Kirsi Savolainen menetti esikoispoikansa, kun tämä oli 26-vuotias. Robinin kuoleman jälkeen Kirsi muutti nuorempien lastensa kanssa taloon, joka auttoi heidät elämässä eteenpäin.
"Poikani Robinin kaverit auttoivat minua, kun muutin kaupungista maalle. He kantoivat sohvat ja muut painavat huonekalut. Osa kavereista jäi yöksikin.
En halunnut uuteen kotiin yhtään tavaraa ennen kuin olin saanut Robinin muistopöydän valokuvineen ja kynttilöineen valmiiksi keittiöön. Oli syksy 2017. Robin oli kuollut vuotta aikaisemmin, 26-vuotiaana.
Jos Robin olisi elossa, asuisin yhä kaupungissa. Nyt minulla on luonnon keskellä vaaleanpunainen suuri talo, jonka pihalla on ateljee ja kanala.
Ennen ympärilläni oli paljon ihmisiä, nyt elämässäni ovat vain tärkeimmät. Ystävien ja perheen merkitys on kasvanut entisestään."
"Yhtenä aamuna heräsin aikaisin ja tiesin, että Robin on kuollut."
"Robin oli jo lapsena todella herkkä ja toisinaan masentuvainen. Hän imi muiden huolet itseensä ja murehti. Nuorena aikuisena hänen elämänsä oli päällisin puolin hyvällä mallilla. Robinilla oli oma pieni kaveripiiri ja työ hitsauspuolen hommissa.
Robin rakasti lapsia. Pikkuveljet olivat hänelle hyvin tärkeitä. He pelasivat yhdessä jalkapalloa ja leikkivät työmiehiä. Vuosi ennen kuolemaansa Robin kertoi, että halusi myös omia lapsia.
Yhtenä aamuna heräsin aikaisin ja tiesin, että Robin on kuollut. Jotenkin vain tiesin. Aloin soitella. Yritin turhaan saada häntä kiinni kavereiden kautta. Myöhemmin samana päivänä sain kuulla poliiseilta, että Robin oli jäänyt junan alle.
Siitä alkoi raskas elämänvaihe. Suru oli niin suuri, että mietin, miten tästä selviää. Minulla oli kuitenkin muut lapset, jotka tarvitsivat minua. Onni ja Arttu olivat 9- ja 10-vuotiaita. Opettelimme elämään yhteisen surun kanssa.
Kävin kuoleman jälkeen psykoterapiassa vuoden. Sanoin terapeutille aina, että tulen vastaanotolle itkemään ja huutamaan, että ei tarvitse läheisiä huolestuttaa liikaa. Hautausmaalla kävin kaksikin kertaa päivässä.
Minulla oli Robinia niin kova ikävä, että joskus oli vaikea olla paikoillaan ja joskus oli vaikea liikkua. Pelkäsin, että unohdan, miltä lapseni ääni kuulosti.”
”Olin varma, että juuri tämä talo auttaisi meitä elämässä eteenpäin.”
”Tuohan on minun taloni. Niin sanoin siskolleni, kun hän näytti kiinteistönvälityssivuilta kuvaa satavuotiaasta, vaaleanpunaisesta talosta maalla.
En ollut missään nimessä ollut aikeissa muuttaa, minullahan oli Järvenpäässä ihana asunto ja ystäviä. Soitin välittäjälle heti ja sanoin pojille, että nyt lähdetään katsomaan. He eivät innostuneet, heillä oli kaupungissa koulu ja kaverit.
Kun kiersimme taloa, Arttu sanoi yhteen yläkerran huoneeseen mennessään: tämä on minun huoneeni. Ulkorappusten edessä olevaan sementti-kivitasoon oli painettu käden jälki. Onni laittoi omansa sen päälle ja huusi: äiti, tässä on saman kokoinen jälki kuin minulla.
Silloin tiesin, että tänne Villa Purolaksi ristittyyn taloon me muutamme.
/kodinkuvalehti.fi/s3fs-public/wysiwyg_images/kirsi_savolainen04.jpg?itok=1Dm79x9x)
Kaikki pyörittelivät silmiään, että millä rahalla ostan ison talon. Minulla oli luottavainen olo. Sain pankista lainan ja löysin vanhaan kotiin hyvän vuokralaisen.
Olin varma, että juuri tämä talo auttaisi meitä elämässä eteenpäin.
Talossa on seitsemän makuuhuonetta ja paljon muuta tilaa, joten sain ajatuksen yhteisöasumisesta. Se toimi aikansa, parisen vuotta. Sen jälkeen halusin rauhoittaa kodin perheelleni.
Aika kului. Muistin Robinin koko ajan, mutta en enää itkenyt niin paljon.”
”Suru on osa minua, mutta se ei ota enää valtaa.”
”En aiemmin ole ollut luontoihminen, mutta niin vain entinen ravintola- ja hotelliyrittäjä huomasi hakeneensa luonto-ohjaajakoulutukseen 51-vuotiaana. Luonnossa rauhoitun. Olen onnellinen kuullessani mustarastaan laulavan tai Rasse-kukon kiekuvan.
Sytytän Robinin muistopöydälle lähes joka päivä kynttilän. Olen iloinen, että se on ihan ruokapöydän lähellä, keskellä elämää.
Haluan ajatella, että Robin on osa perhettä ihan tavallisesti. Kun teen valkokastiketta ja keitettyjä kananmunia, melkein kuulen Robinin äänen, joka pyytää lisää. Se oli hänen lempiruokaansa.
Mitä enemmän aikaa kuluu, sitä helpompi Robinia on muistella. Suru on osa minua, mutta se ei ota enää valtaa.
Kun korona hellittää, toivon Villa Purolaan taas retriittejä ja muita vieraita. Haaveenani on myös kesäkahvila. Vaikka olen yksin paljon enemmän kuin menneinä vuosina, uskon yhteisöllisyyteen. Suurin suru on käytävä läpi itse, mutta toiset ihmiset voivat ottaa siitä pieniä osia kannettavakseen.
Haluaisin pitää kotini paikkana, jossa jokainen voi olla paljas itsensä. Täällä itkusta tai naurusta ei tehdä suurta numeroa. Molemmat ovat yhtä iso osa ihmisenä olemista.”
Lue Kirsin koko elämäntarina Kodin Kuvalehdestä 11/2022. Tilaajana voit lukea sen myös digilehdestä.
