Ilona Rauhala oli papin tytär, joka lopetti joka ilta päiväkirjansa toiveeseen: P.S. Siunaa tulevaa aviomiestäni. Nyt Ilona on kahdesti eronnut psykologi, joka tietää, että ehjäksi voi tulla vain, jos menee ensin rikki.

Ilona Rauhala tempaisee arkun auki. Tässä se nyt on, pällisteltävänämme: hänen lapsuutensa. Sievästi aarrearkussa, hallituissa pinoissa, täydellisesti lajiteltuna.

"Olen jäsentänyt menneisyyttäni aina. Nelivuotiaasta asti", psykologi hymyilee.

Arkkuun on tallennettu vain olennaisin. Rakkauskirjeet. Satasivuiset vuodatuskirjeet tyttökavereilta. Kymmenet silmälasit, kuuminta pullonpohjamallia 80-luvulta. Raamattu, sivut mustanaan alleviivauksia ja 15-vuotiaan Ilonan omia huomautuksia, kuten ”synti on kuin lumivyöry, kasvaa vieriessään”.

Ilman rillejä ja Raamattuakin Ilonasta olisi saattanut tulla Ilona: tämä 40-vuotias kahden pojan äiti, tv-ohjelmista ja kirjoistaan tunnettu psykologi, joka rakastaa suorapuheisuutta ja kotinsa ikkunasta avautuvaa Helsingin keskustanäkymää.

Mutta ilman päiväkirjojaan hän olisi joku muu. Päiväkirjat täyttävät arkun. Jokaisen päivän jokainen merkintä alkaa lauseella ”Rakas taivaallinen isä”, ja loppuu lauseeseen ”P.S. Siunaa tulevaa aviomiestäni”. Tekstit alun ja lopun välissä ovat vähemmän hartaita.

"Lähinnä angstia. Katso nyt tätä käsialaakin. Aika ahdistunut täytyy ihmisen olla, jotta nyhertää näin täydellistä käsialaa. Haluatko muuten nähdä kiltteystaulukkoni?"

Suorastaan vaadin.

Ilona kaivaa arkun pohjalta ensimmäisen päiväkirjansa. Hän alkoi pitää sitä nelivuotiaana, kun äiti oli työmatkalla Yhdysvalloissa. Ilona piirsi kuvat, isä kirjoitti. Loppusivuille rustattiin kiltteystaulukko.

Aina kun Ilona teki kiltteyden, kuten petasi sänkynsä tai nielaisi raivarinsa, isä liimasi taulukkoon tähtitarran. Kahdessa viikossa tyttö kahmi 116 tarraa. Saalis on mykistävä siihen nähden, että hän oli siskoksista se vaikeampi. Se, jonka käsissä tavarat hajosivat helpommin, jonka ääni oli kovempi ja kiukku kiehahtavampaa.

Molemmat vanhemmat olivat teologeja. Avarakatseisia pohdiskelijoita, jotka halusivat opettaa tyttärensä ajattelemaan.

"Vanhempani olivat erinomaisia kasvattajia. Niin erinomaisia, että kuvittelin, että perheemme olisi jotenkin muita hienompi. Että elämämme etenisi suorempaan kuin muiden. Uskoin siihen niin kauan, kunnes kaikki romahti."

Tyrmäys hiekkalaatikolla

Jipii, me muutetaan Ruotsiin! Jee jee jee!

Ilona hyppi ja hosui. Jumittui hissiin, pääsi hissistä ja jatkoi hosumistaan. Kailotti vastaantulijoille, että muutetaan tässä justiinsa Uppsalaan.

Isä oli saanut pestin kansainvälisen kristillisen järjestön johtajana. Ilona tajusi suunnitelmasta lähinnä laivan. Se haisi ihanasti vadelmaveneiltä.

Hän oli valmis. Valmis ja kolmivuotias, osasi puhua jo ruotsiakin. Kuunnelkaa vaikka: päläpälälösadoörtrirrmrmröwdjposdpof.
Tuolta ruotsi hänestä kuulosti. Juuri noin hän sitä puhuisi.

Uuden kerrostalokodin pihassa Ilona ryntäsi suoraan hiekkalaatikolle. Lapsia oli paljon. Ilona tuumi, että ensin voitaisiin vetäistä kierros kirkonrottaa, kuten vanhassakin pihassa, Helsingin Kalliossa. Niinpä hän ehdotti: päläpäläplrrösdpof.

Muut tuijottivat. Ilona päätti tarkentaa: höpläpäjoioi.

Lapsi kerrallaan nousi ja häipyi. Pian Ilona huomasi istuvansa hiekkalaatikolla yksin.

"Kuulostaa vitsiltä, mutta minulle se oli tragedia. Pettymys, joka itkettää vieläkin. Suomessa olin ollut pihan rohkein lapsi, mutta tuon jälkeen jokin minussa muuttui. Pariin vuoteen en suostunut astumaankaan ruotsalaiseen päiväkotiin."

Ilona kiersi pappi-isänsä mukana häissä ja hautajaisissa. Hän pääsi kurkistamaan miljonäärien koteihin, juoppojen koteihin ja juoppo-miljonäärien koteihin. Kun ihmiset vyöryttivät isälle sydänsurujaan, Ilona teeskenteli nakertavansa vohvelikeksejä. Oikeasti hän kuunteli. Maisteli mielessään jokaista sanaa ja mietti. Miksi tuolla on noin paha olla? Miksi tuolla toisella ei? Miksi juuri tuo erosi? Miksi tuo toinen ei?

Hän päätti oppia ymmärtämään. Niinä hetkinä, vohvelinmurut suupielissään, hän valitsi tulevan ammattinsa.

Nopeasti Ilona oppi, kuinka ollaan oikein. Kuinka heittäydytään hetkessä ilosta suruun, syntymästä kuolemaan ja naurusta itkuun. Miten käyttäydytään, kun kätellään lapsensa menettäneitä vanhempia, ja millainen ilme otetaan, kun halataan heti sen jälkeen hääparia.

Ennen kyläreissua isä saattoi tempaista pikapreppauksen siitä, kuinka toimia, jos nenän eteen ilmestyisi pahaa ruokaa. Vaihtoehdot: A) Sanotte ääneen yäk. B) Vedätte suun mutruun ettekä maista. C) Maistatte ja kiitätte.

"Isä tarkoitti vain hyvää, mutta joskus hänen kasvatuksensa muistutti valmennusta. Nykyään työskentelemmekin samalla alalla: yritysvalmentajina."

Edustuslapi rökittää takaisin

Kun kuusivuotias Ilona sai pikkusiskon, idylli hipoi täydellistä: arvostettu pappi ja hänen pappivaimonsa, kolme kaunista tytärtä, jotka lauloivat moniäänisesti ja soittivat viulua, pianoa, huilua, oboetakin.

Ilona uskoi olevansa erityisen perheen erityinen lapsi, suruilta suojattu tyttö. Olihan papin tytär näköalapaikalla, hieman maasta irti, pikkuisen lähempänä taivasta kuin tavalliset lapset. Ei kai sellainen tyttö voisi särkyä?

Sitä lapsuutta hän rakasti. Sama lapsuus uuvutti häntä.

Ei Ilona ollut luontainen enkeli. Hänen piti pinnistellä. Kylässä hän hillitsi itsensä aina. Raivarit iskivät vasta kotona. Silloin, kun viikossa oli viimein tyhjä, ohjelmoimaton hetki.

"Vaikka vanhemmat hyväksyivät temperamenttini, tunsin itseni edustuslapseksi. Papin tyttären rooliin kuului odotuksia, jotka piti lunastaa. Aina piti olla fiksu, filmaattinen ja valloittava. Tai niin luulin. Aloin kuvitella, että koska tunsin myös ahdistusta, minussa oli oltava jotain rakenteellista häikkää."

Ilonan koti-ikävä ei hellittänyt, vaikka siansaksa vaihtui ruotsiin. Kun hän oli yhdeksänvuotias, perhe päätti muuttaa takaisin Suomeen, Lohjan Virkkalaan.

Ilona oli juuri saanut silmälasit. Hyvä puoli oli se, että ne veivät huomion pois hänen hammasraudoistaan. Huono puoli oli se, että koulussa häntä haukuttiin rillipiruksi.

"Rökitin täysillä takaisin, vaikka en tosiaankaan ollut se kedon kaunein kukka. Selvisin esittämällä ylpeää. Annoin ymmärtää, että kiusaaminen on dorkaa, ja sain nopeasti sydänystäviä."

Mummo oli mestariompelija ja kouli Ilonasta ja Elinasta samanlaiset taiturit. Ompelunhimoa lisäsi se, että siskokset pyörittivät omaa talouttaan. Äiti oli kyllästynyt lastensa alituiseen rahan ruinaukseen ja päättänyt, että kumpikin saisi 200 markan kuukausirahan, jonka pitäisi riittää kaikkeen: vaatteisiin, leffalippuihin ja karkkipäivän karkkeihin.

Yhdeksänvuotiaasta asti Ilona ompeli vaatteensa itse. Untuvatakit, nahkatakit, verkkarit, villakangastakit, silkkiset iltapuvut, suorat housut – kaiken. Kun hän näki kaupassa takin, hän hahmotti heti, miten tekisi itse samanlaisen ilman kaavoja. Salaa hän himoitsi Lacosten jumalaisia pikeepaitoja.

"Koska minulla ei ollut varaa merkkivaatteisiin, tein erilaisuudesta tavaramerkkini. Hiffasin, että olen vähän outo, ja vedin sen äärimmilleen. Olinkin sitten tosi outo. Ompelin ihan käsittämättömiä haaremipussihousuja ja Robin Hood -viittatakkeja."
Koulussa Ilonalta kysyttiin usein, olivatko hän ja Elina oikeasti siskoksia. Elinahan oli niin ihana ja kiltti, pukeutumistyylikin niin elegantti. Sittemmin Elina Vettenranta kruunattiin vuoden 2006 Tangokuningattareksi.

14-vuotiaana Ilona ilmoitti, että haluaa lähteä vuodeksi Coloradoon, vaihto-oppilaaksi tuttavaperheeseen. Vasta Amerikassa hän antoi itselleen luvan olla tavallinen. Sulautua massaan ja pukeutua säärystimiin.

Morsian mätkähtää alas

P.S. Siunaa tulevaa aviomiestäni.

Tuon toiveensa Ilona oli kirjannut jokaisen päiväkirjamerkintänsä loppuun ala-asteelta asti. Siunaa jooko, anna minulle mies, muuta en pyydä.

Hän halusi naimisiin nuorena, kuten äiti ja isä ja mummo ja vaari. Niin elämän pitäisi mennä. Niin se menisi, kun eläisi tarpeeksi hyvin ja oikein.

Yläasteella rukoukset alkoivat tuottaa tulosta. Ilona tapasi seurakunnan nuortenillassa kaksi söpöä kaverusta. Hän ihastui molempiin. Molemmat ihastuivat häneen. Itsevarmempi tunnusti rakkautensa, ja 19-vuotiaana Ilona seisoi jo alttarilla. Yhtä aikaa vihittiin myös Elina-sisko sulhasineen.

Näin mahtipontisiin häihin ei edes Ilonan mielikuvitus ollut yltänyt: kaksoishäät, ja yli 300 vierasta.

"Silloin se tuntui luontevalta. Jälkeenpäin olen miettinyt, että ei hyvänen aika. Miksi kukaan ei sanonut, että ei sitä pakko ole lapsena naimisiin mennä."

Kului neljä vuotta, ja Ilona alkoi haluta vauvaa. Mies halusikin eron.

Ehkä siitä Ilona olisi vielä selvinnyt.

Mutta ei tästä: myös hänen vanhempansa ilmoittivat omasta avioerostaan.

Maailma romahti. Vääristyi vieraaksi. Kaikki, mihin Ilona oli uskonut, oli yhtäkkiä hajonnut.

"Olin seuraavat vuodet täysin hukassa. Masennuin, biletin ja roikuin huonoissa ihmissuhteissa. Koko perheemme masentui yhtä aikaa. Emme pystyneet auttamaan toisiamme, yritimme vain selvitä. Toisaalta on hyvä, että maailmankuvani romahti. En haluaisi olla enää se tyyppi, joka silloin olin."

Pienestä pitäen Ilona oli treenannut eläytymistä muiden tuskaan. Omaansa hän ei hallinnut. Ystävät, terapia ja psykologian opinnot helpottivat, mutta uusi, tuhoisa seurustelusuhde jarrutti toipumista.

Eräänä kesäpäivänä äiti tokaisi, että oli lähtemässä Lappiin vetämään hiljaisuuden retriittiä. Lähtisikö Ilona mukaan?

"Sen viikon aikana sain kerättyä niin paljon voimia, että pystyin repäisemään itseni irti suhteestani. Tajusin, että haluan lopettaa helvetillisen bilettämisen enkä halua elää alkoholistin kanssa."

Murrosikä 35-vuotiaana

26-vuotiaana Ilona tutustui työpaikallaan mieheen. Kivaan ja kravattikaulaiseen, joka tuli aina järkyttävän aikaisin töihin.

"Sanoin Elinalle, että jos mä kunnon miehen haluaisin, niin se olisi tossa. Elina kysyi: No mikset halua? Aloin miettiä, että ehkä minun ei tarvitsekaan olla boheemirenttujen kanssa koko elämääni."

Kahden vuoden kuluttua juhlittiin häitä. Pieniä ja kotoisia, morsiamen toiveesta.

"En halunnut sitä teatteria toista kertaa."

Kun puhe siirtyy lapsiin, Ilonaa itkettää hiukan. Ei surusta, ei pelkästä ilostakaan. Ehkä siksi, että äitiys on muuttanut häntä enemmän kuin mikään muu.

"Muutuin naarasleijonaksi heti kun olin synnyttänyt. Olin niin onnellinen. Lapsena olin vaikea koheltaja, joten en koskaan kuvitellut, että olisin äitinäkään täydellinen. Se on tehnyt äitiydestäni helpompaa. Uskon, että ei ole olemassa edes riittävän hyvää vanhemmuutta – on vain epäonnistuvaa vanhemmuutta. Kun hyväksyy sen, voi ottaa lapsistaan vastuun ja lakata kalastelemasta heidän synninpäästöään."

Muiden silmissä Ilona vaikutti täydelliseltä emolta. Hän heijasi vauvojaan kantoliinassa, imetti pitkään ja nukutti perhepedissä. Iltaisin hänellä oli tapana kysyä pojiltaan kolme kysymystä: Mikä päivässä oli parasta? Mikä jäi harmittamaan? Mistä haluat nähdä unta?

Avioeroon Ilona ja hänen miehensä päätyivät yhdessä vuosien harkinnan jälkeen. Ero satutti, mutta ei murskannut.

"Lasten näkökulmastahan ero on aina perseestä. Se on fakta, jonka vanhemmat joutuvat sietämään. Useimmiten parit eroavat, koska heidän välillään on jännitteitä, joita ei pystytä purkamaan. Jos riidat vain pahentuvat eron jälkeen, ongelmaa ei ole ratkaistu. Lapsilla on oikeus elämään, jossa ei tarvitse kuunnella aikuisten jarnauksia.

Pojat ovat nyt 9- ja 11-vuotiaita, ja Ilonalla on lämpimät väliin entiseen mieheensä.

"Lapsillani on mielettömän upea isä, äitipuoli ja kaksi pikkusisarusta. Heidän toinen kotinsa on ihana, ja tiedän, että he viettävät siellä hyvää, mielenkiintoista elämää. Voin olla vain kiitollinen."

Heti eron jälkeen, 35-vuotiaana, Ilonaan iski kuitenkin murrosikä. 20 vuotta jälkijunassa, mutta sitäkin rajumpana.
"Latasin vanhempieni päälle täyslaidallisen tunteita. Kerroin, mikä minua lapsena oli kuormittanut ja kuinka äärettömän tärkeitä he minulle ovat. Se oli rankkaa mutta välttämätöntä. Nyt olemme valtavan läheisiä."

Aika juosta

Kiitos, että olen terve. Kiitos, että minulla on ihanat lapset. Kiitos, että minulla on ihana koti. Kiitos, että asun elämänmakuisella paikalla. Kiitos, että minulla on työtä. Kiitos, että nautin työstäni. Kiitos, että minulla on paljon rakkaita ystäviä. Kiitos, että minulla on jalat jotka kantavat. Kiitos, että olen saanut rakkautta osakseni. Kiitos, että hengitän.

Ote on kiitollisuuspäiväkirjasta, jota Ilona alkoi pitää eronsa jälkeen. Enää ei näy Rakas taivaallinen isä -aloitusta, sillä vaikka Ilona on hengellinen, uskovainen hän ei ole. Eikä näy aviomieslopetustakaan.

"En haaveile enää naimisiinmenosta. Minulla on ollut kaksi ihanaa aviomiestä, ja olen saanut osakseni paljon rakkautta. Mutta parisuhteeseen uskon yhä. Se on hienointa, mitä ihminen voi kokea."

Mitä useammin Ilonan on pitänyt rakentaa elämänsä alusta, sitä omemmalta se on alkanut tuntua.

Nyt hän asuu juuri siellä missä haluaa, Helsingin ydinkeskustassa, ja nauttii ystäviensä tapaamisesta, lähiravintoloista ja katuhälinästä.

Hän tekee juuri sitä työtä, jota rakastaa. Hän tekee sitä paljon kotoa käsin, koska rakastaa vielä enemmän poikiaan.
Ja hän on palkannut personal trainerin.

"Ennen olin niin psykologia, pelkkää henkeä muka vaan. Tuntuu mahtavalta viimein juosta."

 

Tätä et tiennyt ilonasta:

”Olen ulkoistanut kaikki mahdolliset kotityöt. Kotonani käy viikkosiivooja, joka myös lajittelee pyykit, vaihtaa lakanat ja tyhjentää tiskikoneen. Käytän pesulapalveluita ja syön paljon ulkona. Pari kertaa vuodessa palkkaan raivaajan, joka heittää kaapeistani turhat roinat pois. En halua tuhlata aikaani siivoamisesta purnaamiseen ja stressaamiseen.”

Artikkeli on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 7/2013.

Lue myös
Kirjailija Elina Hirvonen: Kukaan ei nähnyt pahaa oloani

Nyrkkeilijä Jussi Koivula: En halunnut hyvä vanhempia, halusin omani

”Faija oli aina lämmin ja positiivinen. Toivon, että olen oppinut häneltä ihmisten kunnioittamista”, Nikolai Babitzin sanoo.

Joka päivä isä tulee Nikolai Babitzinin mieleen jostakin: laivoista tai lakupiipuista, biiseistä tai ikävästä. Mutkien jälkeen Nikolai yrittää elää niin, että Kirka-isä olisi hänestä ylpeä.

Opettaja seisoo vieressä ja neuvoo. Numero kuusi tehdään ylhäältä alaspäin, Nikolai, hän selittää.

Nikolai Babitzin on seitsemänvuotias ja piirtää kutosen juuri niin kuin tahtoo: ensin silmukan alhaalla, siitä viivan ylös.

"Muistan, miten ajattelin, että en anna periksi. En kiukutellut opettajalle, pidin vain pääni. Piirrän edelleen kutosen ja seiskan alhaalta ylös."

Syksyllä 1993 Nikolai on ekaluokalla Helsingin Töölössä eikä viihdy koulussa yhtään. Päiväkodista tutut kaverit ovat entisillä kotikulmilla Kruununhaassa ja käyvät koulua siellä. Siellä Nikolaikin olisi, elleivät vanhemmat olisi eronneet ja Nikolai muuttanut äidin ja sisarusten kanssa Töölöön.

"Minusta mutsi ja faija hoitivat eron viisaasti. En koskaan joutunut valitsemaan, kumman puolella olen. Ehkä vaikeimpana eroon liittyvänä asiana muistan kouluvuoden erossa kavereista."

31-vuotias yrittäjä Nikolai Babitzin asuu Helsingin Ullanlinnassa kihlattunsa Annan kanssa ja pyörittää omaa liikuntastudiota. Niken suosikkeja Kirkan kappaleista ovat Hengaillaan ja Kulman kundit. Karaokessa Nikke ei laula Kirkaa, vaan Cheekin Timantit on ikuisia -kappaleen.
31-vuotias yrittäjä Nikolai Babitzin asuu Helsingin Ullanlinnassa kihlattunsa Annan kanssa ja pyörittää omaa liikuntastudiota. Niken suosikkeja Kirkan kappaleista ovat Hengaillaan ja Kulman kundit. Karaokessa Nikke ei laula Kirkaa, vaan Cheekin Timantit on ikuisia -kappaleen.

Vanhemmat keksivät ratkaisun. Vaikka Nikolai oikeasti asuu äidin luona Töölössä, osoitteeksi ilmoitetaan isän osoite, Oikokatu Kruununhaassa. Kun toinen kouluvuosi alkaa, Nikolai siirtyy Kruununhaan ala-asteelle.

Kruununhaassa ja kavereilleen Nikolai on aina ollut Nikke. Mutta on hänestä puhuttu myös Kirkan poikana. Lapsena se ei tuntunut Nikestä juuri miltään.

"En mainostanut koskaan, kuka isini on."

"Minulle faija oli aina isi, vaikka nyt sanon coolina, että faija. Tiesin, että hän oli laulaja ja kiersi Suomea, mutta en tajunnut, miten iso stara faija oli. En mainostanut koskaan, kuka isini on."

Paitsi yhden kerran. Se naurattaa Nikkeä vieläkin. Silloin Nikke oli seitsemänvuotias ja koirapuistossa Bertta-bullmastiffin kanssa, ja puiston vieressä oli rakennusmiehiä.

"Yhtäkkiä vain sanoin niille työmiehille, että hei, mun isi on Kirka. Ehkä olin juuri tajunnut, että se on joku juttu. Ne työmiehet olivat virolaisia ja sanoivat, että aijaa, toi meidän yksi työkaverikin on nimeltään Kirka. Se juttu vähän vesittyi siinä sitten."

Vielä vahvempi äiti

"Pitäkää polvet auki."

"Keskivartalotuki, koko ajan. Hyvä mimmit!"

Nyt Nikke, 31, on se, joka seisoo vieressä ja neuvoo. Ympärillä on painopalloja ja kahvakuulia, voimistelurenkaita ja hyppäämisen kestäviä laatikoita. Niken NB Trainers Helsinki -studio on Helsingin keskustassa.

Sori, opettaja. Nikke -86 kirjoittaa yhä E-kirjaimen ja numeron 6 alhaalta ylöspäin.
Sori, opettaja. Nikke -86 kirjoittaa yhä E-kirjaimen ja numeron 6 alhaalta ylöspäin.

Asiakkaina käy ihmisiä, joiden personal trainer Nikke on. Lisäksi hän vetää yritystunteja ja pienryhmätunteja. Perjantaiaamuisin treenaa nelikymppisten miesten Herrasmiesten aamuklubi, illansuun ryhmän nimeksi Nikke antoi Fat Free Friday. Girl power -ryhmässä on nuoria naisia, Strong Women -ryhmässä Niken äiti Kirsti ja hänen ystäviään.

"Äiti on mulle tosi tärkeä. Teineinä ollaan teinejä, ja isi ja äiti ovat omasta mielestä tyhmiä. Mutta isin kuoltua äidin ja minun välit lähentyivät tosi paljon. Aloin myös pelätä, että entä jos äitikin kuolee, silloin mulla ei ole ketään. Mutta nyt äiti on entistä paremmassa kunnossa, vaikka itse sanonkin."

"Ajattelen yhä faijaa joka päivä."

Kirill "Kirka" Babitzinin kuolemasta on kymmenen vuotta. Kun hän kuoli, Nikke oli juuri täyttänyt 21 vuotta.

"Ajattelen yhä faijaa joka päivä."

Kaikki mitä tarvitsin

Parista ensimmäisestä lapsuudenkodistaan Nikke ei muista mitään. Kruununhaassa nekin olivat ja niissä asui koko perhe: äiti ja isä, Katarine ja Boris, Aleksandra ja Nikolai.

"Meitä sisaruksia on Ake, Keke, Boke ja mä. Olen nuorin, viisi vuotta toiseksi nuorinta Akea nuorempi."

Kolmas koti oli Oikokadulla. Kaikista kodeista oli lyhyt matka tärkeisiin paikkoihin: Vironniemen päiväkotiin ja Kaisaniemen pallokentälle, Tervasaareen, Uspenskin katedraaliin ja Pyhän kolminaisuuden kirkkoon.

"Pääsiäinen on aina ollut faijan peruja tärkeä juhla."

"Ortodoksisuudesta tulee lämmin fiilis. Pääsiäinen on aina ollut faijan peruja tärkeä juhla, ja kirkossa olen käynyt myös äidin kanssa paljon. Tänäkin keväänä mietin, että jonkinlainen versio ortodoksien pääsiäispaastosta pitäisi pitää. Treenaan vain niin usein, että en voi isosti paastota."

Nikke oli viisivuotias, kun vanhemmat erosivat. Isä muutti sisäpihan poikki saman taloyhtiön toiseen rappuun perheystävän ja tulevan vaimonsa Paula Nummelan luo.

Kun ero ja uusi suhde tulivat julkisuuteen, Nikke näki kuvia kotikadun kauppojen ja kioskin lööpeissä. Viisivuotiasta kiinnosti enemmän, näkyykö kadulla kavereita, joiden kanssa leikittiin jalkakäytävillä rosvoa ja poliisia.

"Ero on varmasti ollut aikuisille vaikea asia, mutta minulla oli aina turvallinen lapsuus." 

"Faija kertoi myöhemmin, että olin alussa heidän luonaan käydessäni ihmetellyt, miksi isin tavaroita on täällä. Mulle oli vastattu, että he asuvat nyt yhdessä. Olin niin pieni, että tuskin mietin kauhean syvällisesti mitään."

"Ero on varmasti ollut aikuisille vaikea asia, mutta minulla oli aina turvallinen lapsuus. Pyörin Krunassa ja faijan kanssa paljon."

Nyt Nikke seisoo samalla lapsuuden sisäpihalla Kruununhaassa. Edellisestä käynnistä on kymmenen vuotta.

Tässä reunapellillä käveltiin, vaikka ei olisi saanut, hän näyttää. Näitä tikapuita kiivettiin melkein katolle saakka.

Smoothie päivässä, kolme parhaassa. ”Haluaisin lapsia. Mutta seuraava projekti voisi ensin olla koira.”
Smoothie päivässä, kolme parhaassa. ”Haluaisin lapsia. Mutta seuraava projekti voisi ensin olla koira.”

Siitä isä ei saanut tietää. Mutta yhdeksänvuotiaiden poikien tupakanpoltosta sai.

"Tulin kavereiden kanssa kadulta tähän pihalle. Faija oli ulkona ja todella vihainen. Hän oli vetänyt röökiä nuoruudestaan nelikymppiseksi ja onnistunut aika vastikään lopettamaan. Faija sanoi, että hän käy hakemassa kioskilta Mallu-askin niin, että saan polttaa kymmentä röökiä yhtä aikaa. Että poltat ne ja kerrot sitten, onko hyvää."

Ei isä niin tehnyt. Eikä Nikke ole sen jälkeen polttanut.

"Viesti meni kerrasta perille. Isi oli kiltti ihminen mutta myös auktoriteetti. Hän sanoi tarvittaessa suoraan ja tiukasti. Olen samanlainen."

Hukassa ja pihalla

Eniten Nikke pitää hopeakoruista. Myös platina on hienoa ja nahka korujen materiaalina.

"Ehkä innostukseni koruihin lähti aluksi faijasta. Minusta oli cool, että oli erilainen faija. Sellainen, jolla oli nahkatakki ja ponnari ja koruja."

Nikke sanoo, että ei ole ollut varsinainen koulunpenkillä viihtyjä. Silti hän suoritti kaksoistutkinnon, valmistui ylioppilaaksi ja merkonomiksi. Kesätöitä löytyi isän vaimon koruliikkeestä.

Kesällä 2006 Nikke meni armeijaan.

"Vala-tilaisuudessa isi kutsui minua kovaan ääneen kersantti Babitziniksi."

"Faijalle oli iso juttu, että kävin koulut loppuun ja olin armeijassa, vaikka hän ei ollut itse käynyt armeijaa. Vala-tilaisuudessa isi kutsui minua kovaan ääneen kersantti Babitziniksi. Tietysti siinä vieressä oli silloin joitakin oikeasti isoja armeijapäälliköitä."

Tammikuun viimeisen päivän aamuna 2007 äiti soitti Nikelle armeijaan. Isä oli kuollut yöllä. Hautajaiset olivat kaksi päivää myöhemmin.

"Kun lopetin sen puhelun, sanoin intissä, että nyt lähden lomalle. Lääkäri sanoi, että ole kaksi viikkoa ja soita, jos tarvitset lisää aikaa. Tarvitsin. Mutta sitten menin takaisin ja hoidin intin loppuun."

Isän kuoleman jälkeen elämästä oli vaikea saada otetta. Nikke oli pelannut jalkapalloa tosissaan alle kouluikäisestä, mutta nyt pelaaminen jäi. Hän yritti lukea kirjastossa ammattikorkeakoulun pääsykokeisiin ja lukikin, mutta ei mennyt pääsykokeisiin.

"Kun faija kuoli, laihduin paljon. Ei tullut mitään romahdusta, mutta tuli monta mutkaa."

"Kaverini menivät intin jälkeen joku lääkikseen, joku oikikseen, joku kauppakorkeakouluun. Ne opiskelivat, mutta minusta ei ollut siihen."

"Kun faija kuoli, laihduin paljon. Ei tullut mitään romahdusta, mutta tuli monta mutkaa. Olin vähän hukassa ja pihalla. Harrastukset loppuivat, alkoi biletys ja juhliminen."

Koskaan juhliminen ei lähtenyt ihan pahasti käsistä. Olisi voinut, Nikke sanoo.

Yksi syy siihen, että ei alkanut mennä vielä huonommin, on lapsuuden kiinteällä kaveriporukalla.

"Sain frendeistä tukea. Pojat ovat monesti huonoja puhumaan, mutta koska olemme tunteneet lapsesta asti, vaistoamme, jos jollakin on jotain. Katsomme toistemme perään."

Toinen syy siihen, että Nikke osasi varoa, on kahdeksan vuotta vanhempi isoveli Boris. Hän on itse kertonut käyttäneensä huumeita ensimmäisen kerran 14-vuotiaana.

"Olen broidistani nähnyt, mihin väärät valinnat voivat johtaa. Hän on ollut varoittava esimerkki siitä, mihin en ainakaan halua lähteä."

"Olen broidistani nähnyt, mihin väärät valinnat voivat johtaa. Hän on ollut varoittava esimerkki siitä, mihin en ainakaan halua lähteä. Olen tehnyt tietoisen päätöksen jo kouluaikoina, että valitsen toisen tien."

"Broidi on silti aina broidi. Väleissä olemme olleet aina ja välillä tapaamme. Joskus on käyty yhdessä treenaamassakin ja homma on ollut tosi jees. Mutta hänellä on tullut ylämäkiä ja alamäkiä vuorotellen."

Omille siiville

Isän kuoleman jälkeen vain harvat asiat kiinnostivat. Yksi kiinnostaneista oli korut. Nikke teki töitä Paula Nummelan liikkeessä Helsingin keskustassa, opetteli korjaamaan katkenneita helminauhoja, punomaan nahkarannekkeita ja korjaamaan lukkoja puristuspihdeillä.

"Aloin hahmotella piirtämällä, millaisia koruja itse haluaisin käyttää."

Paperille tuli lyijykynäpiirroksena vahva siipi, kotkan siipi. Ja pienempi, suojeleva enkelin siipi. Korut myivät hyvin.

Paperille tuli lyijykynäpiirroksena vahva siipi, kotkan siipi. Ja pienempi, suojeleva enkelin siipi. Ne tulivat myyntiin hopeakoruina vuonna 2008 ja olivat osa Niken ensimmäistä omaa korumallistoa.

"Siipikoruja myytiin hyvin. Jatkoin korujen suunnittelua ensin miehille, sitten myös naisille."

Suunnittelun ohessa Nikke meni töihin kuntokeskukseen personal traineriksi. Itse hän oli alkanut herätä joka aamu selkä kipeänä.

"Olin junnusta asti liikkunut tosi paljon. Kaikki ne vuodet valmentaja oli jalkapallotreenien lopuksi sanonut, että tehkää kotona venyttelyt ja lihashuollot. Ikinä en tehnyt."

Lapsuuden kotipihassa Helsingin Kruununhaassa.
Lapsuuden kotipihassa Helsingin Kruununhaassa.

Oppirahat maksettu

Kolme vuotta sitten Nikke päätti antaa korubisnekselle kaikkensa. Hän lopetti muut työnsä ja keskittyi korujen suunnitteluun, markkinointiin ja myyntiin.

Se vaati työtä ja rahaa.

"Ostin auton, se oli kaupparatsuni. Lähdin yhtiökumppanini kanssa myymään koruja jälleenmyyjille ja sainkin myytäväksi Tuuria myöten. Mutta totuus valkeni nopeasti."

Haaveissaan Nikke oli miettinyt, että suunnittelu voisi laajentua kelloihin ja vaikka kravatteihin. Jälleenmyyjien kautta niitä voisi myydä suurkaupungeissa ympäri Eurooppaa ja kauempanakin.

Enemmän kuin ostajia oli niitä, jotka kysyivät, onko Nikolai Babitzin Helsinki -korumerkin suunnittelija sukua Kirkalle.

Käytännössä Nikke istui autossa tai seisoi korutiskin takana messuilla ja myyjäisissä. Enemmän kuin ostajia oli niitä, jotka kysyivät, onko Nikolai Babitzin Helsinki -korumerkin suunnittelija sukua Kirkalle.

"Yrittäjyydestä on oppirahat maksettu. Korujen suunnittelu oli kiinnostavaa, mutta kansainväliset brändit ovat vahvoja ja markkinoille on vaikea päästä. Vuodessa ymmärsin, että en elä korubisneksellä."

Sen vuoden aikana autolla Suomea ympäri ajaessa selkä oli tullut entistä kipeämmäksi. Samalla oli vahvistunut toinen, mielessä ollut haave.

Melkein ja ihan parasta

Arkiaamuisin kännykän kello soi 6.15. Illalla tehty smoothie on valmiina jääkaapissa: banaania, taatelia ja kookosmaitoa, marjoja, manteleita, MCT-öljyä ja viherjauhetta.

Kotoa Ullanlinnasta kävelee studiolle kahdeksassa minuutissa.

Ensimmäinen aamutunti alkaa seitsemältä. Asiakkaita Nikke ottaa tunnille kerralla enintään kahdeksan. Hän tuntee jokaisen nimeltä ja tietää, kenellä on vahvat reidet mutta heikompi selkä ja kuka työntää lantiota väärin kyykkäysasennossa.

Aamun ja illan ohjaustuntien välissä on vapaata. Nikke tulee kotiin ja syö aamupalan. Kaurapuuron päällä on marjoja ja siemeniä, paistetun kananmunan päällä lehtikaalia, pinaattia, paprikaa ja avokadoa. Kahvia hän ei juo, vihreää teetä sen sijaan.

Joskus asiakkaat kysyvät, eikö valmentajalla ole paheita ollenkaan.

"Voi kuule, on", Nikke nauraa.

"Arkena moni kaveri käy treenaamassa studiollani, ja silloin olen valmentaja ja auktoriteetti. Mutta kun vapaalla ollaan kavereina bissellä, silloin ollaan kavereina bissellä."

Mutta ei niitä paljon ole. Viikonloppuisin saattaa mennä hampurilainen, ja kerran parissa viikossa jätski. Joskus kotisohvalla syödään sipsejä.

"Osaan minä myös juhlia. Meillä on edelleen iso ja tiivis kaveriporukka. Arkena moni kaveri käy treenaamassa studiollani, ja silloin olen valmentaja ja auktoriteetti. Mutta kun vapaalla ollaan kavereina bissellä, silloin ollaan kavereina bissellä."

Ennen iltatunteja on Niken oman treenin aika tyhjällä studiolla. Ainoa laite koko salissa on soutulaite.

"Toiminnallinen harjoittelu ja kehon painolla harjoittelu - se on koko studioni juttu, mun juttuni. Monesti ihmiset junnaavat kuntosalilla laitteilla samoja liikeratoja, vaikka kroppaa olisi helppo treenata itse paljon monipuolisemmin. Samoja virheitä olen tehnyt itsekin. Se on yksi syy, miksi heräsin aamuisin selkä kipeänä kymmenen vuotta."

Viime syksynä selkään tuli välilevynpullistuma.

"Ihminen on myös kokonaisuus. Kun mietin, mitä kaikkea olen kymmenessä vuodessa käynyt läpi, niin ei ole ihme, että se tuntui jossakin.

Fysioterapeutin avulla olen oppinut monipuolisesta treenaamisesta vielä lisää. Puoli vuotta selkä on ollut kivuton."

Nikke sanoo oman studion perustamisen olleen melkein parasta, mitä kymmenessä vuodessa on tapahtunut. Niin oikea ratkaisu se oli.

Korujen suunnittelu on nyt taka-alalla. Niken koruja myydään edelleen, mutta viimeisimmän malliston suunnittelusta on pian kaksi vuotta.

Annaan tutustuminen on se kaikkein paras kymmenen vuoden aikana tapahtunut asia. Yhdessä he ovat olleet viisi vuotta, kihloissa pian vuoden.

Sen jälkeen Nikke on suunnitellut vain yhden korun: platinasta tehdyn siron sormuksen, jossa on keskellä yksi iso timantti ja sormusta kiertämässä kymmenen pientä.

Sormus oli kihlasormus Annalle. Ja Annaan tutustuminen on se kaikkein paras kymmenen vuoden aikana tapahtunut asia. Yhdessä he ovat olleet viisi vuotta, kihloissa pian vuoden.

"Olen oppinut Annalta aitoutta ja rehellisyyttä. Olen ollut ujo mutta tullut avoimemmaksi. Kun uskaltaa sanoa, miltä tuntuu, yleensä asiat paranevat."

Vaativampi lankku omalla studiolla. ”Yritän pysyä lankussa boksin päällä 30 sekuntia kerralla ja tehdä muutamia sarjoja peräkkäin.
Vaativampi lankku omalla studiolla. ”Yritän pysyä lankussa boksin päällä 30 sekuntia kerralla ja tehdä muutamia sarjoja peräkkäin.

Kunnes taas tavataan

Joskus Nikke kuuntelee isänsä musiikkia, mutta harvoin. Parempi mieli tulee räpistä tai Alicia Keysin tai Michael Jacksonin musiikista.

"Kun faija kuoli, hänen biisiensä kuuleminen oli pitkään liian vaikeaa."

Vuoden alussa isän kuolemasta tuli kuluneeksi kymmenen vuotta. Kirkan elämää ja uraa on kerrattu taas julkisuudessa, ja Helsingin kaupunginteatteri teki Kirka-musikaalin.

"On hienoa, että faijaa kunnioitetaan, mutta asioiden avaaminen aina uudelleen on vaikeaa."

"Mietin pitkään, menenkö katsomaan musikaalin, moni kehui sitä. En mennyt. Päätin suojella itseäni, koska tiedän, että olisin tullut surulliseksi. On hienoa, että faijaa kunnioitetaan, mutta asioiden avaaminen aina uudelleen on vaikeaa."

Nikke arvelee, että kun omat vanhemmat ovat vanhoja, heidän menettämisensä pystyy hyväksymään. Silloin on yleensä myös itse ihmisenä valmiimpi. Parikymppisenä hyväksyminen oli vaikeaa ja oma kasvu kesken.

"Minulla on mennyt faijan kuolemasta toipumiseen kymmenen vuotta. Välillä tuntuu, että en ole ihan toipunut vieläkään."

Joka päivä isä tulee mieleen jostakin. Nykyisin muistoista tulee myös hyvä mieli.

Ruokakaupan nachopusseista Nikke muistaa, miten isä ja hän kävivät 1990-luvun alussa Suomen ensimmäisessä meksikolaisessa ravintolassa ja ottivat vuorokerroilla kanafajitasta ja nacholautasellisia.

Irtokarkkeja ostaessaan hän etsii Rollo-toffeita, isän suosikkeja.

"Ajattelen, että faija on taivaassa ja katselee sieltä elämääni ja joskus me vielä kohdataan."

Lenkillä merenrannassa tulevat mieleen isän keikkaristeilyt ja yhteishytti. Tax free -kaupasta isä antoi ostaa korillisen karkkia. Nikke osti aina lakunauhaa, isä osti aina lakupiippuja.

Edelleen Nikke usein miettii, mitä isä eri asioista ajattelisi. Isän ajatuksilla on yhä väliä.

"Ajattelen, että faija on taivaassa ja katselee sieltä elämääni ja joskus me vielä kohdataan. Jonkun mielestä ajatus voi olla naiivi, mutta minua se auttaa ja lohduttaa."

"Yritän elää niin, että faija olisi minusta ylpeä. Tiedän, että nyt hän olisi."

Juttu on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 10/2017.

Mian mielestä puhelinmyyjän työssä parasta ovat ihmiset. Hän toivottaa heille ”hyvää päivänjatkoa” työpäivänsä aikana yli sata kertaa.

MINÄ KUUNTELEN 4/4. Miljoona suomalaista kokee itsensä yksinäiseksi. Ketkä kuuntelevat heitä, joilla ei ole ketään muuta? Vantaalainen puhelinmyyjä Mia Maurer, 46, myy työkseen lehtiä, mutta samalla hän kuulee monta surullista elämäntarinaa.

"En koskaan tiedä, kuka puhelimeen vastaa ja missä. Yksi on ehkä kesämökkirannassa saunaa lämmittämässä, toinen kotimatkalla riidan jälkeen, itku pistelemässä silmien takana. Nuori tai vanha, jonkun tytär tai äiti tai veli.

Yksikään heistä ei ole vain ääni puhelimessa. Jokaisella heillä on oma elämänsä.

Joku voisi ajatella, että mitä väliä minulle on sillä, kenen kanssa puhun. Kunhan yritän saada lehtitilauksen kaupaksi vaikka puolipakolla ja sanon sitten heipat. Ei se niin mene. Voin tehdä aika paljon myyntipuheen ohessa.

Joidenkin elämässä puhelinmyyjä on ainoa ihminen, joka koskaan soittaa.

Voin kuunnella.

Suomessa on hurja määrä yksinäisiä. Joidenkin elämässä puhelinmyyjä on ainoa ihminen, joka koskaan soittaa. Muun ajan kännykkä on hiljaa. Kukaan ei kaipaa, kotona on äänetöntä ja tyhjää.

Silloin ihmisellä on tarve puhua. Olen saanut kuulla tuntemattomien ihmisten avioeroista, puolison kuolemasta, sairauksista ja työttömyydestä. Kaikista niistä isoista asioista, jotka vievät meiltä yhtäkkiä maton jalkojen alta.

"Voin antaa heille ne muutamat minuutit"

"En näe ihmisen ilmeitä ja eleitä, kun hän kertoo elämästään. Ulkonäön voin vain arvailla. Mutta siinä hetkessä olemme hetken jotenkin tuttuja, saman asian äärellä.

En voi suoranaisesti muuttaa kenenkään hankalaa tilannetta, mutta minulla on annettavana ne muutamat käytössäni olevat minuutit.

Lähden helposti mukaan tilanteisiin: Ai kauheeta! Voi että! Miten nyt noin! Jonkun kanssa voisin jutella tunteja.

Kun puhelun päättyessä huomaan, että toista ihmistä jotenkin helpotti purkautua, niin jäähän siitä ihan pirun hyvä mieli. Ehkä hän uskaltaa taas ajatella, että kyllä tämä tästä.

Tykkään ihmisistä ja olen vähän tällainen heittäytyjätyyppi, että lähden helposti mukaan tilanteisiin: Ai kauheeta! Voi että! Miten nyt noin! Jonkun kanssa voisin jutella tunteja.

Samalla tiedän, ettei minua ole palkattu psykologiksi vaan lehtiä myymään. Täytyy tasapainotella. Ajattelen, että voin tuoda jonkun elämään pientä iloa, mutta samalla tienata elantoni, niin kuin jokaisen täytyy tienata."

"Joidenkin puheluiden jälkeen pyyhin kyyneleen"

"Suurin osa keskusteluista on hyviä. Lehti joko tilataan tai ei, ja sitten siirryn eteenpäin. Joidenkin puheluiden jälkeen joudun hengittämään vähän syvempään ja ehkä pyyhkimään kyyneleen. Ne ovat usein keskusteluja vanhempien naisten kanssa.

Naiset ovat olleet ikänsä hyviä äitejä ja vaimoja, uhrautuneet ja höösänneet muita, leiponeet pullat ja kolunneet koulun vanhempainillat. Sitten he ovat käyneet tarpeettomiksi. Lapset kasvoivat, puolisot kuolivat, kukaan ei enää välitä.

Olen ymmärtänyt, että me naiset olemme usein liian kilttejä. Siitä roolista ei ole helppo päästä eroon. Jos vanhoilla päivillään paneekin stopin passaamiselle ja vaatii jotain itselleen, omaiset loukkaantuvat.

Haluaisin halata jokaista liian kilttiä naista ja sanoa, että kyllä minä kuuntelen, mutta muista itsekin olla topakkana."

Juttu on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 16/2017.

”Jos kaikki kohtelisivat toisiaan normaalisti ja mukavasti, maailma olisi paljon parempi paikka. Mitä hyödyttää, jos ihmisiä arvostelee? Myös omaa elämäänsä pitäisi arvostaa. Kun kuulen asiakkaiden vaikeista kokemuksista, muistan aina, että minulla on hyvä työ ja ihana tytär, olen terve ja suhtkoht järjissäni. Se riittää onneen. Ei kaikkea tarvitse aina olla enemmän ja paremmin.”