Kapellimestari Hannu Lintu: "Koirani lukee ajatuksiani"

Vuosi 1999. Viisi minuuttia konsertin alkuun. Kädet tärisevät.

Konsertin solisti, venäläisviulisti Vadim Repin, tuijottaa vieressään vapisevaa Hannu Lintua ja kysyy ihmeissään:

"Don't you love this? Etkö rakasta tätä?"

Hannu ei ole koskaan tullut ajatelleeksi asiaa niin.

Ehkä esiintymispelko olikin mitätön tunne, johon ei kannattanut kiinnittää huomiota. Ehkä kannattikin keskittyä rakkauteen.

Sillä musiikkia Hannu rakasti. Siksi hän astui orkesterin eteen vaikka vapisten.

Miksi ihmeessä hermoilla asiaa, jota rakasti eniten maailmassa?

Kapellimestariksi hän oli halunnut lapsesta asti. Miksi ihmeessä hermoilla asiaa, jota rakasti eniten maailmassa?

Oivallus jäi alitajuntaan, mutta tärinä jatkui.

Lintu ja koira

Joka aamu seitsemältä RSO:n ylikapellimestari Hannu Lintu, 49, ja Shurik lähtevät lenkille.

Iltalenkillä Hannun mielessä soi partituuri.

"Shurik saa päättää reitin. Minä kävelen perässä", Hannu sanoo.

"Ennen lenkkiä häntä pitää kyllä rapsuttaa. Hän on aamuisin kauhean emotionaalinen."

Hannulle Shurik ei ole se vaan hän.

Hän on entinen kulkukoira Pietarista ja hänen korvastaan puuttuu pala.

Shurik ei välitä musiikista, paitsi Wagnerista ja Chisusta. Niitä kuullessaan se piiloutuu flyygelin alle.

Kaksi vuotta sitten Hannu ja hänen avopuolisonsa Pekka Mattila näkivät kuvan Elämä koirille ry:n nettisivuilla ja totesivat: Onpa kauhean näköinen koira, tämä me otetaan.

Nyt Shurik asuu Helsingin Bulevardilla ja seuraa Hannua kuin varjo.

Hannu merkitsee Shurikin ulkoilutusvuorot Excel-taulukkoon.

Sunnuntaisin Hannu ja Pekka merkitsevät Shurikin omaan Excel-taulukkoon, kumpi hoitaa viikon ulkoilutusvuorot. Jotta Shurik ei joutuisi olemaan yksin,

Hannu ottaa sen usein mukaansa työpaikalleen Musiikkitalolle.

"Intendentti sitten pissittää."

Shurik kuuntelee haastattelua lattialla isäntänsä jaloissa. Yhtäkkiä se vetää itsensä kippuraan.

"Voi sua. Paleletko sä?"

Kun katselee Lintua ja koiraa, näkee pelkkää pehmeyttä.

On vaikea uskoa, että tämä mies on tunnettu kovuudestaan.

Treeneissä voi räjähtää

Ironinen virne.

Uran alussa siitä tuli Hannu Linnun tavaramerkki. Virnettä pidettiin ylimielisenä, pelottavanakin.

Jos joku ei pidä minusta, ärsytän lisää. Nautin siitä.

"Minulla on aina ollut kyky ärsyttää. Jos huomaan, että joku ei pidä minusta, ärsytän lisää. Nautin siitä", Hannu sanoo ja virnistää.

"Minua joko rakastetaan tai vihataan. Kestän molemmat vaihtoehdot", Hannu sanoo.

Nuori kapellimestari, jonka hymy oli itsevarma mutta kädet epävarmat, hämmensi alaisiaan. Harjoituksissa hän saattoi räjähdellä.

Tarvittaessa hän räjähtää vieläkin, jos orkesteri on vetelä tai ei keskity.

"Korotan ehkä ääntäni ja sanon vähän pahasti. Saattaa vaikuttaa siltä, että menetän malttini, mutta teen niin tahallani."

Ystävällisyys ei aina toimi.

Miksi?

"Koska ystävällisyys ei aina toimi. Silloin ihmisiä on heräteltävä tiukemmin. Kestän mainiosti sen, jos minulle loukkaannutaan ja toivon suoruutta myös muilta."

Ulkomailla suoruus ei aina toimi. Ruotsia hän ei kestä ollenkaan.

"Ruotsissa kapellimestarin oletetaan olevan vastuussa siitä, että koko orkesteri on hyvällä tuulella. Siellä päreeni palavat aina."

Kapellimestarina Hannulta toivotaan mielipiteitä, ja niitä hän luontevasti täräyttelee. Tietää hän senkin, että jotkut oikeasti pelkäävät häntä.

Pelkääkö hän ketään?

"On ihmisiä, joiden seurassa tunnen oloni hyvin epämukavaksi. Ehkä se on pelkoa."

Vanhemmiten Hannu on oppinut myös nielemään kiukkunsa. Mutta kovin mielellään hän ei niele.

"Läheisiini en terävyyttäni käytä. Heidän puolestaan olen valmis tekemään mitä tahansa."

Unilauluksi Joutsenlampi

Iltaisin ovi piti jättää raolleen. Äiti laittoi olohuoneessa levyn soimaan, ja musiikki kantautui Hannun huoneeseen.

Kymmenvuotiaaksi asti Hannu nukahti Tsaikovskin Joutsenlampeen, Franz Lisztin pianokappaleisiin ja Rahmaninovin konserttoihin.

Lilja-äiti ja Johannes-isä eivät omistaneet paljon, mutta muutama lp-levy heillä oli. Samat kappaleet nukuttivat Hannun vuodesta toiseen. Iltasatuja sängyn reunalla ei luettu.

Perhe asui Raumalla. Äiti työskenteli laboranttina ja valokuvaajana Rauma-Repolassa, isä sähköinsinöörinä.

Isä oli hiljainen mies, Karjalan evakko. Äiti oli raumalaissyntyinen, avoin ja räiskähtelevä luonne. Hannu oli ainut lapsi. Hän halusi olla molemmille vanhemmilleen täydellisen lojaali ja päätti siksi olla suosimatta kummankaan murretta.

Puhuin kotona aina kirjakieltä.

"Niinpä puhuin kotona aina kirjakieltä."

Kavereiden kanssa Hannu vaihtoi kirjakielen Rauman murteeseen. Kavereita oli paljon, vaikka ei hän heitä erityisesti kaivannut. Oli niin mukava olla yksin, koota elektroniikkasarjoja tai lukea Nietzscheä.

Aikuisten seurassa Hannu heittäytyi näsäviisaaksi. Hän ärsyyntyi isojen ihmisten tekopyhyydestä ja laukoi totuuksiaan opettajille sekä kaverien isille ja äideille.

Vanhemmille Hannun teräväkielisyydestä huomauteltiin, mutta nämä antoivat pojan olla.

Isä pelkäsi yhteenottoja, äiti taas oli yhtä särmikäs kuin Hannu.

"Äidiltä perin tulisuuteni. Hänen kanssaan tappelin paljon. Syvällisiä keskusteluja emme käyneet. En edes tiedä, mitä musiikki vanhemmilleni merkitsi."

Viisivuotiaana Hannu alkoi soittaa pianoa. Pian hän soitti myös selloa, lauloi kuorossa ja lintsaili koulusta, jotta pääsisi soittotunneille 90 kilometrin päähän Turkuun.

Kymmenvuotiaana hän pääsi Savonlinnan oopperajuhlille katsomaan Don Carlos -oopperaa. Sitä johti nuori ja laiha kapellimestari nimeltään Leif Segerstam.

Segerstam heilui rillit vinossa. Hannu seurasi häntä herpaantumatta.

"En ollut ihmelapsi. Kasvoin musiikkiin pikkuhiljaa."

"Yhtäkkiä vain huomasin, että musiikki oli ainut asia, mitä saatoin kuvitella tekeväni."

Hätä sormenpäissä

Ensimmäisen vakikiinnityksensä Hannu Lintu sai 27-vuotiaana. Hän aloitti pestinsä Turun kaupunginorkesterin ylikapellimestarina haukkumalla orkesterin levytykset.

"Se orkesteri soitti tosi huonosti", Hannu sanoo yhä.

"Kun näin, että ne muusikot eivät yrittäneet parastaan, minulla keitti yli. Joskus taas menetin malttini harjoituksissa vain siksi, että pelkäsin niin hirvittävästi. Tunsin pitkään oloni epäluontevaksi orkesterin edessä seisoessani."

Niinä vuosina alkoi tärinä. Konsertissa kädet lakkasivat tottelemasta, huiskivat eri suuntaan kuin piti.

Luovuttamista hän ei harkinnut.

"Miksi olisin? Jokainen aloitteleva kapellimestari ymmärtää, että hermoiluvaihe on käytävä läpi."

Hän johtaisi niin paljon konsertteja, tärisisi niin usein ja paljon, että lopulta pelko kuluisi pois.

Niinpä Hannu teki suunnitelman: hän johtaisi niin paljon konsertteja, tärisisi niin usein ja paljon, että lopulta pelko kuluisi pois.

Koko 2000-luvun alun hän paahtoi töitä, jotta tottuisi yleisön katseisiin.

"Totuinkin. Kaikki esiintyvät taiteilijat pelkäävät. Kamalinta on, jos kuvittelee olevansa ainut. Se, joka oppii hallitsemaan pelkonsa parhaiten, menestyy."

Jokin veti Hannua lavalle, mutta yhtä intohimoisesti hän toivoi, että olisi voinut johtaa paperipussi päässä.

Vaikeinta oli sietää jännityksen fyysiset oireet.

"Kun huomasin käsieni tärisevän, jouduin paniikkiin. Sitä en miettinyt, mitä yleisö minusta ajatteli. Minulle on aina ollut yhdentekevää, pidetäänkö minusta vai ei."

Kun kädet kehittyivät teknisesti varmemmiksi, painekin hellitti. Kokonaan hermoilu ei katoa koskaan.

"Mutta enää se ei tuhoa minua vaan inspiroi."

Konsertin ihme

Joka päivä Hannu ja Shurik kävelevät kolme tuntia pitkin Helsingin rantoja. Kahteen vuoteen Hannu ei ole ollut päivääkään sairaana. Myös koira-allergia, höyhenallergia ja astma ovat kadonneet.

"Johtuu ulkoilmasta", hän uskoo.

Kaiken mitä Hannu nykyään tekee, hän tekee yhdessä koiransa kanssa.

Shurikin lempilelu on Huuhkaja.

Hän ei enää edes tunne yksin. Shurik jakaa hänen tunteensakin.

Kun Hannu lukee sohvalla partituuria, hän ajautuu usein sisäisen tunnekuohun valtaan. Shurik aistii sen heti ja alkaa tuijottaa. Hannusta tuntuu, että Shurik kantaa hänen huoliaankin.

Se on hämmentävää, sillä Hannu on aina viihtynyt parhaiten yksin.

"Nyt ajatuksiani osaa lukea koira. Ja tietenkin Pekka. En olisi uskonut."

Kun kysyy, mikä orkesterin johtamisessa on hienointa, Hannu hiljenee hetkeksi miettimään.

Juuri silloin Shurik nostaa päänsä ja urahtaa.

Ehkä sillä on ilmaa vatsassa. Tai sitten se on juuri todistanut vaistoavansa, kun Hannun sisälle nousee lämpimiä tunteita.

Kapellimestarin koroke on salin paras paikka. Johtaessaan Hannu näkee ja kuulee kaiken: muusikoiden ilmeet ja eleet, yleisön haukotukset tai innostuksen. Konsertin ajan hän hallitsee kaikkea ja musiikki hallitsee häntä.

Hannun tehtävä on lyödä orkesterin energia liikkeelle ja pitää se sitten ohjaksissa. Hän on oppinut nauttimaan siitäkin, että seisoo yksin 1600 silmäparin keskipisteenä.

Mutta hienointa on sulautua osaksi muita.

"Yhteenkuuluvaisuuden tunne. Se hetki, kun saa muovailla musiikkia yhdessä muiden kanssa. Se on minusta ihme."

Ensimmäinen riita

Olohuoneen seinää peittää kirjahylly. Puolet siitä on Hannun, puolet Pekan.

"Musiikkia kuuntelen kotona harvoin, mutta ilman kirjoja en voisi elää."

Molemmilla puolilla on samoja kirjoja, esimerkiksi Dostojevskia. Puoliskot erottaa siitä, että Pekka on järjestellyt kirjansa kansien värin mukaan.

Pari tutustui kymmenen vuotta sitten. He sattuivat samalle illalliselle, ja Pekka rupesi haukkumaan juuri näkemäänsä oopperaa. Hän ei tiennyt, että sen oli johtanut Hannu.

"Onneksi olin samaa mieltä. Ihan kamala esitys."

Ensimmäisen riidan he saivat aikaan Verdin Otello-oopperasta. Pekan mielestä se oli naurettava.

"Naurettava? Yksi maailman parhaista oopperoista, joka perustuu yhteen Shakespearen parhaista näytelmistä!" Hannu sanoo ja kiihtyy vieläkin.

Siitä asti Hannu osti Pekalle kostoksi kaiken mahdollisen Otello-kaman, levyt ja dvd:t.

Pekka työskentelee Aalto-yliopiston kauppakorkeakoulussa professorina. Hannun mukaan hän kokkaa erinomaista sorsapataa ja pystyy keskustelemaan terävästi mistä tahansa, kuvataiteesta markkinointiin. Korvakin on tarkka.

"Kun Pekka tulee konsertista, kaikki hänen kommenttinsa osuvat oikeaan."

Pekalta Hannu on oppinut käytöstapoja, kuten ilmauksen "hyvää päivänjatkoa."

Kumppaniltaan Hannu on oppinut kärsivällisyyttä ja käytöstapoja. Ennen Pekkaa hän ei esimerkiksi käyttänyt koskaan ilmauksia "mukavaa päivänjatkoa" tai "oli kiva tavata".

"Nyt hoen niitä koko ajan."

Hannu taas on kannustanut Pekkaa suoruuteen.

"Jos ei pidä esimerkiksi taateleista ja kumppani tunkee taateleita joka ruokalajiin, kannattaa sanoa nyt eikä vuoden päästä. Pieninkin ärsytys kannattaa ilmaista. Muuten suhteesta ei tule mitään."

Kun pari alkoi seurustella, haastatteluissa vihjailtiin, että onnellinen, julkinen parisuhde oli tehnyt Hannusta myös paremman kapellimestarin.
"Kyökkipsykologiaa", Hannu kuittaa.

"En elänyt kaapissa ennenkään, mutta vasta kun aloitin RSO:n ylikapellimestarina, minusta tuli julkisuuden henkilö. Sen jälkeen media kiinnostui parisuhteistanikin."

Sätkynukke alkaa juosta

Ennen Shurikia Hannulla ei ollut tapana katsella ulkona ympärilleen. Hienompaa oli kävellä ajatuksissaan. Nyt hän huomaa lähestyvät polkupyörät, pikkukoirat, tuulen poskillaan.

Koira pakottaa jalkeille silloinkin, kun ahdistaa.

Shurik pakottaa jalkeille silloinkin, kun ahdistaa.

"Konsertin jälkeinen morkkis on aina hirveä. Se muistuttaa krapulaa."

Pahin on aamu. Vaikka konsertti olisi mennyt loistavasti, adrenaliini on haihtunut. Tilalla on tyhjyys.

Silloin Hannu kiertää kotona kehää kuin leijona häkissä.

Oloa helpottaa vain koira, uni, juokseminen tai uusi konsertti. Alkoholi ei auta, vaikka on Hannu nähnyt monen kapellimestarin siihen turvautuvan.

"Riski viinin tissutteluun on ammatissani suuri, varsinkin jos matkustaa. Hotelleissa on hyvin vähän muuta tekemistä kuin juominen tai urheilu."

Siksi Hannu urheilee joka päivä. Tosin on hän ehtinyt juodakin.

Nuorempana Hannu istui usein aamuun asti baarissa keskustelemassa taiteesta. "Enää en rieku. Olen mieluiten kotona."

"Opiskelin Sibelius-Akatemiassa kymmenen vuotta ja kävin joka ilta baarissa. Enää en halua. Mieluummin lähden öisin Shurikin kanssa Kaivopuistoon heittelemään hanskaa."

Kolmikymppisenä Hannu tajusi, että jos aikoo matkustaa työkseen, kannattaa hankkia vatsalihakset. Muuten ei jaksa istua lentokoneessa.

Ja koska konsertteja johdetaan hyppien, tarvitaan keuhkot.

"Nuorena tunsin itseni pitkäksi, hallitsemattomaksi sätkynukeksi. Siksi aloin juosta ja käydä salilla."

Ainut pelko

Lapsena jokainen joulu oli samanlainen. Pöydässä istuivat äiti, isä ja Hannu. Ensin syötiin. Sitten luettiin. Puhuttiin vähän, sukulaisia ei tavattu.
Ne olivat onnellisia jouluja.

Nyt äiti on 85-vuotias ja asuu raumalaisessa hoitokodissa. Hän tunnistaa enää kaksi asiaa, Hannun ja joulun. Siksi Hannu viettää tämänkin aaton äidin kanssa. Joulupäiväksi hän palaa Pekan ja Shurikin luo.

Enää hän pelkää elämässä vain yhtä asiaa: että lakkaisi kehittymästä.

Yritän oppia joka päivä yhden uuden asian.

"Siksi yritän oppia joka päivä yhden uuden asian. Edes pienen."

Viimeksi hän oppi tietyn, uuden käden liikkeen. Kun sen tekee täsmälleen oikein, saa orkesterin soimaan.

Artikkeli on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 24/2016.