihteesta asti olin myös yritysvalmentaja. Muutaman vuoden kuluttua työtä oli lopulta niin vähän, että jouduin ajamaan yritystoiminnan alas saadakseni työttömyyskorvausta.

Työtilanteet ovat vaihdelleet, mutta minun on edelleen vaikea myydä itseäni ja osaamistani.

Sen jälkeen työkeikkojen saaminen oli hankalaa, koska minulla ei ollut yritystä, jonka kautta laskuttaa. Samoihin aikoihin muutin kolmen lapsen kanssa kaupungin vuokra-asuntoon.

INNOSTUN IHMISISTÄ ja haluan tukea ja kannustaa muita. Niinpä kouluttauduin avioeron jälkeen naurujoogaohjaajaksi, tunnekehoterapeutiksi ja ratkaisukeskeiseksi valmentajaksi.

Työtilanteet ovat vaihdelleet, mutta minun on edelleen vaikea myydä itseäni ja osaamistani, vaikka muiden valmistamia tuotteita kyllä markkinoin mielelläni.

50-vuotisjuhlani sujuivat hauskoissa tunnelmissa.

Muutama vuosi sitten olin ystävieni kanssa piknikillä Helsingin Roihuvuoressa kirsikankukkajuhlissa. Grillasimme kanaa ja vihanneksia, herkuttelimme ja nautimme elämästä. Kuohuviiniäkin oli tarjolla. Mietin siellä istuessani, miten rikasta elämäni on rahapulasta huolimatta. Raha-asiat eivät ole sisintäni. Silti olen joskus tuntenut itseni toisen luokan kansalaiseksi ja epäkelvoksi ihmiseksi, jonka otsassa on köyhyyden leima.

Suurin osa lapsistani asuu jo omillaan. Kotona on enää koulua käyvä nuorimmainen. Olen paljon tekemisissä lasteni kanssa, ja puhelin soi yhtenään.

Rahaan liittyvä säätäminen tuntuu iän karttuessa raskaammalta.

Eräänä juhannuksena ystäväni lainasi minulle isoa kotiaan, ja vietimme lasten ja heidän perheidensä kanssa kaksi mukavaa päivää yhdessä. Teimme ruokaa, pelasimme ja hupsuttelimme. Iloa melkein ilmaiseksi.

RAHALLA EI SINÄNSÄ ole minulle merkitystä. Toisaalta, jos minulla olisi paljon rahaa, voittaisin vaikka lotossa, maksaisin laskut pois ja veisin koko perheen Floridaan.

Rahaan liittyvä säätäminen tuntuu iän karttuessa raskaammalta. Joudun yhä ajattelemaan toimeentuloani paljon.

Haluan silti yhä uskoa, että kun jaksan sinnikkäästi jatkaa, vastaan tulee vielä toisenlaisiakin aikoja ja hyviä työtilanteita.

En suostu lopettamaan elämästä nauttimista rahavaikeuksien takia. Elämääni mahtuisi nyt mukava kumppanikin.

Minä, Ilo-mummi, viihdyn rakkaiden pienten ihmisteni seurassa.

Maailma on täynnä ilmaista iloa ja asioita, joita ei rahalla saa: ystävyyttä ja rakkautta."

Juttu on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 15/2016.