KK pyysi fiksuja suomalaisia kertomaan päättyvästä ja alkavasta vuodesta. Tänään lauseita täydentää näyttelijä Jenni Kokander.
Suomi vuonna 2015... oli vaikeiden ja raskaiden haasteiden edessä. Tällaisina aikoina naurun ja huumorin merkitystä ei saa unohtaa. Haluaisin saada ihmiset rentoutumaan ja nauramaan. En usko lokerointeihin, siihen, että joillekin asioille saa nauraa mutta toisille ei. Niin kauan kuin voimme vitsailla ja nähdä asioiden hassut puolet, meillä on toivoa.
Isäni sanoi aikoinaan osuvasti, että tämän päivän ikävä asia, kuten sairaus tai parkkisakko, on seuraavan päivän hyvä tarina. Sen ajatuksen allekirjoitan täysin.
Minun vuodessani parasta oli... hyvä työtilanne. Viime vuoden Putousta jännitin ja hermoilin. Tällä kertaa olen jo uskaltanut luottaa siihen, että pärjään. Uskallan olla oma itseni, ja ihmiset tykkäävät silti.
Minun vuodessani pahinta oli... julkisen keskustelun jyrkkyys ja mustavalkoisuus. Se surettaa minua. Vastapuolta ei vaivauduta kuuntelemaan, vaan ihmiset puhuvat toistensa päälle. Loukkaannutaan herkästi, puretaan ulos pahaa oloa, juututaan härkäpäisesti omiin poteroihin. Tällainen keskustelukulttuuri ei vie asioita eteenpäin.
Vaikeina aikoina naurua ei saa unohtaa.
Maailma vuonna 2015... oli talousvaikeuksia, turvattomuutta, terrorismia, osattomuutta. Vastakkainasettelua ja ääripäitä.
Vuonna 2016 lupaan... yrittää muistaa olla itselleni armollinen. Jo se, että yrittää parhaansa, on paljon.
Ensi vuodelta toivon... kehittymistä hiukan joka päivä, aina vähän enemmän yrittämistä. Tulevana vuonna toivoisin myös saavani tehdä lisää itselleni merkityksellisiä töitä.
Suomelle toivoisin... valonpilkahduksia, toivoa ja iloa. Mustavalkoisuus ei auta ketään. Harras toiveeni on, ettemme velloisi vaikeuksissa emmekä huutaisi toistemme ohi. Uskon, että viha tuottaa vihaa, rakkaus lisää rakkautta.
