Isä pahoinpiteli Kimmo Ohtosta lapsena: "Äiti pyysi anteeksi sitä, että lapsuuteni oli helvetti"

Jos laitan kengät jalkaan, isä herää. Menen metsään paljain jaloin. On yö. Jätän oven raolleen, ettei se loksahda. Kuljen kuusten luo ja katson taakseni. Ikkunoissa ei pala valo.

Päivällä olen kantanut hirsiä ja harkkoja isän apuna. Kesämökin rakentaminen on kesken. 

Kun urakka on valmis, saat mennä uimaan, isä lupasi.

Vasta iltapäivällä olin liian hidas, tai ehkä häsläsin. Isä löi nyrkillä olkapäähän.

Äiti tiskasi rannassa kattilaa, jossa oli keittänyt uusia perunoita.

Metsässä kävelen kauas. Poimin kourallisen mustikoita. Minulla on siniset sormet, kun menen kuusen alle nukkumaan.

Olen hyvä tekemään petejä metsään, kerään sammalta alleni.

En pelkää. Olen näkymätön.

Aamulla herään siihen, että palelee. Kävelen takaisin.

Äiti ja isä juovat kuistilla kahvia. Routa ajoi porsaan kotiin, isä sanoo. Enempää ei puhuta. Vasta seuraavana päivänä isä rankaisee minua kepillä.

Tämän Kimmo Ohtonen muistaa kesästä 1990. Hän oli silloin yhdeksänvuotias.

Se toinen lapsuusmuisto

Näinkin lapsuuden voi muistaa:

On punainen paritalo Keravalla, takapihalla lintulauta, vanhemmilla vesisänky, lapsilla yhteinen huone. Viikonloppuisin käydään isovanhemmilla syömässä karjalanpaistia. Koulun jälkeen juodaan kylmää kaakaota.

Isä on pätevä ja arvostettu insinööri. Sellainen jämpti mies, joka tekee mitä lupaa, sanovat ihmiset.

Äiti on sosiaalityöntekijä. Aina pienen ihmisen puolella, sanovat asiakkaat.

Kimmo pelaa jalkapalloa, treenit ovat viisi kertaa viikossa. Isoveli on kaksi vuotta vanhempi.

Kimmon sängyn yläpuolella seinällä on supersankari Hulkin juliste.

12-vuotias Kimmo alkaa vain joskus itkeä kesken matematiikantunnin. Muuten ollaan kuten naapuritkin eikä tehdä olemisesta numeroa.

"Todellisuudessa isä oli julman väkivaltainen henkisesti ja fyysisesti monta kertaa viikossa. Vuodesta toiseen ja alusta alkaen", Kimmo sanoo.

Olet hirveä paska, säheltäjä, sinusta ei koskaan tule mitään.

Jalka vain vähän kipeä

Ensimmäisessä lapsuusmuistossa Kimmo on niin pieni, että osaa vasta istua. Isä retuuttaa äitiä. Sitten hän kävelee Kimmoa kohti. Pelottaa. Äiti ei uskalla sanoa isälle vastaan, mutta yrittää lohduttaa Kimmoa katseellaan. Silmät sanovat, että yritä kestää, olet rakas.

Mikä tahansa saattaa suututtaa isän.

Jos maitotölkki jää tiskipöydälle, isä jahtaa Kimmon kylpyhuoneeseen.

Jos ovi on lukossa, isä irrottaa sen saranoiltaan.

Olet hirveä paska, säheltäjä, sinusta ei koskaan tule mitään, isä huutaa. Sitten hän lyö.

Tosipaikan tullen metsässä voisi ehkä elää erakkona.

Kun Kimmo ei voi jalkapallotreeneissä heittäytyä pallon perään, kuten maalivahdin kuuluu, hän sanoo: mulla on vain vähän jalka kipeä.

"Lapset suojelevat vanhempiaan viimeiseen saakka."

Kesämökin metsä oli Keski-Suomessa, mutta Keravallakin oli metsä. Yhden kiven alle Kimmo piilottaa pussukan: linkkuveitsi, tulitikkuja, onkivehkeet. Tosipaikan tullen metsässä voisi ehkä elää erakkona.

Siihen saakka metsään voi mennä hetkeksi turvaan, kiivetä puuhun ja kuvitella olevansa karhu.

"Jokainen lapsi tarvitsee lähelleen ainakin yhden turvallisen aikuisen", Kimmo sanoo.

Ei äitiä sittenkään voi auttaa

Lähikirjastossa on metreittäin kirjoja. Jostain, ehkä palautuskärrystä sattumalta, löytyy Ben Furmanin Ei koskaan liian myöhäistä saada onnellinen lapsuus.

Jouluaattoyönä viisitoistavuotias Kimmo lukee sen kokonaan.

"Se oli taas niitä jouluja, jolloin parketti täyttyi särkyneistä lasinsirpaleista. Kun kirja oli lopussa, oivalsin, että muillakin voi olla samanlaista kuin meillä. Että ehkä vika ei ole minussa, ainakaan pelkästään."

Joulukuusessa on valot, kinkku folion alla jääkaapissa, ajatus jatkuu: jos lakaisen kaiken maton alle, muutun samanlaiseksi kuin isä. 

On parempi mennä väliin kuin katsoa, miten äidin toinen silmä on musta.

Kun isän raivokohtaus on laantunut, siitä ei keskustella. Kun Kimmo joskus uskaltaa kysyä äidiltä, miksei tämä ota lapsia ja lähde, äiti sanoo ettei pysty.

Ystäviä tai ensimmäistä tyttöystävää Kimmo ei kehtaa pyytää kotiin. Miten heille voisi kertoa? Isoveli asuu jo tyttöystävänsä vanhempien luona.

Kimmokin haluaisi lähteä. Mutta silloin äiti jäisi yksin ja kaikki isän viha osuisi äitiin. On parempi mennä väliin kuin katsoa, miten äidin toinen silmä on musta, miten äiti itkee.

Kimmo lähtee vasta 21-vuotiaana. Englanti on tarpeeksi kaukana kotoa.

Ei äitiä voi auttaa.

Manchesterissa voi puhua, viimeinkin

Manchesterissa ei ole oikeaa metsää, mutta ehkä uudet ystävät muodostavat metsän, turvalliset puut, joihin nojata. 

Uusi koti on vanhassa puuvillatehtaassa, eikä siellä tarvitse olla yksin. Dominic asuu naapurihuoneessa ja Tom kulman takana. Kimmon yöpöydällä on korvatulpat ja Salman Rushdien Saatanalliset säkeet.

Päivät ovat pitkiä. Yliopistolla opetetaan kaikki mahdollinen dokumenttielokuvien tekemisestä. Ystävien kanssa tehdään töitä samassa televisioyhtiössä ja sunnuntaina ruokaa.

Ja keskustellaan.

"Kaikki vuodet Suomessa olin salaillut kotiolojani, uudessa ympäristössä olin yhtäkkiä valmis puhumaan. Kerroin tarinani. Se oli valtava helpotus."

On minun syyni, että lapsuutesi oli helvetti.

Kertominen ei enää hävetä Kimmoa. Kaikki on muuttunut.

Lomalla vanhempien luona mikään ei ole muuttunut.

Aikuinen iltahetki lapsuuskodissa: Kimmo on antanut äidille tuliaiseksi englantilaista toffeeta, istutaan keittiössä ja puhutaan kirjoista. Isä tulee huoneeseen, kurkistaa kaappiin, paiskaa oven, menee, tulee, alkaa huutaa äidille tiskaamattomista tiskeistä. Äiti lepyttelee isää.

Tämän kuvion olen nähnyt, Kimmo ajattelee ja palaa Manchesteriin.

Sinun puolestasi suren, äiti.

Kerran viikossa äiti lähettää kirjeen postissa. Kimmo kulta, hän aloittää kirjeensä. Sitten hän kertoo, mitä mieltä oli Saatanallisista säkeistä. Kun molemmat ovat lukeneet kaikki 558 sivua, he siirtyvät seuraavaan kirjaan ja keskustelevat siitä.

Äiti kirjoittaa tämänkin: Anteeksi. On minun syyni, että lapsuutesi oli helvetti. En vain osannut olla ilman isääsi. En tiedä, miksi.

Kimmo vastaa: Ei sinun tarvitse selittää. Pärjään kyllä. Sinun puolestasi suren, äiti. Olisit ansainnut ihmisen, joka kunnioittaa ja rakastaa sinua.

Yhtenä sateisena iltana kirjeen sijaan tulee puhelu. Äidin toinen rinta on jouduttu poistamaan. Pian selviää, että syöpä on levinnyt toiseenkin rintaan.

Lähes neljä vuotta myöhemmin Kimmo pitää sairaalassa äitiä kädestä viimeistä kertaa.

Voiko äitiä surra näin paljon?

Suomessa kuusien väri on sellainen vihreä, jota ei voi kuvailla muille kuin toisille suomalaisille. Silloin riittää, kun sanoo, että kuusenvihreä.

Kimmo aloittaa terapian äidin kuoleman jälkeen ja jatkaa sitä palattuaan Suomeen 28-vuotiaana. Hänestä on tullut luontotoimittaja ja -valokuvaaja, mutta työpäivän jälkeen metsässä hän ei ajattele kuvakulmia vaan äitiä.

On kamala ikävä. Ei ole oikeastaan mitään, mikä jäi sanomatta, mutta olisi valtavasti sanottavaa.

"Ystävät ojensivat haarukan ja muistuttivat, etten ole koskaan yksin."

Pari vuotta aikaisemmin äiti kävi Kimmon luona Englannissa ja Kimmo vei äidin Sydämen asialla -televisiosarjan kuvauspaikalle. Se oli äidin suosikkiohjelma.

Nyt äitiä ei ole. Ruoka ei maistu.

"Ystävät tulivat Englannista, istuttivat pöydän ääreen, tilasivat pastaa, ojensivat haarukan ja muistuttivat, etten ole koskaan yksin."

Sitten ystävät kuuntelevat. Onko normaalia, että aikuinen mies suree äitiä näin paljon? Mutta ehkä äiti tuntuu niin läheiseltä, koska isä tuntuu niin kaukaiselta?

Vuoden kuluttua laulaa västäräkki

Lapsuus on vaikuttanut kaikkeen. Monet seurustelusuhteet ovat kariutuneet. Kimmo on ollut liian kiltti, arka kertomaan, mitä itse haluaa. Ettei kukaan pahoittaisi mieltään tai suuttuisi.

Kuluu vuosi ennen kuin Kimmo kuulee metsässä västäräkin laulun.

”Siihen saakka ajattelin, että saa tapahtua ihan mitä tahansa, en välitä eikä kiinnosta, kun ei äitiä ole. Maailma meni usvaksi.”

Västäräkki laulaa keväällä. Kimmo huomaa puron ja pajupensaan ja nauraa.

"Elämä oli yhtäkkiä valtavan lähellä taas. Oli mustaa maata, mutta siitä kasvoi uutta. Hassuja taimia, joista ei oikein vielä ottanut selvää, mitä niistä tulee."

"Seuratessani äidin taistelua syöpää vastaan tajusin, miten vimmatusti taistelemme elämämme puolesta."

Kaikki pitää muistaa ja käydä läpi

Saimaan vesi on kylmää, kun Kimmo kauhoo Savonlinnasta Lappeenrantaan. Vene ajaa viereen, ihmiset tahtovat morjenstaa ja kehua.

Vuonna 2012 Kimmo päättää uida 140 kilometriä kerätäkseen rahaa saimaannorppien suojelemiseksi. Matka taittuu 11 päivässä, sitä ennen piti harjoitella oikeaa vapaauintitekniikkaa 13 kuukautta.

Toisinaan, syvässä vedessä uidessaan, Kimmo käy mielessään läpi tuttuja elokuvia alusta loppuun. Toisinaan hän muistelee äidin lisäksi isää.

"En usko isän tietoisesti ajatelleen, että murskaanpa lasteni itsetunnon ja identiteetin. Hän taisteli omia demoneitaan vastaan ja hävisi. Minusta ei tule samanlaista miestä."

On tarvittu monta vuotta, että Kimmo voi ajatella näin. Terapeutti on muistuttanut: Sinun pitää tehdä töitä itsesi vuoksi samalla tavalla kuin ihmiset tekevät töitä uransa hyväksi tai taloa rakentaessaan. Enemmän vain.

"Kun on käynyt läpi kipeän lapsuuden, ei pidä aikuisena mitään itsestään selvänä."

Kaikki on pitänyt muistaa ja kaikki käydä läpi. Vasta sitten on voinut huomata hyvän.

Ystävät, jotka laittavat viestin: Olemme täällä kiinalaisessa ravintolassa Lontoossa ja toivomme, että olisit tuossa vastapäätä.

Toiset ystävät, jotka kaatavat illalla Helsingissä viinilasillisen olohuoneessaan.

Työn, joka kuljettaa Keniaan, Huippuvuorille ja Intiaan.

Veljen, joka on ollut rakas ja hiljaisen viisas lapsuudesta lähtien.

"Elämä on alkanut tuntua lahjalta, vaikka se onkin vähän klisee. Kun on käynyt läpi kipeän lapsuuden, ei pidä aikuisena mitään itsestään selvänä", Kimmo sanoo. 

"Välillä on surullinen olo, kun joku muisto tulee mieleen. Se pitää kohdata. Sitten se ei palaa kolkuttelemaan."

Hymypatsas pirstaleina

Paperi kuoreen, osoite päälle. Kimmo kirjoittaa isälleen kirjeen: On parempi, ettemme enää ole tekemisissä, vaan keskitymme omaan elämäämme.

Satunnaiset tapaamiset eivät ole sujuneet hyvin.

Isä vastaä: Selvä juttu, tehdään näin. Jos tulee käytännön asioita, selvitetään ne sähköpostilla.

Hetken tuntuu tyhjältä. Siitä on nyt kaksi vuotta.

"Ainakin yritin. En toivo isälle mitään pahaa. Onneksi kenenkään kanssa ei ole pakko olla yhteydessä vain sen takia, että hän on sukua."

Ihan kuin meillä 20 vuotta sitten. Ihan kuin meillä nyt.

Isän sijaan Kimmo on yhteydessä muihin. Kun hän kertoo osan tarinastaan karhuaiheisessa valokuvakirjassaan, sähköposti täyttyy viesteistä: Ihan kuin meillä 20 vuotta sitten. Ihan kuin meillä nyt. Kiitos, että kerroit, minä en uskalla kertoa.

Viestit ovat pitkiä.

Kimmo yrittää vastata jokaiselle. Alma-koira painaa leuan tassuihin, kun hän naputtelee vastauksia. Kello on melkein puoli kaksi yöllä, pitäisi löytää oikeat sanat.

"Suuri osa perheväkivallasta tapahtuu niin sanotuissa hyvissä perheissä, muilta piilossa. Kaikki hakkaaminen ei liity alkoholiin, työttömyyteen ja muuhun huono-osaisuuteen."

Perheissä huudetaan myös pianon päälle asetettujen hymypoikapatsaiden vieressä. Joskus ne napataan käteen ja heitetään palasiksi lattialle.

Kun Kimmon lapsuuskaverit saavat kuulla, millainen hänen lapsuutensa oikeasti oli, he hämmästyvät: Sinähän olit aina niin iloinen. Teillähän oli aina niin siistiä.

Metsässä Kimmo oppi, että menneisyydelle pitää antaa rauha. On aika päästää lähelle, on aika päästää irti.

Karhu ja hengitys, lapsuuden metsä

Tämän Kimmo Ohtonen muistaa viime kesästä. Hän oli silloin 35-vuotias.

Menen metsään saappaat jalassa. On yö. Metsä on vanha korpimetsä Kainuussa, maassa tupasvillamättäitä, suuria mäntyjä taivasta kohti.

Astun sisään kuvauskojuun. Tällaisia maastoon sulautuvia piilopaikkoja ihmiset voivat vuokrata vuorokaudeksi tai pariksi. Matalassa rakennuksessa ei mahdu seisomaan, sisällä on sänky ja pöytä. Ovi pitää lukita.

Asetan kameran käyttövalmiiksi ja suuntaan linssiin ikkunasta. Odotan.

Vihdoin jokin vilahtaa sadan metrin päässä.

Kun menee metsään, kuulee ajatuksensa. Missään muualla en voi hengittää yhtä syvään. 

Karhu saapuu. Se painaa ainakin 300 kiloa. Jos en olisi turvassa kojussa, yksi hyppäys riittäisi.

En halua häiritä. Otan vain kuvia. Kuulen, kuinka karhu hengittää.

En pelkää. 

Aikaisemmin menin metsään isää piiloon, nyt piiloudun vain karhulta.

Metsä riisuu roolit ja lohduttaa. Kun menee metsään, kuulee ajatuksensa. Missään muualla ei voi hengittää yhtä syvään. 

Huomenna pakkaan kameran ja saappaat ja palaan kotiin. Ensimmäiseksi halaan avovaimoa. Hän ymmärtää katseesta kaiken. Viemme koiran pitkälle lenkille. 

Ennen nukahtamista ajattelen lapsuuden metsää Hollolassa.

Kun pari vuotta sitten kävin siellä, huomasin, ettei metsä ollutkaan suuri. Vierekkäin oli viisi kuusta, ei enempää. Ehkä muistin väärin, kun kuvittelin löytäväni tiheän kuusikon. Tai sitten olin vain kasvanut aikuiseksi.

Artikkeli on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 10/2016.

Kimmo Ohtosen valokuvakirja Karhu – Voimaeläin (Docendo 2016) kertoo hänen elämästään ja kohtaamisista karhujen kanssa.