”Olen surrut hiuksiani elämäni joka ikinen päivä. Monta kertaa päivässä!” sanoo Helena Ruotsala, 68.
”Hiukset ovat niin ohuet, että päänahka paistaa läpi, ihan onnettomat. Vaikka puoli tuntia kasaisi kaljun peittävää kampausta, yksi tuulenpuuska riittää. Se vaivannäkö oli sitten siinä.
Kun olin kotirouva, laitoin papiljotit joka päivä. En suostunut viemään edes roskia, ellei tukka ollut laitettu. Työelämässä ollessani en käyttänyt kertaakaan pipoa, etteivät vähäisetkin hiukset lässähtäisi. Palelin mieluummin.
Peruukkien sovittelu oli samalla sielunhoitoa.
Hankin peruukin kymmenisen vuotta sitten. Kolme siskoani kannusti siihen. Heillä on aina ollut paksut tukat.
Peruukkiliikkeen Raila ei yhtään väsynyt, vaikka juoksutin häntä. Peruukkien sovittelu oli samalla sielunhoitoa.
Nyt minulla on kaksi peruukkia. Yksi on arkeen ja toinen hienosteluun. Peruukki päässäni näytän siltä kuin olen aina halunnut näyttää.
Teini-ikäinen lapsenlapseni sanoi, että älä käytä peruukkia, ihmisen pitää olla luonnollinen.
Tällainen rohkeus minusta löytyi vasta eläkkeelle jäämisen jälkeen.
Hän ei vielä ymmärrä, että myös mummo on joskus epävarma ja turhamainen, kaikkea samaa kuin nuorempanakin.
Mies taas vaatii usein, että laitan peruukin päähäni, kun olen lähdössä ulos. Tietysti, kun olen kauniimpi sen kanssa. Puen peruukin kuitenkin vain, jos itse tahdon. Voin olla pukemattakin.
Tällainen rohkeus minusta löytyi vasta eläkkeelle jäämisen jälkeen. Kun ikääntyy, ei enää ole niin nirso itsensä kanssa. Tänä vuonna ostin itselleni talvipipon viidenkymmenen vuoden tauon jälkeen.”
