Juska Salminen, 46, hyppäsi kokemattomana kiertämään bändin kanssa Euroopan lavoja. Suosio tuntui ihmeelliseltä. ”HIMistä lähdettyäni olin masentunut vuoden. Kun masennus viimein väistyi, sairastuin maniaan.”
”Masennuin ensimmäisen kerran armeijassa, jonne menin suoraan lukion jälkeen. Siihen saakka elämäni oli ollut enimmäkseen helppoa ja hattaramaista. Asuimme Kouvolassa, ja opettajavanhempani olivat kannustavia ja pitivät hyvää huolta minusta ja isoveljestäni Villestä.
Tykkäsin käydä koulua, soitin pianoa, olin elokuvakerhossa ja pelasin jalkapalloa. Ala-asteella kuuntelin Twisted Sisteriä, KISSiä ja Michael Jacksonia ja yläasteella salaa New Kids On The Blockia. Grungemusiikki meni kuitenkin kaiken ohi. Lauloin bändissä, mutta en erityisesti haaveillut muusikon urasta, vaan halusin tulla Matti Nykäseksi. Lukiossa olin se kaveri, joka meni ensimmäisenä moikkaamaan uusia vaihto-oppilaita.
Mutta armeijassa jokin minussa muuttui. Yhtäkkiä mikään ei sujunutkaan. Kun vuoroni komppanian valvonnassa alkoi lähestyä, iski paniikki. Sen jälkeen hirveä olo vain jatkui, ja parin viikon päästä keskeytin armeijan.
En tiennyt, että olin masentunut ennen kuin sain psykiatrisen sairaanhoitajan luona käteeni lehtisen, jossa luki depressio. Silloin tilanteen raamit alkoivat hahmottua ja tajusin, että tästä voi ehkä joskus toipua. Niin kävikin. Masennuksesta tuli kuitenkin elämääni toistuva piina.
Luovuin keikoista, faneista ja rahasta
Kun sain HIMin levyn ensimmäistä kertaa käteeni, ajattelin, että se on siisteintä musiikkia ikinä – ja mietin, mikä ihmeellinen tyyppi tämä Ville Valo oikein on. Olen pohtinut, että ehkä bändin musiikissa oli jotain sellaista, joka paitsi kaatoi satojatuhansia teinityttöjä myös täytti kaltaiseni masentuneen ihmisen sielua.
Aloin käydä HIMin keikoilla, ujuttauduin jatkoille ja tutustuin bändin tyyppeihin. En vieläkään käsitä, miten se oli mahdollista, mutta eräänä päivänä vuonna 1998 minua pyydettiin HIMin kosketinsoittajaksi. Eihän siinä ollut mitään järkeä, että pääsin parikymppisenä vähäisellä kokemuksella soittajaksi lembibändiini, jonka musiikki oli vaikuttanut elämääni enemmän kuin yksikään Metallica.
”Keikan jälkeinen tunne oli kuin huumetta, jota halusin saada lisää.”
Hyppäsin suoraan isoille lavoille: ensimmäisen HIM-konserttini soitin Berliinissä. Se jännitti hirvittävästi, mutta kun selvisin biisien haastavimmistakin kohdista hyvin, olin euforiassa. Keikan jälkeen pari mimmiä tuli pyytämään nimmareita. Mietin, mitä täällä tapahtuu, ihan kuin olisin joku rokkistara. Se keikan jälkeinen tunne oli kuin huumetta, jota halusin saada lisää.
/kodinkuvalehti.fi/s3fs-public/wysiwyg_images/juska2.jpg?itok=f_s8jVo8)
Seuraavat kaksi vuotta kiersimme HIMin kanssa pitkin Eurooppaa ja teimme jättimenestyslevyn Razorblade Romance. Parhaimmillaan vedimme Join Me’tä ja muita hittejämme kymmenille tuhansille ihmisille jättimäisillä festareilla, joissa jengi osasi biisimme ulkoa. Istuimme keikkabussissa, treenasimme, soitimme keikan ja juhlimme, ja seuraavana päivänä sama uudelleen.
Elin koko ajan sataakahtakymppiä. Muut bändin jäsenet olivat olleet HIMissä paljon minua kauemmin, ja jouduin jatkuvasti pinnistelemään pysyäkseni soittajana samalla tasolla heidän kanssaan. Venytin itseäni äärirajoille tauotta, kunnes en enää pystynyt.
”23-vuotiaana ajattelin, etten enää ikinä olisi onnellinen.”
Tuhkimotarinani tuli päätökseensä uudenvuodenaattona vuonna 2000, jolloin soitin Tavastialla viimeisen keikkani HIMissä. Päätös lähteä bändistä oli ensisijaisesti omani, ja se oli tuntunut aluksi suurelta helpotukselta. Silti romahdus iski kovaa sen jälkeen, kun arki koitti. Olin luopunut kaikesta: keikoista, faneista ja rahasta. Sinä hetkenä 23-vuotiaana ajattelin, etten enää ikinä olisi onnellinen.
Olin masentunut vuoden. Kun masennus viimein väistyi, sairastuin täysin yllättäen maniaan. Mania oli oikeastaan jopa masennustakin hirveämpi: ensin menetin täysin harkintakykyni ja sen jälkeen jouduin kohtaamaan suunnattoman häpeän, kun tajusin, mitä järjettömyyksiä olin tehnyt. Ajauduin psykoosiin ja lopulta sairaalahoitoon. Minulla todettiin kaksisuuntainen mielialahäiriö.
Mania tasaantui, mutta seuraavat kuusi vuotta elämääni hallitsivat toistuvat mielenterveyden haasteet, alkoholi ja työttömyys. Käänne parempaan tapahtui, kun lopulta sain töitä ja pääsin opiskelemaan, ensin media-alaa ja myöhemmin nuorisotyötä.”
Miten Juska tapasi vaimonsa Evin? Miltä Juskasta tuntui, kun he kävivät Evin kanssa läpi lapsettomuushoitoja ja toivoivat lasta seitsemän vuotta? Entä mitä hän ajatteli silloin, kun heiltä evättiin adoptio Juskan mielenterveysongelmien takia? Miten Juska voi nykyään? Miten hänestä tuli lopulta isä, ja millaista isyys on ollut pitkän odotuksen jälkeen? Lue Juskan koko tarina Kodin Kuvalehdestä 6/24. Tilaajana voit lukea haastattelun myös täältä. Jos et vielä ole tilaaja, kokeile Digilehdet.fi-palvelua.
