Kari Toiviainen ei jäänyt CP-vammansa vangiksi: Sinnikkyyteni palkittiin lopulta

Lastentarhassa tajusin olevani jotenkin erilainen kuin muut.

Kotipihassa olin tottunut leikkimään muiden kanssa sotaleikkejä, mutta tarhassa osa lapsista istui pyörätuolissa, osa oli muuten vain omanlaisiaan. Leikkimme olivat hiljaisia.

Vanhempani laittoivat minut erityislasten päivä­kotiin. He ajattelivat, että pärjäisin siellä parhaiten, vaikka minulla ei ollut älyyn vaikuttavaa kehitysvammaa eikä muutakaan selvää vammaa. Liikkumiseni oli kuitenkin vaikeaa, koska sitä ohjaavia osia aivoissani oli vaurioitunut synnytykseni aikana. Onnuin.

Tavallisessa koulussa minua pidettiinkin erilaisena. Kävelytyylini ja heiveröinen olemukseni olivat joillekin liikaa.

Ylempiluokkalaiset alkoivat rääkätä minua jo ensimmäisellä luokalla. Minua lyötiin ja päätäni hakattiin kiveen, koska en suostunut riisumaan itseäni alasti.

Yritin aina seistä selkä suorana enkä koskaan juossut karkuun. Ajattelin, että anna tulla vain, näin sen pitää ollakin. En vieläkään ymmärrä, mistä moinen ajatus kumpusi.

Keskoskaapin ansiosta jäin henkiin.

ELÄMÄNI ALKOI dramaattisesti. Synnytys käynnistyi kaksi kuukautta liian aikaisin, mikä vielä 1960-luvun lopulla tarkoitti kuolemanvaaraa. Synnytyksessä sydämeni pysähtyi hetkeksi, koska hapensaanti oli vaikeutunut niin kuin keskosilla usein käy.  Saamieni aivovaurioiden vuoksi minulla­ diagnosoitiin CP-vamma.

Olin ensimmäisiä suomalaisvauvoja, jotka laitettiin keskoskaappiin. Sen ansiosta jäin henkiin.

Suren kuitenkin sitä, että en saanut elämäni alkumetreillä olla äitini lähellä. Äitini on minulle edelleen valtavan tärkeä, samoin koko lapsuudenperheeni.

Karin äiti Sinikka (vas.) ja tämän sisko Pirkko saivat lakit 1960-luvulla.

MUISTAN LAPSUUTENI onnellisena aikana. Elin suuressa, rakastavassa joukossa.

Asuimme rintamamiestalossa Jyväskylässä: samaan taloon mahtuivat vanhempieni ja kahden pikkuveljeni lisäksi isovanhempani ja enoni. Viereisessä talossa asui mummoni sisko perheineen. Heitäkin oli kolme sukupolvea, ja olimme paljon tekemisissä.

Minua kasvattivat voimakkaat naiset. Kun äidinäitini Lahja näki minut ensimmäisen kerran, hän totesi, että ei tuosta ole eläjäksi. Niin heiveröinen olin.

Lahja-mummo otti minut kainaloonsa ja selvästi päätti huolehtia minusta muitakin enemmän. Minusta tuli mummon poika.

”Sie oot paras!” mummo sanoi minulle joka päivä.

Hänen rakkauttaan kuvaa myös aika, jonka jouduin viettämään sairaalassa.

Kävelyn korjaamiseksi minulle tehtiin kaksivuotiaana jänteiden pidennys. Sen takia makasin sairaalassa viikkokausia kipsit jaloissani. Mummo tuli joka päivä minua katsomaan. Pyysin, että hän ottaisi ”kengät” pois jaloistani ja ihmettelin, kun mummo itki.

Isoäidin karjalaisuus toi elämäämme väriä. Kun Lahja-mummo ja hänen siskonsa pelasivat korttia ja puhuivat härskejä, minä kuuntelin korvat höröllä. Aistin, että puheet olivat lapselta salattuja juttuja. Samalla ihailin karjalaisten elävää kieltä.

Lopulta pisteen kiusaamiselle panin minä itse. 

ONNEKSI SAIN opettajia, jotka rohkaisivat siinä, mitä osasin ja halusin. Sain siitä valtavasti voimaa. Olin melko lahjakas kielissä ja reaaliaineissa.

Samaan aikaan kaikki opettajat, perheeni ja läheiseni tiesivät, että minua kiusattiin. He myös yrittivät puuttua siihen, mutta kiusaamista ei vain saatu kuriin. Kärsin siitä lähes koko ala-asteen ajan.

Kerran mummoni tuli koululle ja vaati rehtoria kertomaan, keitä kiusaajat ovat. ”Mie lyön niitä”, hän uhosi.

Lopulta pisteen kiusaamiselle panin minä itse. Olin viidennellä luokalla, ja pahin kiusaajani alkoi jälleen kerran hakata. Muistan, kuinka päässäni naksahti. Löin hänen silmänsä mustaksi.

Oman tilan lunastaminen omin voimin oli huumaava kokemus, mutta ei väkivallan­ vuoksi mikään­ hyvä asia.

Vanhemmiten olen alkanut välttää konflikteja, sillä ne ovat minusta epämiellyttäviä. Olen aina ollut herkkä.

NÄYTELMISTÄ KIINNOSTUIN aika erikoisella tavalla. Siihen tarvittiin onnettomuus. 

Meillä oli tapana hyppiä polkupyörällä mäennyppylästä koulukaverini kotipihalla. Kerran hypin yksin, kaaduin, löin pääni ja menetin­ tajuni. Heräsin vasta kotona ja heti kun sain silmäni auki, eno sanoi, että nyt mennään.

Olimme ennen onnettomuutta sopineet, että pääsen ensimmäistä kertaa elämässäni teatteriin.  Lähdimme heti herättyäni, ja pääni oli vielä vähän sekaisin.

Teatterissa valot pimenivät, verhot aukesivat ja minä olin myyty. Teatterin kauneus oli valtava elämys. Siitä alkaen halusin ottaa selvää siitä, mistä teatterissa oikein­ on kyse.

Pian ala-asteen opettajani näki,­ miten janosin esiintymään. Hän toi minulle runoja luettavaksi ja kysyi, voisinko esittää niitä koulun juhlissa. Hänen rohkaisemanaan aloimme kavereiden kanssa tehdä myös näytelmiä.

Tunne siitä, että kukaan ei uhkaa, oli uusi ja ihmeellinen. 

YLÄASTEELLE SIIRTYMINEN muutti paljon elämässäni. Ala-asteella meitä oli ollut vain 11 oppilasta, yläasteelle mahtui 600. Olin yksi massasta, kuka tahansa. Tunne siitä, että kukaan ei uhkaa, oli uusi ja ihmeellinen. Liityin heti­ näytelmäkerhoon.

Intohimoni noteerattiin, ja sain kerhosta joka vuosi stipendin. Vanhemmat lukiolaisetkin hyväksyivät minut.­ Se oli balsamia haavoilleni.

Teatterista tuli toinen elämäni. Olin mukana kaikissa esityksissä, joita yläasteella ja lukiossa tehtiin. Mieleeni ovat jääneet erityisesti munkki Tuckin rooli Robin Hoodissa ja Arto Mellerin Siriuksen vieraat.

Lukion jälkeen hain opiskelemaan näyttelemistä. Järkytykseni oli suuri, kun pääsykokeissa kuulin, etten voisi opiskella alaa sen fyysisyyden vuoksi. Ulkoista erilaisuuttani pidettiin ongelmana.

Se oli kova paikka.

MINUSSA ON KARJALAISTA periksiantamattomuutta, joten en luovuttanut. Pyrin sisään yhä uudestaan, kaikkiaan kymmenenä vuotena. Niinä vuosina kävin myös armeijan, olin varastotöissä ja pysäköinninvalvojana ja illat baarihommissa. Tein myös suoria radio-ohjelmia Radio Jyväskylälle.

Vapaa-ajalla näyttelin ja perustin ystäväni kanssa teatteriryhmän.

Välillä oli vaiheita, jolloin nukuin päivät ja treenasin yöt: kävin juoksulenkeillä ja tein kotona kuntopiiriä. Näin jälkeenpäin katsottuna se meni välillä vähän­ yli.

Noina vuosina jouduin rakentamaan minäkuvani uudelleen.­ Päätin hyväksyä itseni, ja kuten lapsena, ottaa­ vastaan sen, mitä tulee.

Lopulta sitkeyteni palkittiin. Tulin valituksi Helsingin ammattikorkeakouluun teatteri-ilmaisun koulutusohjelmaan ja iloitsin jokaisesta koulupäivästä.

Näyttelijänä ihminen voi olla muuta kuin mihin yhteiskunta on hänet leimannut.

TARRASIN SUMEILEMATTA myös mahdollisuuteen lähteä opiskelijavaihtoon ulkomaille ja suoritin osan opinnoistani Iso-Britanniassa. Se oli opettavaista aikaa: olin muun muassa melko suuressa roolissa näytelmässä Saved (Pelastettu). Roolihenkilöni oli nuori mies, joka yhdessä­ kohtauksessa kertoo, miten hän tappoi lapsen. Siitä eteenpäin olen saanut rankkoja rooleja, jotka ovat olleet­ minusta antoisia.

Kun opinnoissani piti valita erikoistumisala, valitsin vammaiset. Halusin todistaa, että esteettisyys ja fyysinen erilaisuus eivät sulje toisiaan pois. Tiesin myös, että­ erityisryhmien ilmaisutaidon ohjaamiselle oli pula. Valmistuin 33-vuotiaana teatteri-ilmaisun ohjaajaksi.­

Vuosi valmistumiseni jälkeen perustin vammaisille tarkoitetun teatteriryhmän Villiviinin Jyväskylän kansalaisopistoon.

Minusta on tärkeää, että ihminen saa tulla nähdyksi muutenkin kuin jonkin yhden määritelmän kautta. Näyttelijänä ihminen voi olla muutakin kuin sitä, millaiseksi yhteiskunta­ on hänet leimannut. Lavalla saa heijastaa tunteitaan ja olla kaunis tai ruma, hyvä tai paha.

Villiviinin harjoituksissa tunteet räiskyvät. Muistan riitaisan tilanteen, jossa pyysin äänekkäintä ryhmäläistä juttelemaan. Hän kysyi minulta, tiedänkö, miksi he tulevat harjoituksiin. Arvelin, että esittämisen antaman ilon takia.

”Ei, vaan sinun takiasi”, hän vastasi.

Ryhmäläisille on varmaan tärkeää, että kohtelen heitä tavallisina ihmi­sinä.

Olen myös perustanut yrityksen, jonka kautta ohjaan ja teen muun muassa yritysten mainosvideoita sekä tv-käsikirjoituksia. Muutaman vuoden välein teen jotain näyttämöllä itsekin­. Viimeksi toissavuonna käänsin ja sovitin näytelmän pienelle ammattiteatterille nimeltä Teatterikone. Näyttelin esityksessä itse kaksoisroolin.

Kuolema on kuin syntymä, mutta taaksepäin.

MUMMONI KUOLI kaksi vuotta sitten. Viimeisellä viikolla olin hänen luonaan vuodeosastolla. Sain olla näkemässä, miten voimakas ihminen hiljalleen hiipui.

Viimeisellä hetkellä minä ja kummitätini olimme hänen vierellään. Sanoimme mummolle, että hänellä on lupa nukkua pois. Mummon silmissään ei ollut pelkoa.

Myöhemmin tätini kanssa riisuimme hänet ja puimme kuolinpukuun.

Enää en pelkää enää kuolemaa, en muiden enkä omaani. Se on kuin syntymä, mutta taaksepäin.

Mummoni on hauskalla tavalla edelleen elämässäni. Minulla on kaksivuotias tytär Verna-Juulia, joka on aivan­ kuin mummoni. Hassua on, että hän näyttää ja kuulostaa samalta, vaikka on niin pieni.

Vuonna 1994 Karin kanssa näyttämöllä oli Teppo Haapasalo (oik.).

HALUSIN PERHEEN ja lapsia jo nuorena. Panin unelman kuitenkin moneksi vuodeksi jäihin, koska ajattelin, että en voi mitenkään saada sekä teatteria että perhettä samaan­ aikaan.

Tulin isäksi yli 43-vuotiaana. Vauva oli unelmieni täyttymys, ja olen onnellinen siitä, että hän syntyi täysin terveenä. CP-vamma ei periydy, mutta kuka tahansa voi joutua kärsimään hapenpuutteesta synnytyksessä.

Olen aina ollut sosiaalinen ja avoin – puhun tunteistanikin kaikille. Verna-Juulia on aivan­ samanlainen, lähettää­ bussissa lentosuukkoja vieraille.

Menneitä en juuri muistele. Vähän aikaa sitten kadulla tuli vastaan nainen, joka kysyi, muistanko häntä. Hän halusi pyytää anteeksi sitä, että oli yli 30 vuotta sitten koulussa haukkunut minua ”helvetin vammaiseksi”. Annoin hänelle anteeksi, vaikka en edes muistanut tilannetta.

Itse en ole koskaan kokenut itseäni vammaiseksi. Ajatukseni ovat aina­ olleet muualla: kauneuden kokemisessa ja esittävän taiteen unelmissa.

Artikkeli on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 23/2014.