"Minni tuo elämääni lämpöä. Se käpertyy peiton alle yöllä ja lähtee kanssani metsään", kertoo Katja.
"Minni tuo elämääni lämpöä. Se käpertyy peiton alle yöllä ja lähtee kanssani metsään", kertoo Katja.

Katja Laihonen toivoo, että hänellä olisi edes yksi ystävä, jolle voisi soittaa mistä tahansa. ”Onneksi on Minni. Minni ei arvostele eikä tuomitse”, Katja sanoo rakkaasta koirastaan.

”Olen yksinäinen, vaikka minulla on puoliso ja lapsi. Joidenkin mielestä se ei ole mahdollista. He ovat väärässä.

Tajusin sen viimeistään marraskuussa 2015. Silloin syntyi rakas lapsemme ja laitoin hänestä tietysti kuvia sosiaaliseen mediaan.

Kukaan ei halunnut tulla katsomaan lasta. Minulla ei ollutkaan yhtään ystävää, oli vain työkavereita ja miehen kavereita.

Sisältö jatkuu mainoksen jälkeen

”En tiedä, miksi olen niin yksin.”

Illat kuluivat lasta imettäessä ja itkiessä, kun ei ollut ketään.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

En tiedä, miksi olen niin yksin. Ajauduin nykyiseen kotikaupunkiini miehen perässä, eikä ystävystyminen tässä iässä ole enää helppoa.

Tunnen itseni erilaiseksi kuin muut. En viihdy baareissa enkä ole koskaan ymmärtänyt kaunistautumisen päälle. En meikkaa, kun en osaa.

Vuorotyökin on tehnyt sosiaalisen elämän hankalaksi. Minulla ei ole ajokorttia, joten kulkeminen on miehen armoilla.

”Metsän siimeksessä koiran kanssa unohdan kaikki murheet ja yksinäisyyden.”

Onneksi on Minni, maailman ihanin ja kaunein beagle. Minni tuo elämääni turvaa ja lämpöä. Se käpertyy peiton alle yöllä ja lähtee kanssani metsään päivällä.

Metsän siimeksessä unohdan kaikki murheet ja yksinäisyyden. Minni antaa minun olla rauhassa, jos kaipaan omaa tilaa, mutta on kuitenkin läsnä.

Minni ei arvostele tyhmiä juttujani eikä ulkonäköäni, se ei tuomitse.

Jotenkin olen vain eristäytynyt kodin ja työpaikan välille.

”Ilman ystävää ei osaa nauttia onnistumisista ja epäonnistumisia märehtii pitkään.”

Olisipa edes yksi ystävä, jolle voisi soittaa asiasta kuin asiasta. Kuten silloin, kun tulin raskaaksi. Ei ollut ketään, kenelle siitä olisi kertonut.

Yksinäisyys on aika pitkälti keskustelua itsensä kanssa omassa pääkopassa. Ilman ystävää ei osaa nauttia onnistumisista ja epäonnistumisia märehtii pitkään.

Joskus tulee olo, että olen jo luovuttanut. Että en ansaitse ystävää. En osaa kertoa syytä ajatuksilleni.

Kun mietin tällaisia, kyyneleet tulevat silmiini. Minni ei ole säikähtänyt niitä.”

RouvaHoo

Miten me löydettäis toisemme? Sekä Katja että yksinäinen kommentoija vaikuttavat huippu tyypeiltä!

  • ylös 56
  • alas 10
Yksinäinen minä

Minulla on hyvin samankaltainen tilanne. On vain työkavereita. On mies ja (aikuinen) lapsi, rakkaita kumpikin, mutta ei ystäviä. Minulla ei ole ystävää, kenelle voisin soittaa, että "hei, lähdetkö kahville?". Olen ajan mittaan karistanut sellaiset ihmiset pois, joita pidin ystävinäni, mutta joista pidemmän päälle paljastui sellainen puoli, että he haluavat vain hyötyä minusta. Mitä minä sellaisilla "ystävillä" teen? En mitään. Minulla ei ole edes lemmikkejä allergian takia.

Olisi joskus ihanaa, jos olisi joku, jonka kanssa voisi jakaa asioita. Mies on olemassa, mutta hän ei ole sellainen tyttökaveri, jota kaipaan. Ystävän puute tuli erittäin selväksi viime syksynä, kun tajusin, että mulla ei oikeasti ole ketään (tapahtui isoja asioita, eikä ollut ketään, kenelle kertoa). Kun työkaverin puhelin soi ja hänen ystävänsä pyysi lounaalle, tajusin, että itse en keksi, kenelle voisin edes soittaa.

Tsemppiä, et ole yksin.

  • ylös 35
  • alas 18
Sisältö jatkuu mainoksen alla