"Minni tuo elämääni lämpöä. Se käpertyy peiton alle yöllä ja lähtee kanssani metsään", kertoo Katja.
"Minni tuo elämääni lämpöä. Se käpertyy peiton alle yöllä ja lähtee kanssani metsään", kertoo Katja.

Katja Laihonen toivoo, että hänellä olisi edes yksi ystävä, jolle voisi soittaa mistä tahansa. ”Onneksi on Minni. Minni ei arvostele eikä tuomitse”, Katja sanoo rakkaasta koirastaan.

”Olen yksinäinen, vaikka minulla on puoliso ja lapsi. Joidenkin mielestä se ei ole mahdollista. He ovat väärässä.

Tajusin sen viimeistään marraskuussa 2015. Silloin syntyi rakas lapsemme ja laitoin hänestä tietysti kuvia sosiaaliseen mediaan.

Kukaan ei halunnut tulla katsomaan lasta. Minulla ei ollutkaan yhtään ystävää, oli vain työkavereita ja miehen kavereita.

”En tiedä, miksi olen niin yksin.”

Illat kuluivat lasta imettäessä ja itkiessä, kun ei ollut ketään.

En tiedä, miksi olen niin yksin. Ajauduin nykyiseen kotikaupunkiini miehen perässä, eikä ystävystyminen tässä iässä ole enää helppoa.

Tunnen itseni erilaiseksi kuin muut. En viihdy baareissa enkä ole koskaan ymmärtänyt kaunistautumisen päälle. En meikkaa, kun en osaa.

Vuorotyökin on tehnyt sosiaalisen elämän hankalaksi. Minulla ei ole ajokorttia, joten kulkeminen on miehen armoilla.

”Metsän siimeksessä koiran kanssa unohdan kaikki murheet ja yksinäisyyden.”

Onneksi on Minni, maailman ihanin ja kaunein beagle. Minni tuo elämääni turvaa ja lämpöä. Se käpertyy peiton alle yöllä ja lähtee kanssani metsään päivällä.

Metsän siimeksessä unohdan kaikki murheet ja yksinäisyyden. Minni antaa minun olla rauhassa, jos kaipaan omaa tilaa, mutta on kuitenkin läsnä.

Minni ei arvostele tyhmiä juttujani eikä ulkonäköäni, se ei tuomitse.

Jotenkin olen vain eristäytynyt kodin ja työpaikan välille.

”Ilman ystävää ei osaa nauttia onnistumisista ja epäonnistumisia märehtii pitkään.”

Olisipa edes yksi ystävä, jolle voisi soittaa asiasta kuin asiasta. Kuten silloin, kun tulin raskaaksi. Ei ollut ketään, kenelle siitä olisi kertonut.

Yksinäisyys on aika pitkälti keskustelua itsensä kanssa omassa pääkopassa. Ilman ystävää ei osaa nauttia onnistumisista ja epäonnistumisia märehtii pitkään.

Joskus tulee olo, että olen jo luovuttanut. Että en ansaitse ystävää. En osaa kertoa syytä ajatuksilleni.

Kun mietin tällaisia, kyyneleet tulevat silmiini. Minni ei ole säikähtänyt niitä.”

Yksinäinen minä

Katja, 30: ”Olen yksinäinen, vaikka minulla on perhe – koira on ainoa ystäväni”

Minulla on hyvin samankaltainen tilanne. On vain työkavereita. On mies ja (aikuinen) lapsi, rakkaita kumpikin, mutta ei ystäviä. Minulla ei ole ystävää, kenelle voisin soittaa, että "hei, lähdetkö kahville?". Olen ajan mittaan karistanut sellaiset ihmiset pois, joita pidin ystävinäni, mutta joista pidemmän päälle paljastui sellainen puoli, että he haluavat vain hyötyä minusta. Mitä minä sellaisilla "ystävillä" teen? En mitään. Minulla ei ole edes lemmikkejä allergian takia. Olisi joskus ihanaa...
Lue kommentti
55-vuotias Jaana Rahkonen asuu Varkaudessa ja työskentelee hoitoalalla. Hänellä on kolme lasta ja viisi lapsenlasta. Jaanan motto kuuluu: ”Luoja koettelee, muttei hylkää.”
55-vuotias Jaana Rahkonen asuu Varkaudessa ja työskentelee hoitoalalla. Hänellä on kolme lasta ja viisi lapsenlasta. Jaanan motto kuuluu: ”Luoja koettelee, muttei hylkää.”

Jaana Rahkonen alkoi seurustella miehensä Arin kanssa melkein lapsena. 38 vuotta myöhemmin hän jäi leskeksi ja aloitti uudenlaisen elämän. ”Kaikki muistomme olivat yhteisiä”, Jaana sanoo.

”Hautajaisissa pappi lohdutti ja sanoi, että Arin kuolemalla on jokin tarkoitus.

Vastasin, että kerropas, mikä se tarkoitus on. Pappi oli ennestään tuttu, joten kehtasin sanoa niin.

Halusin tietää, mikä tarkoitus oli viedä minulta mies, jonka kanssa olin elänyt...

”Jokaisella on yksi äiti, joka on antanut elämän.”
”Jokaisella on yksi äiti, joka on antanut elämän.”

Vaikka äidin kuolemasta olisi 20 vuotta, hänet voi muistaa vieläkin lähes joka päivä. Mailis Kouhi ei olisi uskonut, kuinka paljon tulee äitiään ikävoimään.

Äidit vanhenevat ja järjellä tietää, että joskus he kuolevat. Mutta surulla ei ole järjen kanssa mitään tekemistä, sanoo Mailis Kouhi.

”Kuvittelin, ettei äidin kuolema ole minulle vaikea asia. Äiti oli jo itsekin sanonut, että pääsisipä pois. Sitten surinkin kamalasti ja suren yhä!”

”Minun äitini. Olin hänen ainoa lapsensa.”

Seitsemän vuoden ajan Mailis oli käynyt äitinsä luona sairaalassa joka päivä.

”Syötin äitiä, laitoin lusikan varovasti suuhun. Kesällä vein hänet pyörätuolilla ulos.”

Usein Mailikselle tulee vieläkin mieleen, mitä jämpti äiti nyt sanoisi tai ajattelisi.

Jos hän voisi vielä kysyä, hänellä olisi äidilleen yksi kysymys.

”Jos voisin vielä kerran puhua äidille, kysyisin taas: kuka on minun isäni?”

Lue lisää Mailiksesta ja kahdesta muusta äitinsä menettäneestä Kodin Kuvalehden tähtiartikkelista tästä linkistä. Artikkeli on julkaistu alun perin Kodin Kuvalehden numerossa 11/2018.