Ilona Rauhala oli papin tytär, joka lopetti joka ilta päiväkirjansa toiveeseen: P.S. Siunaa tulevaa aviomiestäni. Nyt Ilona on kahdesti eronnut psykologi, joka tietää, että ehjäksi voi tulla vain, jos menee ensin rikki.

Ilona Rauhala tempaisee arkun auki. Tässä se nyt on, pällisteltävänämme: hänen lapsuutensa. Sievästi aarrearkussa, hallituissa pinoissa, täydellisesti lajiteltuna.

"Olen jäsentänyt menneisyyttäni aina. Nelivuotiaasta asti", psykologi hymyilee.

Arkkuun on tallennettu vain olennaisin. Rakkauskirjeet. Satasivuiset vuodatuskirjeet tyttökavereilta. Kymmenet silmälasit, kuuminta pullonpohjamallia 80-luvulta. Raamattu, sivut mustanaan alleviivauksia ja 15-vuotiaan Ilonan omia huomautuksia, kuten ”synti on kuin lumivyöry, kasvaa vieriessään”.

Ilman rillejä ja Raamattuakin Ilonasta olisi saattanut tulla Ilona: tämä 40-vuotias kahden pojan äiti, tv-ohjelmista ja kirjoistaan tunnettu psykologi, joka rakastaa suorapuheisuutta ja kotinsa ikkunasta avautuvaa Helsingin keskustanäkymää.

Mutta ilman päiväkirjojaan hän olisi joku muu. Päiväkirjat täyttävät arkun. Jokaisen päivän jokainen merkintä alkaa lauseella ”Rakas taivaallinen isä”, ja loppuu lauseeseen ”P.S. Siunaa tulevaa aviomiestäni”. Tekstit alun ja lopun välissä ovat vähemmän hartaita.

"Lähinnä angstia. Katso nyt tätä käsialaakin. Aika ahdistunut täytyy ihmisen olla, jotta nyhertää näin täydellistä käsialaa. Haluatko muuten nähdä kiltteystaulukkoni?"

Suorastaan vaadin.

Ilona kaivaa arkun pohjalta ensimmäisen päiväkirjansa. Hän alkoi pitää sitä nelivuotiaana, kun äiti oli työmatkalla Yhdysvalloissa. Ilona piirsi kuvat, isä kirjoitti. Loppusivuille rustattiin kiltteystaulukko.

Aina kun Ilona teki kiltteyden, kuten petasi sänkynsä tai nielaisi raivarinsa, isä liimasi taulukkoon tähtitarran. Kahdessa viikossa tyttö kahmi 116 tarraa. Saalis on mykistävä siihen nähden, että hän oli siskoksista se vaikeampi. Se, jonka käsissä tavarat hajosivat helpommin, jonka ääni oli kovempi ja kiukku kiehahtavampaa.

Molemmat vanhemmat olivat teologeja. Avarakatseisia pohdiskelijoita, jotka halusivat opettaa tyttärensä ajattelemaan.

"Vanhempani olivat erinomaisia kasvattajia. Niin erinomaisia, että kuvittelin, että perheemme olisi jotenkin muita hienompi. Että elämämme etenisi suorempaan kuin muiden. Uskoin siihen niin kauan, kunnes kaikki romahti."

Tyrmäys hiekkalaatikolla

Jipii, me muutetaan Ruotsiin! Jee jee jee!

Ilona hyppi ja hosui. Jumittui hissiin, pääsi hissistä ja jatkoi hosumistaan. Kailotti vastaantulijoille, että muutetaan tässä justiinsa Uppsalaan.

Isä oli saanut pestin kansainvälisen kristillisen järjestön johtajana. Ilona tajusi suunnitelmasta lähinnä laivan. Se haisi ihanasti vadelmaveneiltä.

Hän oli valmis. Valmis ja kolmivuotias, osasi puhua jo ruotsiakin. Kuunnelkaa vaikka: päläpälälösadoörtrirrmrmröwdjposdpof.
Tuolta ruotsi hänestä kuulosti. Juuri noin hän sitä puhuisi.

Uuden kerrostalokodin pihassa Ilona ryntäsi suoraan hiekkalaatikolle. Lapsia oli paljon. Ilona tuumi, että ensin voitaisiin vetäistä kierros kirkonrottaa, kuten vanhassakin pihassa, Helsingin Kalliossa. Niinpä hän ehdotti: päläpäläplrrösdpof.

Muut tuijottivat. Ilona päätti tarkentaa: höpläpäjoioi.

Lapsi kerrallaan nousi ja häipyi. Pian Ilona huomasi istuvansa hiekkalaatikolla yksin.

"Kuulostaa vitsiltä, mutta minulle se oli tragedia. Pettymys, joka itkettää vieläkin. Suomessa olin ollut pihan rohkein lapsi, mutta tuon jälkeen jokin minussa muuttui. Pariin vuoteen en suostunut astumaankaan ruotsalaiseen päiväkotiin."

Ilona kiersi pappi-isänsä mukana häissä ja hautajaisissa. Hän pääsi kurkistamaan miljonäärien koteihin, juoppojen koteihin ja juoppo-miljonäärien koteihin. Kun ihmiset vyöryttivät isälle sydänsurujaan, Ilona teeskenteli nakertavansa vohvelikeksejä. Oikeasti hän kuunteli. Maisteli mielessään jokaista sanaa ja mietti. Miksi tuolla on noin paha olla? Miksi tuolla toisella ei? Miksi juuri tuo erosi? Miksi tuo toinen ei?

Hän päätti oppia ymmärtämään. Niinä hetkinä, vohvelinmurut suupielissään, hän valitsi tulevan ammattinsa.

Nopeasti Ilona oppi, kuinka ollaan oikein. Kuinka heittäydytään hetkessä ilosta suruun, syntymästä kuolemaan ja naurusta itkuun. Miten käyttäydytään, kun kätellään lapsensa menettäneitä vanhempia, ja millainen ilme otetaan, kun halataan heti sen jälkeen hääparia.

Ennen kyläreissua isä saattoi tempaista pikapreppauksen siitä, kuinka toimia, jos nenän eteen ilmestyisi pahaa ruokaa. Vaihtoehdot: A) Sanotte ääneen yäk. B) Vedätte suun mutruun ettekä maista. C) Maistatte ja kiitätte.

"Isä tarkoitti vain hyvää, mutta joskus hänen kasvatuksensa muistutti valmennusta. Nykyään työskentelemmekin samalla alalla: yritysvalmentajina."

Edustuslapi rökittää takaisin

Kun kuusivuotias Ilona sai pikkusiskon, idylli hipoi täydellistä: arvostettu pappi ja hänen pappivaimonsa, kolme kaunista tytärtä, jotka lauloivat moniäänisesti ja soittivat viulua, pianoa, huilua, oboetakin.

Ilona uskoi olevansa erityisen perheen erityinen lapsi, suruilta suojattu tyttö. Olihan papin tytär näköalapaikalla, hieman maasta irti, pikkuisen lähempänä taivasta kuin tavalliset lapset. Ei kai sellainen tyttö voisi särkyä?

Sitä lapsuutta hän rakasti. Sama lapsuus uuvutti häntä.

Ei Ilona ollut luontainen enkeli. Hänen piti pinnistellä. Kylässä hän hillitsi itsensä aina. Raivarit iskivät vasta kotona. Silloin, kun viikossa oli viimein tyhjä, ohjelmoimaton hetki.

"Vaikka vanhemmat hyväksyivät temperamenttini, tunsin itseni edustuslapseksi. Papin tyttären rooliin kuului odotuksia, jotka piti lunastaa. Aina piti olla fiksu, filmaattinen ja valloittava. Tai niin luulin. Aloin kuvitella, että koska tunsin myös ahdistusta, minussa oli oltava jotain rakenteellista häikkää."

Ilonan koti-ikävä ei hellittänyt, vaikka siansaksa vaihtui ruotsiin. Kun hän oli yhdeksänvuotias, perhe päätti muuttaa takaisin Suomeen, Lohjan Virkkalaan.

Ilona oli juuri saanut silmälasit. Hyvä puoli oli se, että ne veivät huomion pois hänen hammasraudoistaan. Huono puoli oli se, että koulussa häntä haukuttiin rillipiruksi.

"Rökitin täysillä takaisin, vaikka en tosiaankaan ollut se kedon kaunein kukka. Selvisin esittämällä ylpeää. Annoin ymmärtää, että kiusaaminen on dorkaa, ja sain nopeasti sydänystäviä."

Mummo oli mestariompelija ja kouli Ilonasta ja Elinasta samanlaiset taiturit. Ompelunhimoa lisäsi se, että siskokset pyörittivät omaa talouttaan. Äiti oli kyllästynyt lastensa alituiseen rahan ruinaukseen ja päättänyt, että kumpikin saisi 200 markan kuukausirahan, jonka pitäisi riittää kaikkeen: vaatteisiin, leffalippuihin ja karkkipäivän karkkeihin.

Yhdeksänvuotiaasta asti Ilona ompeli vaatteensa itse. Untuvatakit, nahkatakit, verkkarit, villakangastakit, silkkiset iltapuvut, suorat housut – kaiken. Kun hän näki kaupassa takin, hän hahmotti heti, miten tekisi itse samanlaisen ilman kaavoja. Salaa hän himoitsi Lacosten jumalaisia pikeepaitoja.

"Koska minulla ei ollut varaa merkkivaatteisiin, tein erilaisuudesta tavaramerkkini. Hiffasin, että olen vähän outo, ja vedin sen äärimmilleen. Olinkin sitten tosi outo. Ompelin ihan käsittämättömiä haaremipussihousuja ja Robin Hood -viittatakkeja."
Koulussa Ilonalta kysyttiin usein, olivatko hän ja Elina oikeasti siskoksia. Elinahan oli niin ihana ja kiltti, pukeutumistyylikin niin elegantti. Sittemmin Elina Vettenranta kruunattiin vuoden 2006 Tangokuningattareksi.

14-vuotiaana Ilona ilmoitti, että haluaa lähteä vuodeksi Coloradoon, vaihto-oppilaaksi tuttavaperheeseen. Vasta Amerikassa hän antoi itselleen luvan olla tavallinen. Sulautua massaan ja pukeutua säärystimiin.

Morsian mätkähtää alas

P.S. Siunaa tulevaa aviomiestäni.

Tuon toiveensa Ilona oli kirjannut jokaisen päiväkirjamerkintänsä loppuun ala-asteelta asti. Siunaa jooko, anna minulle mies, muuta en pyydä.

Hän halusi naimisiin nuorena, kuten äiti ja isä ja mummo ja vaari. Niin elämän pitäisi mennä. Niin se menisi, kun eläisi tarpeeksi hyvin ja oikein.

Yläasteella rukoukset alkoivat tuottaa tulosta. Ilona tapasi seurakunnan nuortenillassa kaksi söpöä kaverusta. Hän ihastui molempiin. Molemmat ihastuivat häneen. Itsevarmempi tunnusti rakkautensa, ja 19-vuotiaana Ilona seisoi jo alttarilla. Yhtä aikaa vihittiin myös Elina-sisko sulhasineen.

Näin mahtipontisiin häihin ei edes Ilonan mielikuvitus ollut yltänyt: kaksoishäät, ja yli 300 vierasta.

"Silloin se tuntui luontevalta. Jälkeenpäin olen miettinyt, että ei hyvänen aika. Miksi kukaan ei sanonut, että ei sitä pakko ole lapsena naimisiin mennä."

Kului neljä vuotta, ja Ilona alkoi haluta vauvaa. Mies halusikin eron.

Ehkä siitä Ilona olisi vielä selvinnyt.

Mutta ei tästä: myös hänen vanhempansa ilmoittivat omasta avioerostaan.

Maailma romahti. Vääristyi vieraaksi. Kaikki, mihin Ilona oli uskonut, oli yhtäkkiä hajonnut.

"Olin seuraavat vuodet täysin hukassa. Masennuin, biletin ja roikuin huonoissa ihmissuhteissa. Koko perheemme masentui yhtä aikaa. Emme pystyneet auttamaan toisiamme, yritimme vain selvitä. Toisaalta on hyvä, että maailmankuvani romahti. En haluaisi olla enää se tyyppi, joka silloin olin."

Pienestä pitäen Ilona oli treenannut eläytymistä muiden tuskaan. Omaansa hän ei hallinnut. Ystävät, terapia ja psykologian opinnot helpottivat, mutta uusi, tuhoisa seurustelusuhde jarrutti toipumista.

Eräänä kesäpäivänä äiti tokaisi, että oli lähtemässä Lappiin vetämään hiljaisuuden retriittiä. Lähtisikö Ilona mukaan?

"Sen viikon aikana sain kerättyä niin paljon voimia, että pystyin repäisemään itseni irti suhteestani. Tajusin, että haluan lopettaa helvetillisen bilettämisen enkä halua elää alkoholistin kanssa."

Murrosikä 35-vuotiaana

26-vuotiaana Ilona tutustui työpaikallaan mieheen. Kivaan ja kravattikaulaiseen, joka tuli aina järkyttävän aikaisin töihin.

"Sanoin Elinalle, että jos mä kunnon miehen haluaisin, niin se olisi tossa. Elina kysyi: No mikset halua? Aloin miettiä, että ehkä minun ei tarvitsekaan olla boheemirenttujen kanssa koko elämääni."

Kahden vuoden kuluttua juhlittiin häitä. Pieniä ja kotoisia, morsiamen toiveesta.

"En halunnut sitä teatteria toista kertaa."

Kun puhe siirtyy lapsiin, Ilonaa itkettää hiukan. Ei surusta, ei pelkästä ilostakaan. Ehkä siksi, että äitiys on muuttanut häntä enemmän kuin mikään muu.

"Muutuin naarasleijonaksi heti kun olin synnyttänyt. Olin niin onnellinen. Lapsena olin vaikea koheltaja, joten en koskaan kuvitellut, että olisin äitinäkään täydellinen. Se on tehnyt äitiydestäni helpompaa. Uskon, että ei ole olemassa edes riittävän hyvää vanhemmuutta – on vain epäonnistuvaa vanhemmuutta. Kun hyväksyy sen, voi ottaa lapsistaan vastuun ja lakata kalastelemasta heidän synninpäästöään."

Muiden silmissä Ilona vaikutti täydelliseltä emolta. Hän heijasi vauvojaan kantoliinassa, imetti pitkään ja nukutti perhepedissä. Iltaisin hänellä oli tapana kysyä pojiltaan kolme kysymystä: Mikä päivässä oli parasta? Mikä jäi harmittamaan? Mistä haluat nähdä unta?

Avioeroon Ilona ja hänen miehensä päätyivät yhdessä vuosien harkinnan jälkeen. Ero satutti, mutta ei murskannut.

"Lasten näkökulmastahan ero on aina perseestä. Se on fakta, jonka vanhemmat joutuvat sietämään. Useimmiten parit eroavat, koska heidän välillään on jännitteitä, joita ei pystytä purkamaan. Jos riidat vain pahentuvat eron jälkeen, ongelmaa ei ole ratkaistu. Lapsilla on oikeus elämään, jossa ei tarvitse kuunnella aikuisten jarnauksia.

Pojat ovat nyt 9- ja 11-vuotiaita, ja Ilonalla on lämpimät väliin entiseen mieheensä.

"Lapsillani on mielettömän upea isä, äitipuoli ja kaksi pikkusisarusta. Heidän toinen kotinsa on ihana, ja tiedän, että he viettävät siellä hyvää, mielenkiintoista elämää. Voin olla vain kiitollinen."

Heti eron jälkeen, 35-vuotiaana, Ilonaan iski kuitenkin murrosikä. 20 vuotta jälkijunassa, mutta sitäkin rajumpana.
"Latasin vanhempieni päälle täyslaidallisen tunteita. Kerroin, mikä minua lapsena oli kuormittanut ja kuinka äärettömän tärkeitä he minulle ovat. Se oli rankkaa mutta välttämätöntä. Nyt olemme valtavan läheisiä."

Aika juosta

Kiitos, että olen terve. Kiitos, että minulla on ihanat lapset. Kiitos, että minulla on ihana koti. Kiitos, että asun elämänmakuisella paikalla. Kiitos, että minulla on työtä. Kiitos, että nautin työstäni. Kiitos, että minulla on paljon rakkaita ystäviä. Kiitos, että minulla on jalat jotka kantavat. Kiitos, että olen saanut rakkautta osakseni. Kiitos, että hengitän.

Ote on kiitollisuuspäiväkirjasta, jota Ilona alkoi pitää eronsa jälkeen. Enää ei näy Rakas taivaallinen isä -aloitusta, sillä vaikka Ilona on hengellinen, uskovainen hän ei ole. Eikä näy aviomieslopetustakaan.

"En haaveile enää naimisiinmenosta. Minulla on ollut kaksi ihanaa aviomiestä, ja olen saanut osakseni paljon rakkautta. Mutta parisuhteeseen uskon yhä. Se on hienointa, mitä ihminen voi kokea."

Mitä useammin Ilonan on pitänyt rakentaa elämänsä alusta, sitä omemmalta se on alkanut tuntua.

Nyt hän asuu juuri siellä missä haluaa, Helsingin ydinkeskustassa, ja nauttii ystäviensä tapaamisesta, lähiravintoloista ja katuhälinästä.

Hän tekee juuri sitä työtä, jota rakastaa. Hän tekee sitä paljon kotoa käsin, koska rakastaa vielä enemmän poikiaan.
Ja hän on palkannut personal trainerin.

"Ennen olin niin psykologia, pelkkää henkeä muka vaan. Tuntuu mahtavalta viimein juosta."

 

Tätä et tiennyt ilonasta:

”Olen ulkoistanut kaikki mahdolliset kotityöt. Kotonani käy viikkosiivooja, joka myös lajittelee pyykit, vaihtaa lakanat ja tyhjentää tiskikoneen. Käytän pesulapalveluita ja syön paljon ulkona. Pari kertaa vuodessa palkkaan raivaajan, joka heittää kaapeistani turhat roinat pois. En halua tuhlata aikaani siivoamisesta purnaamiseen ja stressaamiseen.”

Artikkeli on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 7/2013.

Lue myös
Kirjailija Elina Hirvonen: Kukaan ei nähnyt pahaa oloani

Nyrkkeilijä Jussi Koivula: En halunnut hyvä vanhempia, halusin omani

"Elämässä ja suvussa on ollut paljon ongelmia. Nyt kun pystyn auttamaan muita, haluan auttaa. Mitä enemmän jeesii, sitä enemmän hyvää tulee takaisin, olen huomannut sen."
"Elämässä ja suvussa on ollut paljon ongelmia. Nyt kun pystyn auttamaan muita, haluan auttaa. Mitä enemmän jeesii, sitä enemmän hyvää tulee takaisin, olen huomannut sen."

Tatuoinnit Jouko Näivän kasvoilla muistuttavat menneestä: Hard life, koska elämä on ollut rankkaa, ja Para mi madre, äidille. Nyt Joukon asiat ovat niin hyvin, että hän haluaa antaa hyvää eteenpäin. Jouko kiertää kaduilla leikkaamassa ilmaiseksi asunnottomien hiuksia ja halaa jokaista asiakastaan.

"Kun lähden kadulle, heitän tavarat reppuun. Mukana on käsidesiä, desinfiointiainetta ja kumihanskoja, niskaliina, viitta ja suihkepullo. Tietysti sakset ja pari konetta, trimmeri.

Tiedän, mistä asunnottomia ja muita porukoita löytyy, käyn puistoissa ja portailla. Sanon aina samalla tavalla: ’Moi, miun nimi on Jouko. Mie oon parturikoulussa, mutta myös parturissa töissä. Osaan leikata hiuksia ihan ok. Kelpaisiko ilmainen hiustenleikkuu? Ei maksa mitään.’

Aiemmin ajattelin putkiaivoisesti, että ne auttavat muita, jotka pystyvät ja joilla on aikaa. Nyt tajuan, että se hyvä, mitä tekee, voi olla ihan mitä vain.

Olen halunnut leikata hiuksia niin paljon kuin ikinä voin myös siksi, että opin. Kun keväällä oli ensimmäiset lämpimät kelit, lähdin kaduille ja sitten tapahtumiin: Siivouspäivään, Asunnottomien yöhön, Päihdeklinikan hemmottelupäivään. Ennen joulua olen mukana järjestämässä asunnottomille omaa joulutapahtumaa.

"Halaan aina kaikkia asiakkaita, kadullakin. Jos siellä on kränää, sanon, että nonni, mikäs nyt on hätänä."

Huumorikin kadulla lentää. Niissä ihmisissä on elämäniloa, vaikka aineet ovat sitä vieneet ja elämä ollut rankkaa.

Perusjuttu miehillä on, että korvan päältä hiukset lyhyeksi ja parta siistiksi. Moni sanoo, että vedä kaikki pois, kun ei yhtään tiedä, milloin leikataan seuraavan kerran.

Halaan aina kaikkia asiakkaita, kadullakin. Jos siellä on kränää, sanon, että nonni, mikäs nyt on hätänä. Jokainen asiakas saa puhua, jos haluaa. Tarinat tulevat lähelle omaakin elämää. Välillä tulee tippa silmään.

On pienestä kiinni, että en ole ite siellä kadulla ja asunnottomana, autettavana.

Äidin oli vaikea selittää, missä iskä on

Lapsena katselin paljon valokuvia iskästä. Välillä ikävöin ja kyselin äidiltä, missä iskä oikein on.

Äidin olin vaikea selittää. Joskus hän sanoi, että iskä on matkoilla. Kun tulin vanhemmaksi, aloin ymmärtää.

En koskaan käynyt vankilassa iskää katsomassa, mutta muistan, kun iskä tuli kerran vanginvartijan kanssa meille kotiin. Olin ehkä viisivuotias. Tajusin, että se mies oli miun iskä, jonka kuvia olin katsonut. Iskän tatuoinnit olivat hienoja.

"Kaikki hyvä, mikä miussa on, on meidän äidiltä perittyä ja opittua."

Äiti ja iskä erosivat, kun olin yksivuotias. Asuimme kolmiossa Lappeenrannassa, äiti, isovelipuoli ja mie.

Äiti opetti, että aina pitää kiittää siitä, mitä saa, ja anteeksi pitää pyytää. Äiti opetti myös kiltteyden ihan sillä omalla esimerkillään, kun kohteli ihmisiä kauniisti.

Kaikki hyvä, mikä miussa on, on meidän äidiltä perittyä ja opittua. Kun olen tehnyt väärin, äiti on ollut jämäkkä ja suuttunut ihan syystä.

Liian levoton ja liian roikkuvat housut

Olen aina ollut vähän erilainen. Housut roikkuivat jo ala-asteella, olin skeittari-punkkari. Siihen aikaan 1990-luvulla Lappeenrannassa ei monella housut roikkuneet, ja jouduin tappeluihin sen tyylini takia. Minua sanottiin lökäpöksyksi.

Onneksi on ollut tosi hyvät kaverit skeittauksen kautta. Olin yhdeksänvuotias ja muut ainakin viisi vuotta vanhempia, koska itseni ikäiset eivät skeitanneet. Vanhemmat pojat ottivat porukkaansa, ja sitä kautta löysin musiikin.

Bändeissä olen laulanut siitä asti, kun täytin 14. On ollut Final Round eli Viimeinen erä, Resolve, No One is Safe ja muita hardcore-bändejä.

En pärjännyt koulussa kovin hyvin, olin liian levoton. Liikunnasta sain aina kymppejä ja englannissa olin hyvä, mutta muissa aineissa en pystynyt keskittymään tarpeeksi.

"Lupasin äidille, että kyllä mie töitä saan. Vaikka myöhemmin meni välillä tosi huonosti, työt hoidin aina."

Yläasteen jälkeen en yhtään tiennyt, mitä haluaisin tehdä, ja hain ammattikouluun putkimieslinjalle. Äidille oli helpotus, että pääsin sillä todistuksellani kouluun ja saisin jonkun ammatin.

Äiti opetti, että mitään ei saa ilmaiseksi ja töitä pitää tehdä. Lupasin äidille, että kyllä mie töitä saan.

Vaikka myöhemmin meni välillä tosi huonosti, työt hoidin aina. Olin yli yhdeksän vuotta töissä VR:llä ratapihahommissa ja liikenteenohjaajana.

"Ei ole kaukana, että en olisi tässä"

Olen aina tehnyt täysillä sen, mitä olen tehnyt. Nuorena skeittasin tosissani ja pelasin paljon jääpalloa ja jalkapalloa.

Huonompi juttu on, että olen myös bilettänyt täysillä.

Suvussani ja kaveripiirissä on ollut paljon pahoja ongelmia. Huumeidenkäyttöä, juomista ja niistä johtuvaa muuta. Moni tuttu on kuollut huumeisiin.

"Pariksi vuodeksi elämäni meni sekopäissään hölmöilyksi."

Tätini, äitini pikkusisko, ei juonut yhtään ja teki vapaaehtoistyötä. Hän kokosi suvun yhteen joka joulu ja oli vähän kuin toinen äitini. Täti kuoli viisi vuotta sitten 45-vuotiaana yhtäkkiä aivoverenvuotoon. Kuukausi sen jälkeen kuoli toinen tätini ja sitten muitakin tärkeitä.

Sen jälkeen joulut ovat olleet  vaikeita. Pariksi vuodeksi elämä meni sekopäissään hölmöilyksi. Tapahtui ihan liikaa liian pienessä ajassa, en pystynyt käsittelemään niitä juttuja.

Äidillä oli tosi vaikeaa ja on paskaa, että äiti joutui vielä olemaan niin huolissaan miusta.

Ei ole kaukana, että en olisi tässä.

"Edelleen kamppailen entisten ongelmien kanssa, mutta paljon olen oppinut. Parturihomma on miun juttu ja nyt keskityn tosi paljon siihen."
"Edelleen kamppailen entisten ongelmien kanssa, mutta paljon olen oppinut. Parturihomma on miun juttu ja nyt keskityn tosi paljon siihen."

"Olen saanut poikani takaisin"

Poikani syntyi viisi vuotta sitten joulukuussa ja sai nimen Noel eli joulu. Olin eronnut hänen äidistään jo raskausaikana, eikä lapsen saanti ollut alunperin mitenkään suunnitelmani. Silti ajattelin koko ajan, että haluan olla lapsen elämässä mukana.

Tiesin, miten iskää voi ikävöidä.

"Jokaisesta asiasta oppii jotakin, hölmöilystäkin."

Sitten tuli niitä sekavia vuosia. Vielä kolme vuotta sitten meni liian lujaa.

Onneksi löysin hyvän tytön. Olimme yhdessä melkein kolme vuotta, ja hän pelasti minut. Olen aina kiitollinen siitä, vaikka puoli vuotta sitten erosimme. Hän myös sanoi, että ala taas olla isä pojallesi.

Jokaisesta asiasta oppii jotakin, hölmöilystäkin. En ole pystynyt itteäni muuttamaan kokonaan, mutta kun teen hyviä asioita, saan aikaan hyvää.

Pojalla on hyvä äiti, joka on kasvattanut hänet hyvin. Poika asuu parin sadan kilometrin päässä Helsingistä, mutta tapaamme ja puhumme Whatsapp-puheluita.

Mie olen saanut poikani takaisin. Haluan opettaa hänelle, että aina sanotaan kiitos ja aina pyydetään anteeksi. Siirtää oman äidin opetuksia eteenpäin.

Isä ja muut elämän kolhimat

Iskän elämässä on ollut vaikeuksia koko ajan. Sairaalasta on soitettu monta kertaa, että nyt on viimeiset tsäänssit tulla katsomaan sitä.

Vuosi sitten iskä oli saattohoidossa, mutta pääsi sieltä kotiin. Ihmejuttu.

"Annan anteeksi. Ei sille itse aina voi mitään, jos huumeet vie."

Mie kävin kattomassa iskää viime jouluna. Sanoin, että puhutaan nyt ihan suoraan, mies miehelle. Sanoin, että vaikka sie oot mitä tehnyt, annan anteeksi. Olet silti iskäni.

Ei sille itse aina voi mitään, jos huumeet ja juominen vie.

Kerroin iskälle vuosi sitten jouluna, että olen päässyt kouluun opiskelemaan parturi-kampaajaksi, että se on ollut unelmani. Sanoin, että voin leikata siun hiukset joku päivä.

Siitäkin se idea lähti, iskästä. Halusin leikata niiden hiuksia, joiden hiuksia ei kukaan koskaan leikkaa.

Ruusu äidille tatuoituna kasvoihin

Tärkeimmät asiat ovat kasvoissani. Ne tatuoinnit näen aina, kun katson peiliin.

Jo lapsena halusin tatuointeja, mutta äiti kielsi. Kinusin ja kinusin.

Olin 16-vuotias, kun vaihdoin sukunimeksi äidin suvun nimen Näivä. Samana päivänä otin ensimmäisen tatuointini: pohkeessani lukee Näivä. Sanoin äidille, että se on miun tyyli osoittaa rakkauteni ja se, kuinka paljon arvostan äitiä.

Siitä se lähti, tatskojen ottaminen.

"Poskipäihin on tatuoituna Hard life. Elämä on ollut rankkaa, mutta kaikkien asioiden kanssa pitää osata elää."

Kulmakarvan yläpuolella lukee "Para mi madre" eli äidille. Sen yläpuolella on suuri ruusu.

Poskipäihin on tatuoituna Hard life. Elämä on ollut rankkaa, mutta kaikkien asioiden kanssa pitää osata elää.

Leuassa lukee Noel. Noel on parasta, mitä miulle on tapahtunut.

Lapsena mie en saanut rumpuja, oli lama-aika ja ne maksoivat paljon ja asuttiin kerrostalossa. Nyt miun pojalla on rummut, sai viime jouluna joululahjaksi.

Poika skeittaa niin kuin miekin lapsena, tykkää jalkapallosta ja jääkiekosta. Ja laulaa.

Onneksi meillä on pojat, miulla ja isoveljellä. En halua siirtää niille lapsille mitään taakkaa, haluan että niillä on nyt joulu eikä ikinä mitään hätää. Niistä pidetään aina huoli."

"Näissä Kodin Kuvalehden joulujutun kuvauksissa oli hauskaa. Paljon kivoja juttuja on muutenkin tullut vastaan."
"Näissä Kodin Kuvalehden joulujutun kuvauksissa oli hauskaa. Paljon kivoja juttuja on muutenkin tullut vastaan."

 Jouko Näivän haastattelu on julkaistu Kodin Kuvalehdessä 24/2017.

Tilaajille
Janne Kataja, Aino-Kaisa Pekonen, Rauli Hirviniemi, Aku Hirviniemi ja Erja Hirviniemi taas kerran saman pöydän ääressä.
Janne Kataja, Aino-Kaisa Pekonen, Rauli Hirviniemi, Aku Hirviniemi ja Erja Hirviniemi taas kerran saman pöydän ääressä.

Hirviniemien pöydässä ei kysellä, ketkä ovat sukua. Kaikkia autetaan mutta ensin syödään.

Jos tämä olisi kohtaus tv-sketsistä, näin se menisi. Otsikko olisi Hirviniemen perhe kokoontuu haastatteluun.

Äiti Erja Hirviniemi, 62, astuu huoneeseen. Naputtelee tullessaan tekstiviestiä....